Loppu.
Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta.
Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan i'e painoi yhäti Suomea. Kurjuutta
nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälkähätä olivat sodan kauheita
liittolaisia: kaikki yhteen ihmiskunnan kolme kovinta vitsausta. Nyt
oli kevät luonnossa, vaan talvi oli ihmisten sydämmissä.
Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat
ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Vaan ihminen
astui alakuloisna tämän ilon keskellä. Harvasta kuului kyntäjän tai
kylväjän laulu; sillä harvalla oli kylvämistä ja jolla oliki, se epäili
panna siemenen maahan, koska ei tiennyt, jos _hän_ saisi elon
korjata.
Tahdomme nyt johtaa lukijan muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan
poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen, Jumalan avulla, saavansa siitä
hedelmänki pitää.
Tuolla pellolla astuu, vakka kädessä, kymärässä mies. Hän on nyt yhden
saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteesen vakkansa täyttämään
sekä itseään virvoittamaan raittiilla juomalla, jonka oli juuri tuonut
talon kellarista nuorenpuoleinen vaimonpuoli.
"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuuden toivomme maan
poveen. Uskokaamme ettei Luoja meitä eikä maatamme, tätä kallista
isiemme maata, liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää muotonsa
puoleemme". Näin sanoen katsoi Juhana -- joka, niinkuin lukija
arvannee, oli kylväjä -- lempeästi Elsaan, joka nyt kolme kuukautta oli
ollut hänen vaimona.
"Me olemme vaarassa tottuneet Herraan luottamaan", lausui Elsa, "ja se
luottamus ei ole meitä koskonkaan pettänyt".
Lauhkea ahva suhahti kuusien latvoissa ja ikääskuin vakuutti Elsan
sanat.
Nuori vaimo käänti sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi
silloin hänen rinnastaan. Juhana uteli tähän syytä. Elsa viittasi
vakanlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S.N.
"Älä, armahani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi että tuo muisto
saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.
Juhanan muoto tosin aluksi synkistyiki, vaan kohta hän malttoi mielensä
ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää ja surkuteltavan.
Vaan minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen suurten vastoinkäymisten
jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi".
"Olemmehan tosiaanki onnelliset", lausui Elsa hiljaa. "Vaikka
veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tytyväinen".
"Jos ei hän olis kipeäksi tullut ja haudan partaalle joutunut, ei hän
suinkaan olis yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "Se on kuitenki
rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran
hetkenä on luvannut".
Nyt Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa
muuan piika tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut
vieraita -- vanha miehen- ja vaimonpuoli -- jotka heti tahtoivat nähdä
Juhanan.
Tämä -- puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen
vaimoaan haluttu nähdä -- lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä
ansaitsevatko nuo sinun nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle;
"vaan tulehan kuitenki hetken päästä jälestä". 'Oliskohan heillä jotaki
sanottavaa, joka Elsaa voisi surettaa', ajatteli hän itsekseen.
Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä
seisoi vaimonpuoli, myöski ikäpuoli.
"No, totta mar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäsi vanhus, nähdessään
Juhanan.
"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä
suora ja reipas kuin ennenki".
"Ja sinä sama jalo poika, kun ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha
Jaakko. "Sinä _kunnon_ poika!"
Vanhus sulki Juhanan rintaansa kohden. Kyynel kiilsi hänen silmissään
ja hän sanoi: "Siitä asti kun meiltä lähdit, ei näin onnellista hetkeä
ole meillä ollut -- ei, peto vieköön".
Vanhus polki puujalalla tantereesen, jotta se tömähti. Nyt Elsa saapui
kartanolle.
"Tässä on vaimoni; tuossa setä Jaakko ja täti Matleena, josta sulle,
Elsa, niin usein olen puhunut".
Vanha Nevalainen tuijotti tuohon suopeannäköiseen Elsaan ja hänen
ihmettelemisensä ei tahtonut loppuakaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan,
muka itsekseen, vaikka hän huusi: "Tuo kies'auta kelpaa! Tuskin olit
sinä Matleena tyttönä -- no no -- ainaki yhtä kaunis -- hm -- se on
tietty".
Kun vanha Jaakko oli ihastuksensa alkupuuskat purkanut, astuttiin
sisälle, jossa nuori, hilpeä ja kaunis emäntä kohta osoitti kykyään
taloudellisissa toimissa varsin tyydyttävällä tavalla. Vanha Jaakko
tuskin voi silmiään kääntää tuosta viehättävästä emännästä ja
Matleena-mummo myönsi, että Anna Säämingillä (joka, sivumennen sanoen,
oli naimisissa hänki) ei voinut "lähestulkoonkaan" Elsalle vertoja
vetää.
Rakkaiden vieraiden kunniaksi tuotiin nyt kellarista parasta juotavaa
ja nuoren sekä vanhan parikunnan onneksi tyhjennettiin pikarit. Vanhan
Jaakon temperaturi kohosi vähitellen korkeampiin asteviivoihin. Hän
rupesi puhelemaan Varsovan rynnäköstä ja muista merkillisistä
tapauksista "siihen aikaan".
Vaan yksi pilvi nousi hetkeksi pimittämään yleisen ilon päiväpaistetta.
Vanha Matleena sattui kysymään, josko Sipon murhaajasta oli selkoa
saatu.
"Ole ääneti hänestä, joka isänmaansa petti", huusi Jaakko. "Olkoon
hänen nimensä ikuiseen unhotukseen haudattu".
"Jätä kosto Herralle", huusi Matleena.
"Tuli ja leimaus", ärjäsi Jaakko. "Semmoinen, joka isänmaansa pettää,
hänestä ei ansaitse puhua. Hän on tuomionsa saanut. Jaa -- Älä keskeytä
mua, Matleena. Sipo oli ennen mies, vaan hän ei koetuksen aikana
kestänyt, vaan laukesi -- mutta tuossa istuu poika, joka isänmaataan
tietää arvossa pitää. Sinä _kunnon_ poika!"
Juhana, joka huomasi että hänen isästään ei ollut hyvä nostaa kysymystä
vanhan Jaakon läsnäollessa, jolla oli oma ajatuksensa asiassa, jota
ajatusta ei mikään ihminen olisi voinut hänessä muuttaa tai edes
lieventää, johti puheen toiselle tolalle. Kohta vanha Jaakko taas oli
sama herttainen, hyväntahtoinen mies kuin tavallisesti.
Näin kului rattoisasti tämä päivä ja seuraavatki, jotka vanha Jaakko
vaimoneen vietti veljensä pojan luona. Suurella kaipauksella erosivat
vanhat ja nuoret, säilyttäen toisistaan muiston, suloisen ja kauniin
kuin ihana kevätpäivä.
* * * * *
Rahvaan vehkeet Affleckia vastaan raukesivat tällä kertaa. Pari vuotta
myöhemmin Pielisläiset rupesivat vastustamaan Affleckia. Näitä
kukistaakseen ja veron maksuun pakoittaakseen oli Affleck kreivi
Nierrothilta pyytänyt ja saanut 100 ratsumiestä. Kun Venäläiset tämän
kuulivat, pelkäsivät he näiden ratsujen hyökkäävän Pielisistä rajan yli
ja lähettivät rajaa suojelemaan 300 rakuunaa ja 160 kasakkaa. Mutta
kenraalimajuri Lybecker, tuo "Ison vihan Klingspor", Nierrothin
jälkeinen päällikkö, oli kutsunut nuo 100 ratsua pois. Seutu joutui
täten turvattomaksi. Venäjän sotaväki tuli nyt rajan yli, yhtyi
Pielisläisiin ja yhdessä nyt lähdettiin Kajaaniin, jossa oli työnä
kostaa noista ryöstetyistä sarkatukoista. Maaliskuussa 1712 tapahtui
paljon julmuuksia Kajaanissa, Paltamossa ja Sotkamossa. Turunkorvan
talo Sotkamossa, jossa Affleck asui, rosvottiin ja poltettiin,
Affleckin rouva, 7 lasta ja 7 palveliaa vietiin vankeuteen Venäjälle,
josta eivät koskaan palanneet. Sanotaanpa Affleckin ei huolineen maksaa
heidän pääsemisensä lunnaita.[7]
Simo Affleckin loppu oli surullinen. Hän ampui itsensä Pielisissä
toukok. 9 p. 1724.[8]
Arnkijl Sarkasodan aikana menetti ei ainoastaan vähäisen omaisuutensa,
kaikki kirjansa ja paljon kantamia verorahojaan, vaan sai itsekin
kärsiä paljon kiristystä ja kuristusta, josta vasta pääsi puoli
hengissä ja aivan alastoinna.[9]
Jessenhaus tuli Sarkasodan aikana varsin mainittavaksi. Hänen, kahden
sotamiehen kanssa, lähetti nimittäin tulliverokantaja Juho Hoffrén
(Jessenhausin appe) takavarikkoon ottamaan nuo 4300 kyynärää Venäjän
puolelta tuotua sarkaa, joista vero jo kerran oli maksettu. Tämä teko
matkaansai Sarkasodan.
Viiteselitykset.
[Footnote 1: Nimittäin sen nimisessä linnoituksessa, joka perustettiin
v. 1475.]
[Footnote 2: K.A. Castrén: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista IV.
1650-1750, Siv. 49.]
[Footnote 3: Vähäpätöisinki voi joskus mahtavimmille olla avuksi.]
[Footnote 4: Kauhea akka.]
[Footnote 5: Mukaelma. Vrt. Kutltr. Toinen painos. II 42 ja 43.]
[Footnote 6: K.A. Castrén. Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv.
1650-1750, siv. 52.]
[Footnote 7: Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista, siv. 63.]
[Footnote 8: Sama teos, siv. 62, muist.]
[Footnote 9: Sama teos, siv. 61.]