Isä ja poika.
Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia,
heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä
juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana
oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan
ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko
purppurahohteellansa valaisi.
Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi
avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää
huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän
poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta
setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan
kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista
tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa
sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään
Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen
ikuista uskollisuutta.
Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli
Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin
äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto
kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan,
niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.
Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi,
eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli
suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta
päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi
äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin
puuhista kansan kesken.
Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen
äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa
niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat
Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni
sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin
puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi
sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.
Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan
aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti
levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus
oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi
puhelemaan.
"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan
lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on
antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan
voi puoltaa itseänsä".
"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana
synkästi.
"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty,
jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen
alle joutumasta".
"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi
Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.
"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi
omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin
epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo
Nevalainen.
"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet
luottamuksenne".
"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.
"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun
hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.
"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi
näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.
"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri
ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti,
lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".
"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.
"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja
puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".
"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä
ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako
Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi
taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että
pettää isänmaansa!"
"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät
toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja
minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan
jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun
sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja
minä tahdon kostaa".
"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja
kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen
täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä
Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja
senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia
vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme
jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".
"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja
peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen
iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen
silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä
eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut,
"te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle
hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset
silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki
sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos
emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka
lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti
nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa
viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan
jättäisimme".
Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja
seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi
uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla
enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo
selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut.
Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".
"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan
vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun
ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".
"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet
varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan
Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle
lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin
samaa tietä, kun olet tullut".
Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi
kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli
ulos mennyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on
kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"
Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän
astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän
ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä
on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä!
Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti
olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti
täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin
että silloin suuri synti tapahtui".
"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku
keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun
ruveta isäni ilmi viholliseksi!"
Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä
tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti,
missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut.
Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin
morsiameni seurassa. Ja sitten --"
Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili
hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen
näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä
Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla
hetkellä.
Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa
alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön
luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen
verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen
hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon
sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän,
jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä --", loppua ei Elsa ollut kuullut.
Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos
menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.
"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä
pitäisi estää, vaan isäni -- -- --".
Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi
onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää",
töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun
Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille
pirtissä ja itki katkerasti.
* * * * *
Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki
alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan
asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti
ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.
Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen:
"Mitä _sinä multa_ tahdot? Pois!"
Sipo Nevalainen -- sillä tämä matkustaja oli -- viittasi kädellään
tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon
tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva.
Minä palkitsen sun runsaasti".
"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä
olet mua kerran pahoin kohdellut ja -- niinkuin silloin sanoin -- onni
on sinusta kaukana".
"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.
"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita
ivaillen.
"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin
malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"
"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut,
silloin kun pyysin", virkkoi noita.
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo
käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua
ärsytä!"
"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".
Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki
sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä
tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on
rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen
Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko
aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään
oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan
tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä.
Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja
jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva
ylihuommenna; silloin on täysikuu".
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota
ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".
Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä
rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta
kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti
tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen
suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.