Matkalla Käkisalmeen.
Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun
päivänä seitsemän henkeä, jotka virvoittivat itseään niistä
ylönpalttisista ruoka- ja juoma-lajeista, joita pöydälle oli pantu.
Useat näistä henkilöistä ovat jo ennestään lukijalle tunnetuita. Pöydän
päässä istui rovasti Herkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella
kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö
Sormuinen hänen vasemmalla puolellaan. Karjalainen ja Turuinen istuivat
Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius,
pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinan kieltä ja oli
onnellisna, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin
kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska
mies, jonka äänelle ei mikään inhimillinen olento voinut läheskään
vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa "laski" tulemaan säveleitään,
niin heräsivät paatuneimmatki unen horroksista, johon heidän lihallinen
luontonsa heidät joskus vaivutti.
Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakottamalla pani vieraansa
syömään.
"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti
Nevalaiselta, vaan ennenkuin tämä kerkesi vastata, virkkoi Karjalainen:
"Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen".
"Te olette nyt tärkeän toimen alottaneet", jatkoi rovasti. "Minä luotan
siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että
seisotte pelvotta, vaikka mailmaki menisi ylösalaisin niinkuin
runoilija sanoo".
"Si fractus illabitur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.
"In positivo gradu", sanoi Wallius kainosti; "sed tu, praestantissime
praeposite, in superlativo".
"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon, teidän
palatessanne, saada teitä vapaina miehinä tervehtiä".
"Vapaus on kaikesta ihmiselle kalliin", sanoi Nevalainen.
"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum",
lausui Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.
"Se on aivan totta", sanoi Herkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseesen
kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numnae plenae libertatis
simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo
_alieno imperio_ subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua
majus malum kun Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille
tarpeesen ja siinä punctum". Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti
Nevalaiselta: "Milloin saan teidät takaisin odottaa? Ette kait sivu mun
taloni silloinkaan kulje, toivon ma".
"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän jälestä", lausui Nevalainen.
Kun ateria oli päättynyt, lausui Karjalainen: "Läsnäolevien
puolesta kiitän sydämmeni syvyydestä herra rovastia tästä uudesta
suoseliaisuuden osoitteesta. Armon Herra korkeudessa suokoon teille
ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkahan
laumanne eduksi".
"Kaiken voimani saan Herralta. Hälle olkoon kiitos ja kunnia
ijankaikkisesti", virkkoi rovasti.
"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen",
lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.
Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren ja sitten
noustiin aterialta.
Rovasti vei Nevalaisen vähän muista erilleen ja kysyi: "Tietävätkö
Nurmeslaiset lähdöstänne?"
"Olkaat levollisena, herra rovasti. Horman Halla sanoi ett' ellemme näe
sinisen karhun, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin emme
tartse esteitä Nurmeslaisten puolelta peljätä".
"No silloin lienette varmaat", naurahti Herkepaeus.
Rovasti ja Nevalainen yhtyivät nyt muihin. Vielä vietettiin hetkinen
puheilla, kunnes matkustajat ottivat hyvästin vieraanvaraiselta
rovastilta sekä pastorilta ja lukkarilta, jotka viimemainitut heitä
saattoivat hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpii kotiinsa.
Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä
eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka nahkahihnasta riippui
olkapäältä; Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli
pistooli ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina
kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.
Pitkän aikaa astuttiin äännetöinnä, miettien rovastin ystävällistä
kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli ennätetty, istahdettiin
tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli löysännyt
kannattimestaan.
"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemmat Pielisiin", sanoi
Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saapas nähdä millä tuulella
Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet".
"Kuka meistä Käkisalmella puheenjohtajaksi rupeaa?" kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi Venuskaa".
Vakava Turuinen rykäsi.
"Suosituissa asioissa ymmärtää helposti toinen toisen", sanoi
Nevalainen. "Pää-asia on, että heti pyydämme saada Affleckin
karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensi ehto".
"Vaan emmehän liitostamme luovu", sanoi Turuinen.
"Tietysti ei", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä
uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja".
"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Oi kosto! Kun
seisoin kodissani yksin, voimatoinna ja näin kuinka nuo kelvottomat
kotirauhan rikkoivat, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen
valan minä aion pitää, niin kauan kun tuo oikea käsi mua tottelee".
Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat
huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.
"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" sanoi Karjalainen. "Minä
sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta mar' uskaltanut
sanoa vaimolleni mihin menen, sillä Hovilaiset olisivat hänestä
kiristäneet ulos salaisuuden ja sitä pait Maija ei ole juuri
salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon".
"Mun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin".
Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Mäelle tultuaan huomasivat taaski
alangossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siinä muut kun
jalkamiehet näyttäneet voivan poikki pääsevän. Samassa kuulivat he
takaa kärryjen kolinan ja näkivät kolme kärryä jäletysten täyttä
vauhtia laskevan mäkeä alas, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet
jalkamiehet.
Nämä koettivat astua nopeasti, keretäkseen sillan yli, joka oli heidän
edessään; sillä he tunsivat kohta Arnkijlin ja Björnin ensi kärryissä.
Mutta takaa-ajajat ajoivat täyttä vauhtia jalkamiesten sivu eivätkä
pysähtyneet ennenkun silta heidän eteenpäin pääsemistä esti.
"Me olemme varmaanki petetyt", sanoi Nevalainen Sormuiselle. -- "Jos ei
Karjalaisen pyssynkannatin olis irtaantunut, niin olisimme sillan
tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle
puolen ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi
palanneet. Nyt ei muu auta kun vastarintaa tehdä. Ajattelinpa lähettää
luodin tuohon ensi kärryyn, vaan kun eivät he mitään vielä ole puhuneet
tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa".
Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi niistä jäi hevosia vartioimaan;
toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäysivät vähän ylemmä,
mäen rinteesen.
"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.
"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", sanoi Sormuinen.
"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on
kertonut että vaarallisia vehkeitä olis tekeillä ja me, järjestyksen
miehet, olemme tulleet katsomaan, onko tuossa huhussa perää".
"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylönkatseellisesti. "Te olette
veronkantajia, vaan ei järjestyksen miehiä. Pysykäät ammatissanne".
"Ja te olette maamme pettureita", sanoi Arnkijl, "ja siitä oikeuden
edessä saatte vastata. Nyt saatte kääntää nenänne Nurmesta kohden; ei
Käkisalmea enään tartse ajatella".
"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme
menossa pääkuvernööri Nierrothin luo, hakemaan huojennusta
pakkoverosta".
"Sen valehtelet samoin kuin kotonasi olit valhetellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan Hovilaisista.
"Sinä hävytöin rakki", kähisi Karjalainen. "Olet varmaan käynyt
kotorauhaani rikkomassa".
"Ole siitä rauhasta levollinen, kun itse olet täällä", lausui äkäinen
renki.
Mielet täten kiihtyivät kummallai puolen niihin määrin, että Hovilaiset
kohta ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä vastustelivat ensin itsiään
sauvoilla, vaan kun Hovilaisilla olivat miehet muassa, alkoi
talonpoikien asema käydä hankalaksi.
Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; pamaus kuului ja Arnkijl vaipui kohta
polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkioon.
Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vaan
neljä neljää vastaan.
"Tuossa saat viimme kappain edestä", huusi Sormuinen ja heitti Björniä
hartioille. Tämä kiljasi iskusta ja hyökkäs Sormuisen päälle, löi häntä
miekan lappealla oikeaan käsivarteen, joka meni turraksi. Samassa yksi
Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.
"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan
sovinnossa, ettei tule käräjä-asia".
"Sinä raukka", karjasi Nevalainen. "Sovinnossa!"
Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta kohden,
lausuen: "Ei tässä enään auta vastustaa".
Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenki rohkeus
väheni. Hovilaiset käyttivät tämän epäröimisen edukseen. Kohta oli
Sormuiselta kädet taka sidotut; samoin Karjalaiselta ja Turuiselta.
Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei kerennyt ladata
pyssynsä, vaan hän piti sitä piipusta kiini ja heilutti sitä kuin
nuijaa. Hovilaiset epäilivät käydä tuon uhkaavan näköisen talonpojan
kimppuun. Vihdoin he kuitenki häpesivät, etteivät neljän voisi yhden
voittaa; he ryntäsivät yht'aikaa Sipon päälle. Tämä sai muutaman rengin
kiini, paiskasi hänen niin voimakkaasti toista renkiä kohden, jotta
kumpii vyöryivät tien syrjään ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui
tien syrjässä änkyttäen tuskasta pohkiossaan; ainoastaan Björn ja yksi
renki voivat enään Nevalaisen kimppuun käydä.
Hevoset laaksossa olivat taistelusta levottomiksi tulleet ja lykänneet
kärryt takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi; hän tirkisteli
laaksoon ja jupisi: "Kohtaloni ei suo mulle menestystä tällä kertaa".
Hetken oli voimakas mies kykenemätöin itseään puollustamaan. Tämän
hetkisen käytti Björn edukseen. Hän astui Nevalaisen luo, otti
taskustaan nahkahihnan ja sitoi Sipon kädet tämän seljän taa.
Nyt Nevalainen kavahti ikääskun unen horroksista, syvään huo'aten. Hän
oli lumouksestaan päässyt, ja olis nyt taas ollut valmis vastarintaa
tekemään; vaan nyt ei enään voinut.
"Noidan ennustus kävi toteen", jupisi Nevalainen. "Kuka olis uskonut:
sininen karhu puussa ja sitä karhua ei luoti voi tappaa".
Talonpojat vietiin nyt kärryjen luo, joihin kuhunki yksi pantiin.
Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä saivat jalkapatikassa kulkea
Pielisiin, josta saivat hevosen.
Nevalainen, noustessaan Björnin kärryihin, tirkisteli vieläi kärryjen
perälautaa, johon sininen karhunkuva oli maalattu. Tämä oli muka
Björnin vaakuna.
Paluutettujen viha ilmausi paluumatkalla erilailla. Sipo istui
äänetöinnä. Björn koetti häntä puhutella, vaan Nevalainen ei vastannut
hänen puheesen. Hän mietti vaan yhtä asiaa: saada tieto siitä, kuka
heidän retkensä oli ilmaissut Hovilaisille. Sormuinen purki sappensa
Hovilaisille mitä pahimmalla tavalla hän voi, luvaten heille korvausta
tämän päivän edestä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille
kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes
haukkumista ansaitseisi. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa
sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka Hovilaisille oli talonpoikain
menon ilmoittanut; vaan tästä seikasta hän ei selvää saanut. Turuinen
istui äänetöinnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä
palausta.
Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun
Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle, katsomaan kuka
ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Minä
uskon, että Juhana on tämän matkaansaanut", ajatteli hän. "Isä poikansa
pettänyt!"
Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin
käräjiin siitä, kun oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat
retkelle houkutellut. Hän tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti
maksoi, lausuen: "Mun kukkarostani nyt raha lähtee, vaan Hovilaisilta
se vielä kerran peritään".
Arnkijlin vamma parani pian; vaan hänen sydämmeensä oli haava isketty,
joka kauan pysyi arpeutumatta. Siinä haavassa kyti sammumatoin viha
Nurmeksen talonpoikia ja etenki Nevalaista vastaan.