Venäjänkielestä suomensi Samuli S.
WSOY, Porvoo, 1906.
Iván Sergêjewitsh Turgênjew.
Kirjallishistoriallisia piirteitä.
"Minä olen Lännen-ihailija (zâpadnik)", sanoo Turgênjew itsestään.
"Rakas on minulle Länsi", sanoo Potûgin, hänen mielipiteittensä
edustaja romaanissa "Savua".
Siinä yksi peruspiirteitä Turgênjewin kirjailija-luonteessa.
Rakas oli hänelle Länsi, Lännen sivistys ja tämän sivistyksen
pohjalle rakentunut yhteiskunnallinen elämä, vapamielisine
laitoksineen. Hänen jo pienestä pitäen saavuttamansa taito saksan- ja
franskankielessä, hänen tieteellisen sivistyksensä alustus Moskovan
ja sittemmin Pietarin yliopistossa avasi hänelle akkunan Länteen,
ja Lännessä tutkimuksiansa jatkaessaan ja sikäläisiin oloihin
tutustuttuaan hän tämän akkunan kautta katseli isänmaatansa, näki
entistä selvemmässä valossa sen monet puutteet ja kärsimykset ja
oppi entistä palavammin sitä rakastamaan. Ellei hän olisi ollut niin
harras Lännen ihailija, ei hän olisi ollut niin sydänjuuriaan myöten
venäläinen.
Toinenkin oli olemassa syy, joka hänet ikäänkuin työntämällä työnsi
Lännen helmaan. Se oli tämä:
Hän oli lapsuutensa ja poikavuotensa elänyt niinä aikoina,
jolloin maaorjuus vallitsi kaikessa kamalassa voimassaan. Omassa
kodissaankin hänellä oli yhtämittaa silmäinsä edessä tuo täydellinen
itsenäisyyden suistaminen vapaaksi luodussa ihmisessä, tuo oman
tahdon kaikinpuolinen polkeminen herran tahdon alle, tylyys, kidutus,
jota maaorja alituiseen sai kärsiä. Maaorjan kanssa isäntä tai emäntä
sai menetellä aivan mielensä mukaan, ostaa ja myödä ja panettaa
sotaväkeen ja piestä ja rääkätä häntä. Varsinkin ne maaorjat, jotka
oli otettu kartanon palvelusväeksi (_dvorôvyje_), olivat _orjia_
sanan täydellisessä merkityksessä.[1]
Turgênjewin äiti oli sen-aikuisia tyypillisiä tilan-omistajattaria:
äärimmilleen aristokraatinen, loistavaan, hovintapaiseen elämään
tottunut ja samalla säälimättömän julma alustalaisiansa kohtaan.
Poikanen näki ja kuuli myötäänsä noita tallissa tapahtuvia
eksekutioneja.[2]
Sanalla sanoen, Turgênjew oli kasvanut, kuten itse sanoo, "keskellä
lyöntejä ja rääkkäyksiä". Kaikki tuo jätti häneen sammumattoman
inhon maaorjuus-laitosta kohtaan. Hänen hyvä ja inhimillisyydelle
herkkä sydämensä ei sietänyt sellaisia oloja. Senvuoksi hän läksi
hengittämään Lännen raittiimpaa ilmaa ja imi sieltä sen ehjän
sivistyksen, ja laajan, vapamielisen katsantokannan, joka ilmenee
hänen teoksissaan.
Siitä syystä hän oli Lännen ihailija, siksi oli hänelle Länsi rakas.
* * * * *
Turgênjewin elämänhistoria on oikeastaan hänen teostensa historiaa.
Hänen omassa elämässään ei ole mitään silmiinpistäviä vaiheita eikä
jyrkkiä käänteitä. Siitä siis vain moniahta sana.
Ivan Sergêjewitsh Turgênjew syntyi 9 p:nä marraskuuta 1818 (u.l.)
Orjôlin kaupungissa, missä hänen isänsä, översti kyrasiireissa,
siihen aikaan rykmentteineen majaili. Äiti, Varvâra Petrówna
Lutôvinow, rikkaan tilan-omistajan tytär, oli myötäjäisiksi tuonut
taloon suuria maatiloja. Piakkoin T:n syntymisen jälkeen -- vanhempi
veli oli silloin kaksivuotias -- isä otti eron sotapalveluksesta ja
asettui perheineen Spáskojen maatilalle Orjôlin läänissä.
Ensimmäisen opetuksensa T. sai kotonaan, jossa pojalle pidettiin
(ja usein vaihdeltiin) franskalaisia ja saksalaisia guvernöörejä
ja opettajia, "koti-djátjkoja" ja hoitajattaria (njánjkoja)
kotiorjista. Vuonna 1833, siis ainoastaan 15 vuoden vanhana,
T. suoritti tutkinnon Moskovan yliopistoon, kirjoittautuen sen
filologiseen tiedekuntaan. Filosofialla ei siihen aikaan Moskovassa
ollut omaa katedraa, sillä rautakeisari ei "sietänyt filosofiaa".
Siirryttyään vuoden perästä Pietarin yliopistoon, hän suoritti siellä
kandidaatitutkinnon v. 1837.
Seuraavana vuonna hän läksi Berliniin, ja tutki sikäläisessä
yliopistossa historiaa ja Hegelin filosofiaa. Jonkun aikaa kotona
oltuansa, hän v. 1840 läksi uudestaan Berliniin ja viipyi siellä,
tutkimuksiansa jatkaen, kokonaisen vuoden.
Vuosi 1842 teki hetkellisen käänteen T:n elämässä. Hän riitaantui
silloin äitinsä kanssa, niinkuin kerrotaan, seuraavasta syystä. Hänen
oli määrä saapua kotiansa Spaskojeen, ja äiti oli hänelle varustanut
juhlalliset tuliaiset: asettanut monilukuiset kartanon palveliat
riviin moisiolle vievän tien varsille. Heidän oli määrä, heti kuin
edeltä lähetetyt ratsumiehet tuovat tiedon vaunujen lähenemisestä,
tervehtiä nuorta herraa "äänekkäästi ja riemukkaasti". Nuori herra
tuli, mutta, nähtyään nuo turhamaiset valmistukset, närkästyi, käänsi
aisat kesken tietä toisapäin ja palasi Pietariin. Tätä ei korskea
äiti milloinkaan voinut antaa pojalleen anteeksi, vähensipä hänen
vuosirahansakin melkoisesti.
Siitä oli seurauksena, että T:n täytyi ruveta omin neuvoin hankkimaan
varoja. Hän astui silloin palvelukseen virkamiehenä erityisiä asioita
varten sisäasiain ministeriössä. Mutta virkamieheksi ei runoilijasta
ollut. Hän oli peräti huolimaton ja epätarkka toimissaan, lueskeli
virkatunneilla George Sandin romaaneja, sepitteli runoja ja kertoili
hauskoja tarinoita virkatovereilleen. Kolmatta vuotta "palveltuaan",
hän otti virkaeron kolleginsihteerin arvoisena.
Nyt alkoi jo kirjallinenkin toimi olla tuotteliasta, niin että
hän tuli jotenkin hyvin toimeen, kunnes v. 1850 äiti kuoli, ja T.
veljensä kanssa peri suuret maatilat. Ensi työkseen hän silloin
päästi kaikki maaorjat vapaiksi ja v. 1861 luovutti talonpojille
viidennen osan moision maita.
* * * * *
Turgênjewin ensimmäinen, suurempaa huomiota puoleensa vetänyt
teos oli runoelma _"Parâsha"_, jonka hän nimimerkillä T.-L. (=
Turgênjew-Lutôvinov) 1843 julkaisi eri kirjana. Venäjän silloinen
suurin kirjallinen autoriteeti Belinski antoi siitä erittäin
kiittävän arvostelun, aavistaen nuoressa tekijässä suuria kirjallisia
lahjoja.
"Parâsha" aukaisi tien, jota myöten T. läksi astumaan -- emme sano
ainoastaan maineen ja kuulun kukkuloille, vaan Venäjän sivistyneen
yleisön ja koko kirjallisen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden
pystyttämään pyhäkköön.
Näissä lyhyissä piirteissä meidän täytyy rajoittua puhumaan vaan T:n
tärkeimmistä ja suurimmista teoksista.
Vuonna 1847 ilmestyi Sovremjénnikissä kertomus _"Horj i Kalînytsh"_,
joka heti kohta herätti tavatonta huomiota, se kun kosketteli
venäläisen talonpoikaisen rahvaan oloja, sen tarpeita, monia huolia
ja vähiä iloja. Vuosina 1847-51 ilmaantui samallaisia kertomuksia yhä
useammin, yleisön suosion alati kasvaessa. Tekijä, joka vielä käytti
nimimerkkiä T.-L., tuli tunnetuksi koko maassa, varsinkin sen jälkeen
kuin hän v. 1852 oli julaissut nämä kertomukset eri teoksena kahdessa
niteessä nimellä _"Metsämiehen muistelmia"_.
Omituisena seikkana mainittakoon, että "Metsämiehen muistelmat"
ilmestyivät samana vuonna kuin Gôgol kuoli: nero jätti kunniakkaan
sijansa ja tärkeän tehtävänsä toiselle nerolle. Ja myöntäminen
onkin, että "Mets. muistelmat" ovat täydennystä Gôgolin "Kuolleisin
sieluihin", ja "Revizôriin". Gôgol se äänekkäässä naurussansa suree
ja purevassa ivassansa itkee kansansa raskaita, sydäntä-viiltäviä
epäkohtia _pinnalla_, virkamiehistössä; Turgênjew luo nerollansa
näkyviin nuo tuskalliset epäkohdat _sisässä_, itse kansassa.
Mutta se, jossa nämä yleisön ihailemat Muistelmat eivät herättäneet
myötätuntoisuutta, vaan päinvastoin epäluuloja ja pelkoa, oli
santarmihallitus ja yleensä sanoen korkeat viran-omaiset. He olivat
jo kauan aikaa hioneet hampaitansa näitä kertomuksia vastaan, jotka
rohkenivat niin arveluttavan julkeasti moittia olevia oloja, kajoten
maaorjuuteen, tuohon laitokseen, jota silloisina despotismin aikoina
pidettiin valtakunnan vahvuutena ja voimana. Sitä paitsi T:n läheinen
tuttavuus useampien sellaisten henkilöitten kanssa jotka polisin
silmissä olivat vahingollisia (Gôgol, Belínski, Herzen y.m.), ja
hänen pitkäaikainen olonsa ulkomailla, varsinkin oleskelu Parisissa
v. 1848, tuona itsevaltiuden aatteille niin hirvittävänä vuonna, oli
omiansa saattamaan häntä "epäluotettavain" kirjoihin. Hänen mittansa
oli täysi; tippanen vielä, niin se valahtaa yli laitojensa. Ja se
tippanen tuli.
Gôgol, yksi noita korkeitten viranomaisten silmätikkuja ja
elämänrauhan häiritsijöitä, kuoli helmikuussa 1852, ja Turgênjew
kirjoitti hänestä kauniit, lennokkaat, itsessään sangen viattomat
muistosanat, mutta Pietarin sensuuri ei antanut niille painolupaa.
T. julkaisi kirjoituksensa silloin Moskowskia Vjêdomostissa, johon
sensuuri sen päästi. Mutta siitä huolimatta, että kirjoitus oli
saanut asianomaisen luvan, Turgênjew kumminkin otettiin kiinni ja
sai istua kolmisen viikkoa arestissa polisivartiossa ja lähetettiin
senjälkeen asumaan maatilallensa Spáskojeen, sillä määräyksellä,
ett'ei saa poistua sieltä mihinkään. Tämä "kotiaresti" ei kumminkaan
näy olleen kaikkein ankarinta laatua, koskapa hän sieltä myötäänsä
käväisi milloin Pietarissa, milloin Moskowassa. Tämän kolmivuotisen
sulkeissa-olonsa aikana hän kirjoitteli ahkeraan, julaisten tuon
tuostakin pienempiä kertomuksia.
Vuonna 1855 hän jälleen läksi ulkomaille ja matkusteli Europpaa
ristiin rastiin, asuntoa pitäen milloin Baden-Badenissa, milloin
Parisissa. Suurempia teoksia alkoi häneltä nyt ilmestyä tuhkatiheään,
niinpä v. 1856 _"Rûdin"_, ja _"Faust"_, v. 1858 _"Asja"_, v. 1859
_"Aatelispesä"_ ja v. 1860 _"Aattona"_.
_"Rûdinissa"_ Turgênjew luo ilmi todellisen kuvan venäläisestä
tilan-omistajasta 40-luvulta. Ylevä mieli, hyvää hapuileva tahto,
jonkunlainen ritarillisuus, mutta samalla sydänjuurissa asti
asuva kiintymys maaorjuuden oloihin, "bârinin" (herran) tavat ja
elämänlaatu, epäröivä tahto, "kotkan sydän ja kotkan äly, mutta
siivet lyhyet, leikatut", -- siinä Rûdin. Samantapaisia tyypejä
esittää _"Aatelispesäkin"_.
Tulemme sitten T:n elämälle ja Venäjän kirjallisuuden historialle
niin merkilliseen vuoteen 1862, jolloin helmikuun vihkossa
aikakauslehteä "Rúski Vjêstnik" ilmestyi T:n romaani _"Isät ja
lapset"_.
Tuskin on mikään kirja Venäjällä herättänyt niin paljon melua,
väitteitä ja vastaväitteitä, suuttumusta, kiihkoa, eripuraisuutta.
"Isät" suuttuivat, heidät kun oli kuvattu muka niin mitättömiksi;
"lapset", jotka äskettäin olivat T:ssa ihailleet "maaorjuuden
kukistajaa", syyttivät häntä nyt "vapauden asian kavaltajaksi".
Sana "nihilisti",[3] jonka T. oli tässä romaanissaan tuonut ensi
kertaa julkisuuteen, iski kuin räiskivä raketti keskelle hyörivää ja
pyörivää, vapauden aamukoittoon joko ilolla tai kauhulla katselevaa,
mutta keinoista vapauden saamiseen niin kerrassaan epätietoista ja
keinoista sen ehkäisemiseen muka niin varmaa yleisöä. Se levisi kuin
kulovalkea kaikkialle ja tuli kunnia- tai pilkkanimeksi -- aina
sitä myöten, missä piireissä sitä käytettiin, -- sille pivolliselle
nuorukaisia, miehiä ja naisia, joka kypsymättömin voimin siihen
aikaan näytteli heikosti laadittua prologia Venäjän suureen,
nykyjään kenties katastrofin kynnyksellä liikkuvaan, veriseen
revolutionidraamaan. Tällainenko -- kysyttiin -- tällainenko on
Venäjän intelligensinuoriso, tällaistako tympeytynyttä, tunteensa
tylsistänyttä joukkiota, ilman uskoa, ilman ihanteita, valmiina
kieltämään kaikki, tunnustamatta mitään, valmiina kukistamaan kaikki,
varaamatta mitään sijaan?
Nuo kiihkoisat moittijat -- niinkuin moni pintapuolinen lukija nytkin
-- olivat liian hätäisesti punninneet tämän romaanin merkityksen
tai oikeammin Bazârowin, jonka ympärille koko kertomus ryhmittyy.
Sellaista luonnetta, kuin Bazârow, pidettiin todellisuudessa
mahdottomuutena, karrikatyyrinä ja väitettiin tekijän inhoavan
sankariansa. Erehdystä. "Bazârow", sanoo T. itse, "on minun
lempilapseni, jonka kuvaamiseen olen tuhlannut kaikki käytettävissäni
olevat värit. Bazârow, tuo älykäs, sankarimainen olento -- hänkö
karrikatyyri?"
Bazârow on voimallinen, kuolemaa vääjäämätön henki, joka
peittelee omia epäilyksiänsä kylmän, tylyn ivan verhoon. Hänen
maailmankatsantonsa näyttää ensi silmäyksellä niin vakaalta ja
varmalta, mutta itse asiassa on toisin. Hän epäröi, hän hapuilee,
hän kaipaa omassa itsessään jotain ehjempää. Hän ei päästä sydämensä
pyhäkköön ketään, hän kätkee tunteensa usein liiankin räikeitten,
loukkaavain lauselmain alle. Bazârow on kieltämysten mies, mutta
kärsii sanomattomasti tuossa kieltämyksessään. "Hän etsii, hän
ikävöi, mutta sanomattomassa itserakkaudessaan ja ylpeydessään hän
ei päästä valituksiaan ja kyyneleitään ilmi." Hän on pohjaltaan
sittenkin ristiriitaisten vakaumusten raastama ja sellaisena
traagillinen henkilö. Hän kuolee kieltämyksen miehenä, päästämättä
viimeisilläänkään ketään katsahtamaan sydämensä sisimpiin.
* * * * *
Vuonna 1867 ilmestyi T:n kuuluisa romaani "Savua", joka sekin sai
osakseen paljon vastalauseita, herättämättä kumminkaan enää sellaista
kiihkoa kuin "Isät ja lapset". Tässä romaanissaan hän ruoskii,
nimenomaan ruoskii Venäjän slavofiileja, heidän pintapuolisia
puhkuilemisiaan, suurisuisuuttansa, kansan muka ihailemista ja kansan
sittenkin jättämistä entiseen pimeyteen. Kaikki nuo venäläisten
reformaatori-viikkoisten kovaääniset kuuseen kurkottamiset ilman
todellisen sivistyksen vankkaa pohjaa, kaikki ne T:n mielestä ovat --
savua, savua, savua!
Loput 68-lukua Turgênjew oli ahkerassa työssä, julaisten harva se
vuosi ainakin jonkun pienemmän kertomuksen. Vuonna 1870 hän muutti
Parisiin, jossa sitten oli hamaan kuolemaansa asti, silloin tällöin
vain pistäytyen kotimaassaan. Uudella vuosikymmenellä Venäjänmaassa
alkanut uusi liike, tuo "kansaan meneminen" ja sosialistinen
propaganda, veti suurissa määrin T:n huomiota puoleensa. Siitä
hän sai aiheen uuteen suureen romaaniinsa _"Uudistalo"_ (Now),
joka ilmestyi v. 1877 ja herätti elleihän enää melua, niin ainakin
terveellistä, vilkasta keskustelua, koskapa se, niinkuin muutkin T:n
romaanit, kajosi ydinkohtiin Venäjän sekä korkeitten säätyjen että
yhteisen kansan elämässä.
"Isäin ja lasten" synnyttämä kiihko ja viha oli jo aikaa sitten
antanut sijaa kunnioitukselle ja rakkaudelle tätä suurta, luovaa
neroa kohtaan, jonka edessä Lännenkin kirjallinen maailma
paljasti päänsä. Vuonna 1879, jolloin hän käväisi Moskovassa ja
Pietarissa, koko sivistynyt yleisö osoitti hänelle riemukkaasti
juhlivaa kunnioitusta. Vielä riemukkaampi vastaan-otto tuli hänen
osakseen Moskovassa v. 1880, jolloin hän Púshkinin muistopatsaan
paljastajaisissa piti muistopuheen Púshkinista.
Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä vielä useampia pienempiä
kirjoituksia, joissa nuo jo väsähtymään ruvenneet siivet vielä
kerran oikaisivat itsensä täyteen lentoon. Mutta vähitellen luonto
alkoi vaatia omaansa. Kova tauti (koi selkärangassa) oli jo kauan
aikaa tehnyt salaista, tuskia tuottavaa työtä, ja 3 p:nä syyskuuta
1883 Turgênjew nukkui kuoleman uneen huvilassaan Bougivalissa
lähellä Parisia. Hänen ruumiinsa laskettiin lepoon Pietarissa 9 p:nä
lokakuuta ruhtinaallisilla juhlallisuuksilla. Hautajaissaattoon
otti osaa kokonaista 179 lähetyskuntaa erillaisista seuroista
ja yhdistyksistä, yliopistoista, oppilaitoksista. Pietarin
kaupunki perusti suuren vainajan muistoksi kaksi kansakoulua ja
yliopistoon stipendirahaston. Koko Venäjänmaan sivistynyt yleisö --
valitettavasti emme saata sanoa koko kansa, sillä synkässä pimeydessä
se kulkee tänäänkin vielä, -- itki sinä päivänä suuren mestarinsa
poislähtöä. Ja syystäkin. Hänhän oli kansallinen kirjailija sanan
parhaimmassa merkityksessä ja semmoisena kansallensa voimallinen
opettaja ja kasvattaja.
Mutta ulkomaalainenkin kunnioittaa hänessä suurta runoilijaa.
Niin aito venäläisiä kuin hänen luomansa henkilöt ovatkin, niin
paljon niissä silti on yleis-inhimillistä. Ihmissydämillähän
sisimmissään on kaikkialla niin paljon yhtäläisyyttä, heimolaisuutta,
erillaisimpainkin kansakuntain jäsenillä niin tutkimattoman monta
yhtymäkohtaa.
Turgênjewin henkilöt ovat mestarin käden muovaamia, huolekkaasti
ja hellällä rakkaudella valmistettuja ja siloteltuja pienimpiä
yksityiskohtiaan myöten. Ne ovat kuin marmoriin veistetyitä
taideluomia, mutta ne elävät, kärsivät, nauttivat, vihaavat,
rakastavat. Sivuhenkilötkään eivät ole hämäräisiä utukuvia, vaan
elävinä, ehjinä lukijan eteen esiintyvät eivätkä mielestä hevin häivy.
Turgênjewin stiili on verrattoman sujuvaa: tuntuu kuin jok'ainoa
lause, jok'ainoa sana olisi uudestaan ja taas uudestaan pyöristelty,
hiottu. Hänen dialoginsa on niin mestarillisen johdonmukaista ja
luontevaa, että meille, kankeille suomalaisille, juuri meille, olisi
siinä kohden sangen paljon varteen otettavaa. Ja sitä paitsi: Venäjän
olojen tunteminen on meille suomalaisille äärettömän tärkeätä,
mutta sen nykyisistä oloista emme pääse täysin selville, ellemme
tunne sen entisiä oloja, joitten johdonmukaisia, historiallisen
välttämättömyyden tuloksia nykyiset ovat. Ja nuo 40-, 50-, 60- ja
70-luvun venäläiset luonteet ja ajatustavat, toiveet ja pyrkimykset,
jotka nykyinen polvi on perinnökseen saanut, heiastuvat Turgênjewin
teoksista selväpiirteisinä kuin rannan puut tyynestä vedenpinnasta.
Meidän täytyy syventyä sen kansan maailmankatsantoon ja ajatustapaan,
tutustua sen kansan henkiseen kykyyn ja voimaan, jonka kanssa
me olemme niin läheisessä yhteydessä, ja siinä kohden on meillä
parhaimpia opastajia juuri _Turgênjew_.
Sortavala, Haavus, 27 p. heinäkuuta 1906.
_K. Suomalainen_.