-- No, Pjotr, eikö näy vieläkään?
Näin kysyi 20 p:nä toukokuuta 1859 palvelijaltaan muuan herrasmies,
näöltään hiukan viidennelläkymmenellä, yllään tomustunut paltto ja
ruudukkaat housut, astuen paljain päin ulos majatalon kuistille X:n
viertotien varrella.
Palvelija oli nuori, pulleaposkinen, reipas mies, vaaleita untuvia
alaleuassa, silmät pienet, himmeät. Kaikki, mitä hänessä oli,
sinikivi-renkaasta toisessa korvanlehdessä ja pomadalla voidellusta,
monivärisestä tukasta aina kohteliaisin ruumiinliikkeisin asti,
sanalla sanoen kaikki hänessä tiesi uusinta, täydellisentynyttä
sukupolvea.
Varsin suopeasti hän katsahti maantielle ja vastaukseksi lausui:
-- Ei todellakaan näy vielä.
-- Ei vainen näy?
-- Ei näy, -- toisti palvelija. Huokaisten herra istahti lavitsalle.
Tuossa hänen istuessaan, jalat ristissä lavitsan alla, miettiväisenä
katsellessaan ympärillensä, me esitämme hänet lukijalle.
Hänen nimensä on Nikolai Petrôwitsh Kirsânow. Viidentoista virstan
päässä majatalosta on hänellä hyvä maatila, jossa on kaksisataa
sielua[4] elikkä, niinkuin hän nyttemmin -- pyykitettyään
alustalaisten maat erikseen hovin maista ja perustettuansa "farmin"
-- tapaa sanoa: jossa on kaksituhatta desjätinaa[5] maata. Hänen
isänsä, sotakenraali vuodelta 1812, puolisivistynyt, karkea, mutta
hyvänsävyinen mies, oli koko ikänsä kantanut päivän hellettä, ollen
ensin brigadin, sittemmin divisionan päällikkönä, alati sijoitettuna
maaseuduille, missä hän korkean virka-arvonsa nojalla olikin
varsin valtava persona. Nikolai Petrôwitsh, niinkuin vanhempi veli
Pâvelkin, josta edempänä tulee puhe, oli syntynyt Etelä-Venäjällä
ja saanut neljäntoista vuoden vanhaksi saakka kasvatuksensa kotona,
ympärillään halpahintaisia kotiopettajia ja ketteriä, mutta matelevia
adjutantteja ynnä muuta rykmenttiin ja staabiin kuuluvaa väkeä.
Hänen äitinsä, omaa sukuansa Koljâzin, tyttönä nimeltä Agathe,
mutta kenraalskana Agatokleija Kuzjmînishna Kirsânov, oli yksi
noita "maatushka-komandirshoja" (kenraalska emo-armaita), piti
päässään upeita pitsitanuja ja kävi kahisevissa silkkileningeissä,
aina ensimmäisenä astui kirkossa esiin ristiä suutelemaan, puhui
äänekkäästi ja paljon, salli lasten tulla aamusilla suutelemaan äidin
kättä, yöksi kävi heitä siunaamassa, -- sanalla sanoen oli elämäänsä
kaikin puolin tyytyväinen.
Nikolai Petrôwitsh ei ollut tunnettu erityisestä urhoollisuudestaan,
olipa saanut jänishousun pilkkanimenkin, mutta kenraalin poikana
piti hänen tietysti, niinkuin velimiehenkin oli käynyt, astua
sotapalvelukseen. Mutta poika sattui taittamaan jalkansa juuri samana
päivänä kuin tieto tuli hänen pääsystänsä kadettikouluun. Kaksi
kuukautta hän sai virua vuoteessa, ja niin hänestä siten koko iäkseen
tuli tuommoinen hiukan "ykskolmatta". Isälle ei muu neuvoksi kuin
huiskaise kättä ja päästä poika sivilialalle.
Kun poika sitten parahiksi oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, niin
isä läksi viemään häntä Pietariin ja pani hänet siellä yliopistoon.
Kaikeksi onneksi veli pääsi samaan aikaan upseeriksi kaartiin.
Nuoret miehet rupesivat sitten asumaan yhdessä. Taampaa piti heitä
Pietarissa silmällä äidin setä, Iljâ Koljâzin, muuan korkea virkamies.
Isä palasi vaimonsa ja divisionansa luokse. Sieltä hän silloin
tällöin vain lähetti pojilleen neljännes-arkin harmaata paperia,
joka oli kirjavaksi piirretty uhkealla kruununkirjurin käsialalla.
Tällaisen neljännes-arkin lopussa koreili huolellisesti
pyöristetyissä "kierrekaarteissa" sanat: "Pjotr Kirsânow,
kenraalimajori".
Vuonna 1835 Nikolai Petrôwitsh erosi yliopistosta, suoritettuaan
kandidaatitutkinnon. Samana vuonna isäkin sai eron, jonkun huonosti
onnistuneen katselmuksen takia, ja muutti vaimoineen Pietariin.
Tuskin oli ukko ennättänyt vuokrata itselleen talon lähellä Taurian
puistoa ja kirjoittautua jäseneksi englantilaiseen klubiin, kun
äkkiä sai halvauksen ja kuoli. Agatokleija Kuzjmînishna seurasi pian
miestään; hän ei voinut tottua syrjäiseen elämään pääkaupungissa;
virkaeroa seuranneen olemuksen yksitoikkoisuus, se se häntä suretti,
ja se se hänestä lopunkin teki.
Sillä välin oli Nikolai Petrôwitsh -- vanhempainsa vielä eläessä
ja koko lailla heidän mieltänsä pahoittaen -- ennättänyt rakastua
entisen kortteerin-isäntänsä Prepolovenski nimisen virkamiehen
tyttäreen, somaan ja, kuten sanotaan, valistuneesen impeen, joka
luki vakavia kirjoituksia aikakauslehtien "Tiedetten" osastosta.
Nikolai Petrôwitsh nai hänet heti suruajan loputtua, luopuen samalla
keisarillisten maatilain ministeristöstä, jonka kirjoihin isä oli
saanut hänet suositusten avulla merkityksi. Ja niin hän sitten
vietti onnen päiviä Mâshansa kanssa Pietarissa ensin maalla lähellä
Metsäopistoa, sittemmin kaupungissa, pienessä asunnossa, jossa
oli puhtaat portaat ja kylmänpuoleinen vierashuone, ja vihdoin
maaseudulla. Sinne hän lopulti kokonaan siirtyikin, ja siellä hänelle
pian senjälkeen syntyi poika, Arkâdi.
Hauskaa ja hiljaista oli aviopuolisojen elämä: tuskin he milloinkaan
toistensa luota luopuivat. Yhdessä sitä luettiin, yhdessä soitettiin
nelikätisiä kappaleita pianolla ja laulettiin duettoja. Rouva
kasvatteli kukkasia ja piti huolta siipikarjasta; herra pistäysi
välistä metsällä ja hoiti maatilaa. Arkâdi poika kasvoi ja varttui --
hauskasti ja hiljaisesti hänkin.
Kymmenen vuotta vierähti kuin unennäkö. Vuonna 1847 Kirsânowin rouva
kuoli. Leski tuskin jaksoi kestää tätä iskua: tukka kävi harmaaksi
moniaassa viikossa. Oli jo lähtemäisillään ulkomaillekin suruansa
haihduttamaan, mutta silloin koitti vuosi 1848, ja hänen täytyi
väkisinkin palata takaisin maalle. Oltuansa siellä sitten kauan aikaa
toimetonna, hän ryhtyi voimaanpanemaan maatilallansa kaikenlaisia
uudistuksia.
Vuonna 1855 hän vei poikansa yliopistoon ja vietti hänen kanssaan
kolme talvea Pietarissa, pysyen melkein yhtämittaa kotona ja koettaen
tehdä tuttavuuksia Arkâdin nuorten toverien kanssa. Viime talveksi
hän ei enää kyennyt Pietariin, ja niinpä me toukokuussa 1859 tapaamme
hänet aivan harmaapäisenä. Posket on hänellä turpeanlaiset, selkä
hiukan kumarassa. Siinä hän nyt vuottelee poikaansa, joka on saanut
kandidaatin-arvon, niinkuin isäkin aikoinaan.
Palvelija oli kohteliaisuudesta siirtynyt portin taa -- vai siksikö
vain niin lie tehnyt, ett'ei tarvitsisi tässä olla herran silmäin
alla -- ja pistänyt piippuun. Nikolai Petrôwitsh rupesi pää
nuokallaan katselemaan kuistin lahonneita portaita. Isohko, kirjava
kananpoika astua tepasteli niitä myöten, kovasti kopautellen suuria,
keltasia varpaitaan; tuhrautunut kissa virnaili lyyhistyksissä
kaidepuita vasten, epäsuopein silmin katsellen kananpoikaa. Päivä
paistoi koko terältä... Majatalon puolipimeästä porstuasta tuli
lämpimäisleivältä.
Mietteissään siinä istuskeli Nikolai Petrôwitsh. "Poika --
kandidaatina ... Arkâsha..."
Tuo ajatus se myötäänsä pyöri hänen päässään. Hän yritti jo
kiinnittää mieltänsä johonkin muuhun, mutta yhä vaan tuo yksi ajatus
palasi jälleen. Muistui siinä mieleen jo vaimo vainajakin... "Eipäs
vaan malttanut odottaa!" kuiskasi hän alakuloisena... Paksu, sinervä
kyyhkynen lensi maantielle ja läksi kiireesti kaivon viereisen
rapakon ääreen juomaan. Nikolai Petrôwitsh rupesi katselemaan sitä,
mutta ei aikaakaan, niin jo alkoi kaukaa kuulua lähenevien rattaiden
kolina.
-- Nuori herra taitaa tulla jo, -- ilmoitti palvelija, ponnahtaen
esiin portin takaa.
Nikolai Petrôwitsh kavahti pystyyn ja loi silmänsä maantielle. Siellä
tuli näkyviin tarantassi, troikka (kolmivaljakko) kyytihevosia
edessä. Tarantassista vilahti ylioppilaslakin sininen reunus ja
armaitten kasvojen tutut piirteet.
-- Arkâsha! Arkâsha! -- huudahti Kirsânow ja läksi käsiään huitoen
juoksemaan vastaan. Tuokioista myöhemmin hän jo painoi huulensa
nuoren kandidaatin parrattomaan, tomustuneesen ja päivettyneesen
poskeen.