Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
Sen päivän iltapuoleen, jonka talonpojat ensimäisenä viettivät vasta
anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Hän oli, niinkuin ennen
jo mainittu on, mennyt tiehensä, kun hän näki taistelun kallistuvan
talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan eri näköisenä, kun hän
taistelussa oli ilmaantunut. Hän oli pessyt silmänsä puhtaiksi,
kampannut hiuksensa (jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt) ja
pukenut yllensä puhtaat, siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummastuen
Horman Mallaa, joka ei sitten nuoruutensa ajan ollut puhdassa ja
siististi puettuna ollut nähtävänä.
Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, vaan ei kukaan
ollut tiennyt, mihin tämä oli kadonnut. Sipolla oli suuri syy kiittää
Mallaa tämän monesta avunannosta; olipa hänellä lupauski täytettävä
Mallalle.
Kun nyt noita tuli Sipon nähtäviin, tuli hän aivan hämilleen. Hän
koetti puhua; vaan ei sanaakaan tullut huulille. Hän seisoi
punastuneena Nevalaisen edessä.
"Minä kiitän sinua sydämmestä", lausui Sipo noidalle. "Rohkeutesi ja
älysi kautta olet päästänyt mun pyrintöjeni perille. Kosto on
täydellinen; Hovilaisten omaisuus ja henget ovat meidän kädessä. Nyt on
sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä olen sekä
taipuva että velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vaan mun vallassani
on voida niin tehdä".
"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka
äskellinen ällistys oli melkoisesti poistunut.
"Olenpa utelias saada kuulla vaatimukses", virkkoi Sipo, miettivästi
silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin sinun himosi
kallistuvat; vaan löytyy, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa".
"Minä luulen, Sipo Nevalainen, ettet tällä kertaa arvannut oikein",
virkkoi noita.
"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti; sillä nyt hän ei
tosin aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut.
"Lausu vaatimukses", sanoi Nevalainen noidalle, kun tämä seisoi
äänetöinnä, tirkistellen Sipoa.
"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.
"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", sanoi Sipo
malttamattomasti.
Noita astui pari askelta lähemmäs Nevalaista ja lausui, Sipoa hellästi
silmäillen: "Mun pyyntöni on -- ettäs -- minun -- nait".
Nevalainen kavahti; ei hän tiennyt, pitikö hänen korviaan uskoa. Hän
katseli, katseli noitaa, luullen, että joku henki oli tämän muotoon
pukeunut ja tullut Sipoa pilkkaamaan.
"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö vaan minä houraan?"
"Ei kumpikaan", virkkoi noita.
"Varmaanki jompikumpi ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on
taistelun hyörinässä ja kolauksesta, jonka sait, vähän sekasortoon
joutunut", lausui Sipo.
"Älä luule", virkkoi Halla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen".
"Noita", lausui Sipo. "En ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt.
Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi
tavaraa; se soveltuu sulle paremmin".
"Minä en _tällä kertaa_ halua tavaraa ja saanhan sitäki, kun sinun
saan", sanoi Malla.
"Ja mitäs minun saamisesta sulle hyötyä olisi?" sanoi Sipo. "Sinä olet
jo siinä ijässä, ettei rakkaus enään todellisesti voi sinussa syntyä.
Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole
huomannut, jottas vanha vereni rupeisi kuohumaan. Arvannet siis, että
tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin,
pelkään ma, surua".
"Sipo Nevalainen", sanoi noita; "koska sinä noin suoraan ajatuksesi
ilmaiset, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti
nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin.
Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen.
Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Mulla on siis kaksi kotomaata
tai oikeastaan yksi; sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka
Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. -- Kun kasvoin, tuli minusta
pulska tyttö, sanottiin ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta en
heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen, kauniin ja ujostelevaisen.
Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän
ajoi mun pois kotoaan ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna,
sillä hän on syy kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä itseään estämästä
lastaan ottaa kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon
sitte köyhä tai rikas. -- Minä pakenin kotoani muutaman noidan
luo korpeen. Täällä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei
näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon
joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikista ihmisistä, kun kuulin
että ainoa, johon luotin, oli mulle uskotoin ollut. Sittemmin kuulin
että Vilholle oli valeheltu mun karanneen korpeen ja kuolleen siellä
nälkään ja kylmään. -- Noidan luona oleskelin sitten nuoruuteni ajan ja
opin hänen taitonsa. Kun noita kuoli, jätti hän mulle omaisuutensa. En
siis köyhä ole; kyllä mulla tavaraa on, vaan paljon enempää tahtoo ja
sen vuoksi olen köyhänä ilmaantunut. Mutta sieluni on tuohon rahan
himoon väsynyt; se on ainian janonnut onnea, jonku ihmisen rakkautta
tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta; häntä
peljätään. Oi Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen
päänalukseni kyyneleilläni kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden
ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat
valitukseni kertoneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti
sydämmeni ja ääni sisässäni kuiskasi mulle: 'Ota vaari tilaisuudesta.
Nevalainen tartsee apuasi'. Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni
tarinan. Vieläpä senki lisään, että mailma ei voi minusta mitään pahaa
eli alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle
tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi, kuin
sen aamu- ja puolpäivän-aika ovat olleet".
Sen mukaan kun noita oli puheessaan eteenpäin ehtinyt, sen mukaan hänen
kasvonsa kirkastuivat. Sipo seisoi äänetöinnä, tuijottaen noitaan.
"Mun älystäni voi sinulle ehkä vieläki hyötyä olla", sanoi noita.
"Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi
vielä arvoni yleneisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin
kuolisin onnellisna".
"Minä olen sulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo
vastauksensa. "Minä olen myöski autuuteni toivon kautta luvannut
suostua pyyntöösi. Kun lupasin niin, luotin vissisti siihen, että
tavaraa palkinnoksesi pyytäisit. Jos olisin aavistanut, että
personallinen vapauteni olisi pelastukseni uhri, olisinpa melkein ennen
henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, ettäs järkevästi asiat arvostelet
ja luovut tuosta naimis-hommasta, joka, koska se mulle on
vastenmielinen, ei suinkaan onnellisuutta tuottaisi. Pyydä tavaraa ja
jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sun palkitsen".
"Tuon melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä
Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos
hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sehän useinki
tapahtuu".
"Älä mua noin katkerasti syyttele", virkkoi Sipo. "En ole sua mitenkään
tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, ettäs en vasten tahtoani voi
pakottaa itseni toteuttamaan pyyntöäsi".
"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi Nevalaista;
hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.
"Sinä olet _vannonut_ suostua pyyntööni", virkkoi Horman Malla.
"Tahtoisinpa nähdä, jos uskallat valaasi rikkoa. Silloin joudut kahden
valkean väliin. Yhdeltä puolen vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka
mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, laskien
painon sanoilleen, "jos et valasi ehdot täytä, niin on loppusi
surullinen, kamala -- kamala -- kamala!"
Nevalainen, joka kaikin voimin oli koettanut rohkeutensa säilyttää,
saadakseen Horman Mallan vaatimuksestaan luopumaan, tunsi kuinka noidan
viimme sanat ajoivat pois veren hänen kasvoistaan ja voiman hänen
jaloistaan. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.
"Julma noita", virkkoi Sipo, "miksi minua näin ahdistat?"
"Sun ylpeytesi tartsee rangaistusta", sanoi Malla, lisäten
uhkaavammalla äänellä: "Sinä häpeät minun seuralaisekses valita. Sulla
on kaksi ehtoa: ottaa minut tai -- hahhahhaah -- hänet, joka viimme
syksynä kävi Ikolassa, ja jolla oli toisessa jalassa kavio".
"Pois -- pois -- jumalatoin noita", huusi Sipo, ko'oten viimme
voimansa. -- Horman Malla kohotti kätensä Nevalaista kohden ja lausui
kähisevällä äänellä: "Nyt ei noita _sinua_ auta. Varo itsesi!
Ennenkun kolme päivää on kulunut, saat minun nähdä".
Malla astui ulos. Sipo heittäysi voimatoinna penkille ja pyyhki
kädellään kylmän hien otsastaan.
"Pyrintöjeni perille päästyäni tämä vastus nyt tuli eteeni", jupisi
Nevalainen, kun hän, noidan mentyä, oli vähän tointunut. "Kuinka
kohoili rintani ylpeydestä, kun näin minun ja koko seudun rasittajat
voitettuina, häpeästä ja vihasta menehtymäisillään seisovan edessäni!
Heidän kohtalonsa, heidän henkensä oli kädessäni! Ja nyt ilmaantuu se,
jonka avulla milt'ei pääasiallisesti voitto on voitettu, ja vaatii
mahdottomia. Noita mun vaimona! -- -- -- Ei! Maksakoon mitä maksaa, mun
täytyy hankkia noidalle joku muu korvaus hänen vaivastaan. Vaan jos ei
hän tyydy? Henkeni on silloin vaarassa; sen tiedän. Uhka uhkaa vastaan!
En ai'o vastustamatta sortua".