Jalous ja vaara.
Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut
entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki
kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä.
Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa,
jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut
varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla.
Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani
julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä
pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli
sillä kertaa.
Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana
oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli
sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä
oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta
odottaa.
Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä
tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo
sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja.
Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei
koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt.
Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta
kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan
välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.
Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin
takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän
aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut
saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa
alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta
Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.
Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä
sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku
näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan
laulun:[5]
Missä viivyt sa, odottamani?
Missä astut sinä, armahani?
Valkea, miss' oot vaeltamassa?
Missä kultani nyt kulkemassa?
Oi jos, jospa likellä jo oisit,
Kaiken mulle riemun sinä toisit!
Tulosta sun heti tuntisin ma,
Astunnasta heti arvaisin ma;
Liekkinä ma tykös lehahtaisin,
Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin,
Suuta suihkajaisln,
Vaikka veress' oisi,
Joka surman toisi,
Sultahan sen saisin!...
Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
Kujerrus ei ehdi armahalleni,
Kuuset mua vaan on kuulemassa,
Hongan oksat vastaan huokaamassa!
Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan
tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut
mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut
kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui
Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.
"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella,
puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa
katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.
"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata
todellista, surullista mieli-alaansa.
"Oi Juhana", sanoi Elsa, joka huomasi lemmittynsä alakuloisuuden, "mitä
on tapahtunut? Isäsi on sulle varmaanki ollut kova".
"Mitäpä tuota salaan", virkkoi Juhana. "Hän syyttää mua siitä, että
olen lähdöstä Käkisalmeen antanut tiedon Hovilaisille. Mieleni tosin
teki ilmaista, vaan en kuitenkaan sitä tehnyt. Kun kielsin isälleni
ilmoittaneeni, kutsui isäni mua valhettelijaksi ja raukaksi, koska en
tekoani juljennut tunnustaa ja sanoi, ettei hän mua silmäinsä edessä
suvaitse, ennenkun hän saa kuulla, että retki jonku muun kun minun
kautta on tullut ilmaistuksi. Oi Elsa! Paholainen on varmaan
pauloihinsa isäni mielen kietonut. Äitini on surusta ja pelvosta sängyn
omainen".
Neidon posket olivat Juhanan puhuessa vaalenneet. Äkkiä veri niihin
taas kohosi.
"Juhana", lausui Elsa. "Sinä olet syyttömästi saanut kärsiä. Jos se,
joka retkestä ilmoitti, olis tiennyt, että sinua siitä syytetään, niin
olis hän heti itsensä ilmoittanut. Mutta nyt hän sen tekee heti sinulle
tässä".
"Kuinka?" lausui Juhana hämmästyen. "_Sinäkö_ olisit ilmoittanut?"
"Juuri minä", virkkoi Elsa. "Kun näin sinun tuskasi heidän lähtönsä
johdosta; kun kuulin, että ainoa pelastuskeino olisi antaa tieto
lähdöstä Hovilaisille, niin päätin ainoaa keinoa koettaa. Minä lähetin
Saarelan Pekan viemään kirjeen Hovilaan ja käskin hänen heti kirjeen
jätettyä tulla pois ilmottamatta, mistä se oli. Niin on hän tehnytki".
"Oi armas Elsani! Mitäs olet tehnyt?" sanoi Juhana tuskallisesti. "Jos
saavat tietää, että sinä olet heidän vehkeensä ilmituonut, niin olet
hukassa. Meidän pitää varoittaa Saarelan Pekkaa ilmoittamasta, mistä
kirje oli".
"Ja sinä siis saisit kärsiä viattomasti!" lausui innostunut neito. "Ei,
Juhana! Minä ai'on ilmoittaa tekoni ja silloin olet sinä pelastettu".
"Jumalan nimessä, Elsa, mitä ajattelet?" huudahti Juhana.
"Minä ajattelen sitä, mikä oikein on", virkkoi Elsa vakavasti.
"Sinä teet sekä sinun että minun onnettomaksi, jos ilmoitat tekosi.
Vaan jos minä olen muka syypää, niin ei vaino sinua kohtaa. Jos sinä
ilmoitat itsesi, niin luulevat kuitenki, että minä olen puheellani
tekoosi vaikuttanut, niinkuin valitettavasti olenki".
"Juhana", lausui Elsa totisesti; "sinä olet sanonut, että _totuus_
on korkein, mitä elämässä tulee noudattaa; totuus toisia ja itseään
kohtaan. Jumala on totuuden kirkas lähde ja hänessä, joka aina totuutta
puhuu ja puollustaa, on jotaki jumalanmoista; niinhän olet sanonut.
Vaan valhe ja petollisuus ovat kaikista paheista inhottavimmat.
Vaaditko nyt, että antaisin sun syyttömästi kärsiä isäsi epäluuloa, kun
juuri minä olen syyllinen? Vaaditko, että soisin kalliin äitisi
sairastaa ja kyyneleitä vuodattaa sun vuokses, kun voin sun pelastaa?"
"Mutta ajattele mitä seurata voi, jos asiasta ilmoitat", virkkoi
tuskallisesti Juhana.
"Mitä seurata voi, se on Jumalan kaikkivaltiaan kädessä. Hän suojelee
mua, niinkuin tähänkin saakka", sanoi neito ja kohotti kalpean kauniin
muotonsa korkeutta kohden.
"Mun ihana impeni", huudahti Juhana innostuen; "sinä et saa kärsiä sen
vuoksi, että hyvän teon olet tehnyt. Meidän täytyy välttämättömästi
miettiä joku keino, jonka avulla voit tästä pälkähästä päästä".
Juhana tuskin oli saanut nämä sanat sanotuiksi, ennenkuin pirtistä
kuului jalkojen kopina. Nuoret rakastavaiset kavahtivat, kuullessaan
Sipon ja Yrjön äänet.
"Hän on varmaanki täällä", lausui Sipo, "valittamassa Elsalle ilkeästä
isästään. Voinko hyvä olla. Oma vereni on mun pettänyt".
"Jos joku jäsen on pahennukseksi, niin on paras se pois leikata, sanoo
raamattu", lausui Yrjö.
Elsa tämän kuultuaan, horjui ja vaaleni. Ennenkuin Juhana voi
aavistaakaan, töytäsi neitonen auki kamarin oven, astui pirttiin ja
lausui: "Juhana on syytöin. Minä olen retkestänne ilmoittanut
Hovilaisille ja tahdon siitä rangaistuksen kärsiä".
"Elsa", huudahti Nevalainen. "Sinä ilmoittanut! -- Se ei ole
mahdollista. Poikani kohtalo nuo sanat huulillesi toi. Hän on syyllinen
ja sinä syytöin. Vain kuinka, Juhana?" jatkoi Sipo poikaansa kääntyen.
"Elsa on syytöin", kuului Juhanan tuskallinen vastaus.
"Ja sinä siis syyllinen", lausui Sipo.
"Hän on syytöin", huudahti Elsa, "Minä ilmoitin menostanne kirjeen
kautta ja kirjeen vei --
"Ah Elsa, Elsa", huusi Juhana. "Minä rukoilen sinua polvillani: älä tee
itses ja minun onnettomaksi tuommoisia puhumalla".
"Voithan siskoni pelastaa", virkkoi Yrjö. "Sano että olet syypää, niin
uskomme sinua enemmän kun siskoani. Ei vaimonpuolen ois luullut olevan
niin rohkean".
"Hän ei saa eikä voi syypääksi rueta, koska hän on viatoin", lausui
Elsa kuumeellisella innolla. "Yrjö voipi tiedustella Saarelan Pekalta
lähemmin tästä asiasta; hän kirjeen vei.
"Nyt armahani", sanoi Elsa hellästi, kääntyen Juhanaan, "nyt olet
pelastettu".
Hän ojensi kumpaisetki kätensä lemmittyänsä kohden, astui askeleen
eteenpäin ja vaipui hiljaa lattialle. Hän oli pyörtynyt.
Juhana murheesta tuskaantunut, heittäysi polvilleen armaan neidon
viereen; sitten hän hyppäsi ylös ja loi tuiman silmäyksen isäänsä ja
Yrjöön. "Hän kärsii samoin kun onnetoin isänmaansa sen vuoksi, että hän
sitä rakastaa eikä suo sille pahaa tapahtuvan", lausui Juhana pitkään.
"Se, joka syytöin on, heittäköön hänen päälleen ensi kiven".
"Nyt on kyllin nähty ja kuultu tällä kerta", lausui Nevalainen.
Hän astui ulos. Yrjö häntä seurasi.
"Olis suotavinta, että tuo rakkauden väli loppuisi aikoinaan", virkkoi
Sipo Yrjölle.
"Koetetaan niin", sanoi Yrjö.
"Minä surkuttelen sun kaunista sisartas", lausui Sipo. "Poikani on syy
tähänki onnettomuuteen".
Sipo meni nyt kotiinsa. Juhana seisoi vaaleana kuin kuolo Elsan
vieressä. Vihdoin tämä heräsi tainnuksistaan. Juhana painoi muiskun
kalpean morsiamensa huulille ja lausui sitte: "Nyt menen Saarelan Pekan
luo varoittamaan hänet julkaisemasta käynnistään Hovilassa. Jos hän
kieltää, ei sinua voida syyttää. Mutta voi kuitenki että asiasta
ilmoitit!"
Näin sanottuaan suuteli Juhana Elsaa ja läksi kotiinsa astumaan. Täällä
odotti häntä uusi suru. Hänen rakas äitinsä oli äkkiä kuollut. Sipo
seisoi äänetöinnä vaimonsa ruumiin ääressä eikä ensin huomannut
Juhanaa, joka heittäysi polvilleen ruumiin eteen. Hetken kuluttua
kohosi huokaus Sipon rinnasta. Hän astui ulos, salatakseen kyyneleet
silmissään.