Hovilassa.
Päivänä jälkeen sen, jolloin viimmemainitut tapaukset tapahtuivat,
istui iltapuoleen Majuri Affleckin tilalla hänen jo ennestään
lukijalle tunnetut kolme uskottua ison pöydän ympärillä, viettäen
aikaansa vaihdellen puheilla ja aseiden puhdistamisella sekä
teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimusköötiä, Jessenhaus
puhdisti sytytin-musköötiä ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä seisoi
kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti,
jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita,
miekkoja ja pistooleja y.m. Yhdellä seinällä näkyivät Kaarle XI ja
Kristinan muotokuvat.
"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"
"Minä soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui
Finne, joka, kun kerran rupesi, oli mahdottoman filosofillinen.
"Olisinpa esimerkiksi kärpänen".
"Ja mitä hyötyä sulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin
täysikuu-muotoa.
"Minä tahtoisin kerran kuulla mitä Nurmeslaiset meistä puhuvat.
Etteivät he meitä kiitä, sen toki tiedän; vaan sen tahtoisin tietää,
mitä päävikaa he meissä kussaki vainoovat".
"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi pidämme", sanoi Jessenhaus
kuivasti. "Sulla Björn, on, suoraan sanoen, yksi vika, joka usein on
meille haitallisempi kun Nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi
kappoja tynnyrien sijaan ja joskus päin vastoin, joka taas arvoamme
alentaa ja turhaan ärsyttää kansaa".
"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin
nuhteista, joita hän ei suinkaan ensikerran kuullut: "sen tiedän, että
minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että mulla
on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he kutsuvat Belzebubiksi y.m.
Ja Arnkijl -- hm -- en tahdo sua, Fredrik, loukata -- hm -- jääköön
sikseen".
"Minua et loukkaa, jos sanot", virkkoi Arnkijl, joka kuitenkin ei tosin
tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla tai ei.
"He sanovat -- hm -- että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden
kanssa rehellinen voi olla? Sanovat myös että olet vähän pelkurimainen.
Minä olen selittänyt että jälkeen viimme kuumetautisi luontosi tuli
hiukan aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole -- sen olen
vakuuttanut".
"Mutta _sinusta_ ei sitä voi vakuuttaa", virkkoi Jessenhaus.
"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.
"Kun rovasti vannotti kansan Ryssän alle kirkossa", lausui Jessenhaus.
"Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun
oisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille puheen, niinkuin, totta
mar, minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia ois tapahtunut.
Nyt ovat he Ryssän kansaa liitossa ja meille voi tulla ahtaat olot,
johon on syynä sun pelkurimaisuutesi ja huolettomuutesi".
Björnin veri kuohahti; vaan hän ei oikein uskaltanut Jessenhausia
vastustaa; hän lausui: "Sulla on aina mua vastaan nurkumista. Jos itse
oisit kirkossa ollut, et oisi enemmän kun minäkään suutasi aukonut.
Sinä tiedät hyvin, ettei sun puhettasi olisi enemmän korviin otettu,
kun minunkaan. Mutta pääsyy sun moitteeseesi on, suoraan sanottu,
kateus. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kun
sinäki, vaikka mua kyllä koetaan parjata hänen edessä".
"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi paljon parjaamista, ennenkuin olisit
kuitti palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Vaan se sinään. Minä en
sinua tahdo sortaa, ainoastaan oikasta ja oikaseminen on aina
vastenmielinen inhimiselliselle ylpeydelle. Mutta olen minäki aikanani
saanut nuhteita kuulla, jopa tutaki. Kun majuri oli pahalla tuulella,
ei ollut lysti olla; korviaan sai varoa; kerran hän kolautti mua miekan
lappealla selkään, etten pitkään aikaan voinut hengittää. Semmoinen
kohtelu oli liian ankara ja sen sanoinki kerran majurille että, jos hän
vielä mua niin kohtelee, niin olemme eri ystävät. Hän katui mitä oli
tehnyt, syleili mua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä
semmoista auttajaa kuin minä, ei ole hällä ollut, eikä tule".
Tämä puhe lepytti melkoisesti, niinkuin Jessenhaus jo edeltäpäin
arvasi, sopusaluonteisen Björnin.
"Majurilta on tullut kirje," lausui nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee
meidän pitää huolta siitä, että jäännös hänen tavarastansa Suorlahden
ja Lieksan tiloilta Kiteellä ja Pielisissä tuodaan tänne. Hän aikoo
sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä,
että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin".
"Minä olen valmis", sanoi Arnkijl, joka heti hoksasi, että tuo reissu
olisi kukkarolle varsin terveellinen.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut," virkkoi Björn; "kävithän,
Arnkijl vasta Kajaanissa."
"Niin, Majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin".
"Minä pidän sen sopivimpana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samaa suuntaa", sanoi Jessenhaus.
"Määrää sinä Pietari", sanoi Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä
menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Minä katson sopivaksi että Arnkijl lähtee", sanoi Jessenhaus; "Björn
on täällä kotona tarpeesen".
Finne nousi ylös ja paiskasi miekan, jota hän hioi, pöydälle, jotta se
tärähti.
"Te luulette voivanne mun kanssani menetellä niinkuin lapsen kanssa",
huusi hän, "mutta Björn Finne, joskin pitkämielinen, ei ole vahasta
tehty. Tällä kertaa pitää poikkeus tapahtuman. Ellen minä pääse yksin
tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta
ja silloin saatte tulla toimeen Nurmeslaisten kanssa miten voitte".
"Hsch -- joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".
Ovi avattiin ja muuan mies astui sisään.
Jessenhaus kavahti, nähdessään ettei vastatullut ollut oman talon
miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihamiehiään.
"Mikä on asiasi?" kysyi hän tulleelta.
Tämä seisoi ääneti uteliaasti silmäillen huonetta.
"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi
Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne
tulla".
"Mun käskettiin tuoda tänne tämä kirje", sanoi vieras ja kohotti
Jessenhausille kätensä.
Veronkantaja silmäili uteliaasti kirjettä. Arnkijl ja Finne myöskin
tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan minkänäköinen kirje oli.
Sill'aikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.
Jessenhaus silmäili ovea kohden ja nähden, että vieras oli poissa,
huudahti hän: "Arnkijl, joudu tuota outoa takaa ajamaan. Sinullahan
ovat hyvät jalat".
Nuolen nopeudella puikahti Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkasti kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille
kirjotettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa, näki
hän että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Muuan tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa
Nurmeksesta tänä iltana ovat lähteneet jalkasin etelää kohden
Venäläisiltä apua hakemaan teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän
kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kun yksityisten
kostonhimoa, julkaisee hän täten teille asian, toivoen, että te
väkivoimalla koetatte paluuttaa matkustajat heidän vaaralliselta
retkeltään".
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen
luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät
kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara
täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti
siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas
tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon
ajatus-justeerauksen jälestä.
Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään -- yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies
meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin
Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".
Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa
ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla
muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme
missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia
saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa.
Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".
"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen
reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää",
lausui Finne.
"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.
"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoiset ryypyt", sanoi Björn.
"Kaiketiki sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui
Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomen-aamulla kello viisi kaikki
pitää olla valmiit. Hyvää yötä!"
Jessenhaus meni. Arnkijl mietti myös samaa tehdä, vaan Björn sai hänen
vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinki
syytä maistella vähän.
Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli
hyvin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen
aseita, tähtäili musketeilla ja löi ilmaan sapeleilla. Vihdoin hän
vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui
nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni lepohuoneesensa. Hovilassa oli paljon
asuinhuoneita ja itsekussaki piti jonku maata, jottei varkaat tai
talonpojat voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.