Sipo Nevalainen.
Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin
eteenpäin. Kalpea kuu valaisi matkustajan yhtä kalpeata muotoa, jossa
viha ja epätoivo kuvausivat. Silloin tällöin katsoi matkustaja Hovilaa,
pudisti kohotettua nyrkkiään sinnepäin ja puri hammasta. Vaivaloisesti
kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.
Sipo Nevalainen pyyhki hiukset pois otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.
"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "vaan eletäänhän
eteenpäin! Eletään! Hahhaah. Sinä olet, elämä, lysti!"
"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään.
"Vaan lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani! -- Sen hän ansaitsi.
Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin
hänen eläessään, kun nytki. -- Mutta asioiden pitää muuttuman. Toisen
kerran pitää vielä mun saada koston iloa maistaa. Oi, kun tuo kirotun
Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck, nuora
kaulassa, hirsipuussa keikkuisi! Hahhaah".
Näin astui Sipo, kuumeellisesti haaveksien, eteenpäin. Voimattomassa
raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi
tyvenempi mieliala hänessä valloille päästä. Hänessä vakaantui päätös
uudestaan matkustaa, saamaan Venäjältä apua kostonhankkeisinsa
Hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti vaeltaa ainoastaan
Savonlinnaan, jota Venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäki
liikenevän jonku satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön
pitäisi välttämättömästi heti tapahtuman; sillä ei hän voinut tietää,
jos majuri jo huomenna kulkisi pitäjää ympäri sotamiehineen,
kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt
arvatenki verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla
sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.
Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaski varmaan tiesi, mitä
oli tehtävää. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleuksensa,
joita ei juuri paljon ollut ja pisti ne taskuihinsa. Sitten hän herätti
renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.
Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka
veti; vaan Sipo tavallisesti piti tuumaansa itsekseen ja ilmoitti ne
ainoastaan vaimolleen, tämän eläessä. Nyt hällä ei ollut ketään
uskottua.
"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo rengilleen. "En viipyne poissa
enemmän kun kolme, neljä päivää. Varjele talo Hovilaisilta. En
mielelläni nyt kotini jättäisi; vaan tulevaisuuden turvan vuoksi sen
teen".
"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan --?"
"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisästi. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään".
Sipo istui rekeen ja löi virkkua vitsalla. Se lähti aika vauhtia
kartanolta; sillä Sipo ei ennen vielä kertaakaan ollut kartanolta
lähtien hevostaan lyönyt.
Kumma tunne nousi Sipon rinnassa, hänen nyt kotoaan lähtiessään.
Entiset onnellisemmat ajat johtuivat hänen mieleensä. Vaan hän kukisti
kohta tunteensa.
Aika alkoi lähestyä, jolloin hopeankarvainen kuu oli menettävä
valaisemis-valtansa. Sinertävän-punaisena hohti itäinen taivaan ranta;
se muuttui vähitellen tulipunaiseksi, sitten kellertäväksi ja sahramin
karvaiseksi. Kohta päivän kultainen ruhtinas oli ilmaantuva, valollaan
ilahuttamaan näitä seutuja pitkän yön jälestä.
Mutta Sipolle tämä valo tuntui vastenmieliseltä. Ensi kerran elämässään
hän toivoi päivän viipyvän tulemasta.
Ei kaukana sen tien varrelta, joka Nurmeksesta johti Pielisiin ja jota
Sipo nyt kulki, oli Horman Mallan talo. Kolmas vuorokausi oli kohta
kulunut siitä, kun Sipo oli noidan tavannut. Tämä aikoi nyt lähteä
Hovilaan, jossa hän luuli Sipon vielä olevan. Mutta aamulla ulkona
kävästessään oli hän muutamalta mieheltä saanut kuulla majurin
palauksesta ja talonpoikien karkauksesta, jopa Siponki julmasta
ampumiskoetuksesta. Tästä ilmoituksesta noita tuli iloiseksi, koska hän
varmaan arveli Sipon nyt olevan siinä tilassa, jotta hän tarvitseisi
taaski Mallan apua, jota hän ei kuitenkaan ennen saisi, ennenkun hän
oli valansa täyttänyt. Noita siis taaski siivosi itsensä, pani ylleen
parhaat vaatteensa ja lähti astumaan maantielle, joka johti Nevalaisen
taloon.
Aamuvalossa noita huomasi hevosella ajajan tulevan häntä vastaan.
Lähemmäs tultuaan, tunsi hän helposti miehen ja hevosen. Myös Sipo
tunsi kohta noidan ja rupesi lyömään hevostaan; vaan samassa noita oli
reen luona ja puikahti sen kannoille.
"Suo mulle kyytiä vähän matkaa, että saadaan tuumailla", lausui noita.
"Mihin matkasi Nevalainen? Ja miksi noin koetit minusta päästä?"
"En ole sulle minkäänlaisen tilin velvollinen", sanoi Sipo. "Aika on
mulle tärkeä; sen vuoksi ai'oin koettaa päästä sun pitkistä puheista".
"Hoo", virkkoi Malla ja hänen silmänsä välähti. "Ja valasi? Sen olet
ehkä unhottanut".
"Siitä puhutaan, kun kolmen, neljän päivän päästä palaan", lausui
Nevalainen.
"Vain niin", virkkoi ivallisesti noita. "Mutta minä pelkään että et
palaakaan".
"Sun pelkosi ei minuun koske", lausui Sipo. "Nyt on parasta että menet
pois kannoilta tai pysähytän hevosen ja annan sulle lähdön".
"Vain niin, sinä, urhoollinen valapatto", sanoi uhkaavasti noita.
"Mutta minullaki on neuvo sulle annettava: Nyt on parasta, että käännät
hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten kostosi
hankkeet voivat toteentua; muutoin eivät".
"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja;
anna mun olla rauhassa".
Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Vaan
hevonen, joka Sipon huutoa oli säikähtänyt, juoksi niin kiivaasti,
ettei tämä voinut aikeensa toteuttaa.
"Valmistu nyt ilmaumaan Hänen eteen, jonka lupauksellas olet pettänyt",
virkkoi säälimätöin noita. "Viimme hetkesi lähestyy".
Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli
vaaran olevan lähellä. Vaan armoton noita käski hevosta ja se totteli,
mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: Noita
monikarvaisessa pu'ussaan seisoi kuin helvetistä tullut henki uhrinsa
takana.
Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa kutistuvan;
hänen kaulasuonensa alkoivat pullistua; samoin silmät. Hänen muotonsa
muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät
luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onnetoin ei voinut
paikalta liikahtaa... Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan,
jolla hän uhrinsa kuristi.
Kun noita näki hengen paenneen hänen uhristaan, heitti hän hevosta
vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.
Ei ketään matkustajaa sattunut tielle, silloinkun murha tapahtui. Vasta
myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä
pitkin. Kun tulivat lähemmäksi, näkivät ajajan istuvan reessä
hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.
Murhaa tutkittiin ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Vaan todistusta ei voitu kyllin saada ja asia jäi siis sikseen.