Simo Affleck.
Nyt ruvettiin ajattelemaan, miten vihollista parhaiten vastaan
otettaisiin. Talonpoikain lukumäärä nousi tosin satoihin, sillä yhä
edelleen oli uusia tulvannut Hovilaan "pesän jakoa" suorittamaan; vaan
heiltä puuttui sitä järjestystä, jonka puutteessa suuretki voimat eivät
sanottavia matkaansaa. -- Majurilla taas puolestaan oli harjaantunutta
väkeä, joka hehkui innosta saada näyttää, miten sodassa käy.
Hovilan isossa pirtissä pidettiin lyhyt neuvostelu. Sitten lähdettiin
puollustustoimiin. Kun monta kättä löytyi, voitiin vähässä ajassa
paljon matkaansaada. Talonpojat rakensivat itselleen varustuksia,
joiden takaa voitaisiin ampua. Kujalle rakennettiin, lähelle Hovilaa,
hirsistä korkea rintavarus. Hovilassa olevia ampumavarastoja jaettiin
yleisölle niin kauan kun piisasi.
Vangittu majurin vartiaväki oli saanut vihiä herransa tulosta ja sitä
täytyi jättää vartioimaan jonkimoinen lukumäärä talonpoikia.
Lyhyt Joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan.
Taivas oli sekeissä; idästä nousi täysikuu runsaalla valolla
valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. -- Itsekuki riensi
osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen
luo, jota tietä majuria odotettiin tulevaksi. Täällä johti
pitäjäsluutnantti Ahlholm; myös Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat
täällä. Kartanolle oli asettunut jommoinenki joukko varuilla olemaan,
jos majuri tulisi jotaki takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo
Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme
unhottako) rovasti Herkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia
puollustamaan oikeuttaan ja lupasi Jumalan apua heille.
Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista musköötiä
vasten nojaantuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta,
josta suloinen kuu ja suurimmat tähdet niin tyyneesti loistivat maahan.
"Oi te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!"
puhui itsekseen Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa siellä nautitsette
vapauttanne niistä pienistä jokapäiväisistä huolista, jotka meitä,
tomun lapsia, ahdistavat. -- Tuntuupa ikääskun korvissani kuulisin
kiitoskuorinne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme
alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä
muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille taikkapa oloihin,
jotka ovat näitä vielä kolkompia".
"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon
ruusuvalossa hohti mailma edessäni; olin rikas, mulla oli kaunis, mua
hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On mulla nytki
tavaraa, vaan rakkaus puuttuu ja silloin puuttuu _kaikki_: sen
_nyt_ tunnen. -- Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"
Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinon praedestinationioppi, joka niin
monen etevän sielun kaikkina aikoina on hurmannut ja vanginnut, oli
myös Nevalaisen mieleen alkanut juurtua.
"Mitäs tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa
orja; siis pois kaikki tuhmat epäilykset; astukoon rintaani rautainen
lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki, sen tunnen, lähestyy".
Sipon viime lause johti takasi hänen ajatuksensa sen laveilta retkiltä
tosi olohin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.
Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puollustajista
odottamaan ryntäystä.
Maantiellä, lähellä Hovilan kujan suuta seisoi mies, joka näytti
miettivän kujalle kääntyä, vaan joka oli pysähtynyt, kuullessaan
etempää maantiellä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut
yksinäisen miehen luo.
"Kuka siellä?" ärjäsi muuan jyreä ääni, joka kuului hevosen selästä
ajajan suusta, joukon etupäästä.
"Mies, joka rakastaa isänmaataan ja sen puoltajia ja tahtoo sen
sortajille kostoa", kuului vastaus.
"Nimes?" kysyi ääni hevosen selästä.
"Juhana Nevalainen", vastasi se, jolta kysyttiin.
"Juhana Nevalainen", kertoi kysyjä. "Semmoista ei löydy Nurmeksessa".
"Hän on Sipon poika", lausui usea joukosta. "Kyllä me hänet tunnemme".
"Hän on meidän puoluetta eikä Ryssän ystävä", sanoi muuan.
Mies hevosen selässä oli hetken ääneti. "Mitäs tässä seisot?" kysyi hän
taas Juhanalta.
"Morsiameni on Hovilaan ryöstetty ja tahdon hänen pelastaa, menköön
vaikka henkeni".
"Tuo kuuluu kummalta", lausui ratsastaja, joka vieläi oli selin
kuutamaa, niin ettei hänen muotoaan voinut eroittaa. "Mitä morsiamesi
voi Hovilassa" -- Hän keskeytti puheensa, lisäten äkkiä: "oletko
vakooja?"
"Henkeni on teidän vallassanne, herra majuri. Minä pyydän teidän
turvissanne päästä pelastamaan onnetointa morsiantani, jonka tunnotoin
veli on kodostaan riistänyt ja talonpoikain tuomittavaksi vienyt, sen
vuoksi, että neito Hovilaan ilmoitti retkestä Käkisalmeen, joka siten
estettiin".
"Minä luotan sinuun", sanoi Affleck. "Kymmenen miehen seurassa saat
tuolta pienen rakennuksen takaa hyökätä pihalle. Minä kuljen kujaa
suoraan".
"Pieni rakennus on poltettu", virkkoi Juhana.
"Helvetti!" karjasi majuri. "Miehet!" lausui hän miehilleen.
"Muistakaat talonpoikia!"
Uhkaava aseiden kalina kuului.
"Jessenhaus on huonosti puoltanut itseään, arvaan", jupisi majuri
yhteenpuristetuin hampaiden välistä. "Mutta annappas minä saan nuo
riivatut taulapäät kynsiini, niin makkara-selkinä heidät laitan täältä
liikkeelle. Pieni rakennus porona; tiesi mitä muuta tomppelit ovat
toimineet!"
"Tuosta teidän tie menee", viittasi majuri kymmenelle, joita Juhanan
tuli seurata. "Älkäät ennen hyökätkö, ennenkun tämän pistoolin laukasen
kujan puolelta. Vasempahan. Marsch!"
Ne kymmenen erosivat nyt muista, jotka kääntyivät kujalle,
Kuutama valaisi nyt selvästi miestä hevosen seljässä. Hän oli leveä
hartioinen, iso kasvultaan. Päässä oli hällä kypärä, jonka alta
tuijottivat eteensä silmät, kooltaan verrattavat Venäjän kolikoihin.
Naama oli ryppyinen ja erittäinki pisti silmään kaksi syvää juopaa suun
kummallai puolen. Posket olivat lihakkaat, ikääskun hermottomasti
riippuen alaspäin, vetäen suupieletkin samaan suuntaan. Partaa ei
näkynyt nimeksikään.
Talonpojat rintavarustuksen luona kuulivat ensin hevos- sitten
ihmisjalkojen kopinan ja olivat valmiit vastustukseen.
Pitäjäsluutnantti Ahlholm rohkeutti talonpoikia sanoen saattavansa
tapella yhtä hyvin kuin Affleck'in.
"Älkää ampuko ennenkun ne p----leet ovat kymmenen askeleen päässä",
sanoi hän.
Mutta kymmenen askeleen päähän rintavarustuksesta ei Affleck vienytkään
sotamiehiään. Hän marsitti ne kujalta pellolle ja pakotti täten
talonpojat luopumaan rintavarustuksestaan, josta täten ei ollut mitään
hyötyä.
"Ampukaat ne pedot", huusi Ahlholm. Pamauksia kuului, vaan laukaukset
eivät vahinkoa matkaan saaneet. Affleck kielsi miehiään ampumasta ja
läheni lähenemistään Hovilan isoa rakennusta, jonka takana Sipo
Nevalainen joukkoneen seisoi.
Nyt kuului pistoolin laukaus. Juhana miesten kanssa hyökkäsi pihalle.
Juuri kun hän tallin nurkan ympäri kääntyi, kavahti hän, nähdessään
isänsä seisovan miesjoukon etupäässä.
Sipo Nevalainen, huomatessaan poikansa, kalpeni. Hänen kädestään putosi
muskööti; hän tirkisteli äänetöinnä poikaansa, ikääskun aaveesen.
Poikansa Affleckin väessä! tämä oli näky, jota isän oli vaikea
käsittää.
Hetken seisoi isä näin ikääskun lumottuna. Sitten hän puhkesi puhumaan:
"Miehet! Tuossa tulee poika isäänsä asevoimalla vihollisen valtaan
antamaan. Katsokaat! Hän julkeaa mua silmiin katsoa".
Sipo sieppasi pudonneen musköötinsä, kohotti sen ja viritti hanan. Hän
tähtäsi. Juhana seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut paikalta
liikahtaa. Pamaus kuului. Ruudin savu esti Sipon selvästi näkemästä
eteensä. Kuitenki huomasi hän Juhanan kaatuvan.
Yleinen hämmästys tästä teosta pian johdettiin muualle. Affleck oli
juuri kartanolle tulemaisillaan.
Vielä hetki ja sotilaiden riemuhuuto kajahti kartanolla. Pyssynperien
ja miekkojen kalske kaikui ylt'ympäri ja piha oli kohta ruudinsavua
täynnä.
Erinomaisella kylmäkiskoisuudella johti majuri mustan ratsunsa selästä
rynnäkköä. Talonpojat siirtyivät kohta ulommaksi majurin uhkaavasta
läheisyydestä. Muuan talonpoika rohkesi majurin hevosta suitsesta
tarttua kiini, vaan pistoolin laukaus ajoi kohta tämän rohkean
ulommaksi.
Yleinen häiriö alkoi talonpoikien puolella valloille päästä. Ne, jotka
Hovilan varustusväkeä vartioivat, alkoivat peljätä kohtaloaan ja
jättivät vartioittavat omiin valtoihinsa. Kohta Jessenhaus, Björn ja
Arnkijl tulivat näkyviin; heidän lisäksi muutaki suojelusväkeä alkoi
ilmaantua.
Rovasti Herkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut,
koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille
hyvä tahto", oli jo, ensi laukauksia ammuttaessa, mennyt "katsomaan,
josko vielä enemmän Affleckiläisiä olis tulossa". Samoin uljas
pitäjäsluutnantti Ahlholmki, joka "ei p----lettäkään peljännyt", oli
muuttanut eri näyttämölle, jossa ei näin hullusti asiat käyneet.
Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet
taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.
Sallimus ei ollut suonut isän saavan lopettaa poikansa hengen. Kuula
oli sattunut Juhanan oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut,
nousi hän pystöön ja astui isoon pirttiin, jossa häneltä vedellä
pestiin haava. Hän pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Veren vuodatus
oli hänen aivan kalpeaksi tehnyt.
Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ynnä ne talonpojat, jotka oli
kiinni otettu, Hovilan isoon pirttiin. Hän tutki ensin asiain laitaa,
talonpoikain tullessa Hovilaan.
"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck; "vuodeksi olet erilläsi
palveluksestani. Sinä olet huoletoin poissaollessani. Se ei kelpaa".
Björn hieroi hiukan kämmeniään.
"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla löytyy kykyä, älyä ja samassa
kestävyyttä. Sinä olet mun ensimäinen veronkantajani tästä hetkestä
edelleen, niin kauan kun sen luottamuksen ansaitset".
Arnkijl kumartui syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansiotta ja
kokematoin --"
"Kyllä; älä mulle selvitä; me tunnemme toisemme", katkasi majuri
puheen.
Elsa seisoi muiden joukossa. Hän oli pelvosta kalpeaksi mennyt. Ilon
puna nousi hänen poskilleen, kun hän näki Juhanan.
"Ahaa", lausui Affleck. "Tuossa varmaan on morsian. No, Nevalainen,
Herran nimessä, ota neitonen haltuusi".
"Miten voin teidät palkita?" lausui Juhana liikutettuna.
"Minä olen jo palkittu", lausui majuri puoleksi katkerasti, puoleksi
alakuloisesti. "Minä en ole Nurmeksessa kiitosta vielä kuilut -- enkä
tahtonutkaan", lisäsi hän ylpeästi, ikääskun häveten edellisiä
sanojaan.
"Herra majuri", kuului oven puolesta valittava ääni, joka oli vanhan
toimeliaan Matleenan, kokin: "ne hävyttömät ovat syöneet piirakaiset,
ispinät, poronlihat, pöystit ja kaikki muut parhaat palat ja juoneet
pikatongit, ranstit ja portviini-pullon suuhunsa. Rovasti joi
portviiniä".
"Lohduta itses vanha, uskollinen Matleena", lausui Affleck.
"Nurmelaisten vero tältä vuodelta nousee 200 prosenttia ja sitten
ostetaan uudet viinit ja paistit. Ymmärräthän?"
"Armollinen majuri; minä olisin ne konnat liha-my'yksi hakannut",
lausui tiitterä kokki.
"Kyllä", -- virkkoi majuri -- "Aika on levolle mennä. Pane nyt,
mummoni, pöydälle, mitä kokoon saat. Meillä on h----tinlainen nälkä".
Matleena hyökkäsi toimeensa ja kohta oli ruoka pöydällä. Majuri
tovereineen hotasi hontoonsa minkä jaksoi. Sitten panivat väsyneet
sotilaat levolle ja aamu-yötä nukkuivat kaikki, pait neljä sotamiestä,
jotka vartiolla olivat, majurin tilalla. -- Juhana ja Elsa eivät nyt
uskaltaneet lähteä kotiinsa, vaan jäivät majurin käskystä yöksi
Hovilaan.