Veli ja sisar.
Talonpojat asettuivat nyt pitemmäksi ajaksi Hovilaan. He pitivät
itseään oikeutettuina menettelemään Hovilassa olevan omaisuuden kanssa
oman mielensä mukaan. Olihan se isoksi osaksi Nurmeslaisten! Hovilan
varustusväkeä pidettiin ikäänkun vankina; he saivat sen, minkä
voittajat heille soivat: hiukan ruokaa ja runsaasti nuhteita.
Me jätämme nyt hetkeksi talonpojat Hovilaan, katsoaksemme miten oli
asian laita Yrjön kodissa.
Oli päivä jälkeen sen, jolloin talonpojat olivat ensimäisenä viettäneet
uudessa majassaan. Elsa istui ja ompeli. Hän oli, sittenkun hänestä
viimein puhuttiin, käynyt melkoisesti vaaleammaksi, Se sielun tuska,
jonka hän oli kärsinyt, ilmoitettuaan antaneensa tiedon talonpoikien
retkestä Käkisalmelle, oli kalvanut hänen ruumiillista terveyttä.
Karjalan kukka alkoi kuihtua.
Yrjö oli Elsaa kohden käyttänyt itsensä melkein niinkuin ennenki. Hän
ei tahtonut sisartaan ankarammin nuhdella ennenkun oli saanut selvän
siitä, oliko Elsa kirjeen lähettänyt.
Niinkuin mainittiin, istui Elsa ja ompeli. Hän pyyhkäsi kutrin
tummanruskeista hiuksistaan, joka oli otsalle pudonnut, ylös, huokasi
ja herkesi hetkeksi ompelemasta.
"Oi, emoni armas", puheli neito itsekseen, "muisteletko vielä haudan
tuollapuolen tytärtäsi, joka täällä kurjuuden laaksossa saa niin paljon
kärsiä? Miksi synnytit mun mailmaan? Et suinkaan aavistanut, että rakas
Elsa saisi niin paljon ja syyttömästi kärsiä. Ja miksi kärsin? Minkä
vuoksi veljeni on mua paljoa onnellisempi? Mutta ei ole oikein tehty,
ettäs näin valitan. Jumala kyllä tuntee, paljonko painoa hän kunki
päälle panee. Tule turvakseni, sinä sielun paras paimen, joka esikuvana
ihmisille majailit vähäisen ajan täällä puuttuvaisuuden maailmassa ja
sitten menit valmistamaan sijan niille, jotka sun sanasi mukaan
koettavat elää".
Elsa pani pois ompelunsa, otti pöydältä ison piplian, avasi sen ja luki
Johanneksen evankeliumin seitsemännentoista luvun.
Ilokseen näki Elsa, pannessaan pois piplian, Juhanan tulevan. Hän ei
malttanut lemmittyänsä huoneessa odottaa, vaan juoksi kartanolle.
Kun rakastavaiset olivat huoneesen tulleet, sanoi Juhana ilomielin:
"Nyt saamme taaski rauhassa puhua. Olihan eilispäiväki meille
rauhallinen ja suloinen, kuin kevätpäivä ankaran talven jälestä.
Hovilassa nyt lakia laaditaan ja omaisuutta jaetaan. Samoin meki nyt
lemmen lakia laatikaamme ja muiskuja jakakaamme".
Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja
eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus
tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.
"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis
oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän
siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut
puhuttavan heidän lausuneen. -- Minä myönnän, että olit arveluttavassa
asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto.
Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin
menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut
tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi
vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää
pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän
lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota
näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys
tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua
puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".
"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.
"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi
sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on
asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".
"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.
"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo.
Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä
suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa
_siellä_ niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon
vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on
epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani,
pois näistä kurjista oloista".
Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen
sydämmessään oli riita.
"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään
näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä
riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".
"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.
"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän
ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin
kärsinyt".
"Kärsimään lienen luotu", sanoi Elsa surullisesti. "Itsestäni en niin
paljon pidä, vaan sun vuoksesi, armahani, olisin kuitenkin ehkä taipuva
täältä pakenemaan, sillä täällä ei lempeämme enään kauan suvaita".
Elsa oli nämä sanat juuri kerennyt lausua, kun Yrjö näkyi maantiellä.
"Jumala armahda", huusi neito, "veljeni tulee. Mua aavistaa, että hän
ei tule hyvissä aikeissa".
"Älä pelkää, armahani", virkkoi Juhana; "niin kauan kun kättäni voin
liikuttaa, ei sinulle mitään pahaa tapahdu".
Yrjö astui nyt sisään. Hänen yhteen puristetut huulensa ja hehkuvat
silmänsä eivät hyvää ennustaneet.
"Mulla on sisarelleni jotain sanomista", lausui Yrjö kiiruusti, sisään
tullessaan.
Juhana ei ollut ymmärtävinään sitä viittausta poismennä, jonka nämä
sanat sisälsivät.
"Elsa, tule tänne toiseen huoneesen puheilleni", sanoi Yrjö.
Elsa yritti mennä, vaan Juhana hänet pidätti.
Yrjön silmät välähtivät. Hän loi Juhanaan tuiman silmäyksen ja viittasi
sisarellen tulla.
"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme
hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua
on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään,
että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon
läsnä olla".
"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen
sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö
naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta
ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut
sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan
tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"
"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.
"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.
"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin
sekaantua! -- Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie
morsiankammariin! muista se".
"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin
olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että
Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan
kohtaloonsa.
"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko
sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän
on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle.
Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".
"Sitä en usko", lausui Juhana.
"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan
Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".
Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.
"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies
mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.
Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan
silmien edessä.
"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:
"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja
häpeästä silloin menehdyn".
Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin
pois muotonsa sisarestaan.
"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee
olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla
olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja
tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää
Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja
hillitse mielesi".
"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen
sisareensa.
"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään
voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.
"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen
edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi
mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.
Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi
vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei
päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa
rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi
Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut
asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen
silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja".
Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki
menköön, minä Elsan pelastan".