Elsa.
Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli
suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. --
Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään
perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään
vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa.
Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista,
erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli
huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa,
Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt.
Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli
nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä,
talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua".
Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla
lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on
talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.
Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa
pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias
sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä
seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai
etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden
aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin
nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset
ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa.
Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien
silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa
muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki
Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma;
kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet.
Tämmöinen kukka -- Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa
vuoksi, Karjalan kukaksi -- kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa.
Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu
ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin
lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä,
koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä,
saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon
olennon mieleen.
Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi
nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon,
jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:
Enpä tiedä enkä taida
Selkeästi selvitellä
Miksi juoksi mieleheni,
Mikä aivohon osasi
Aivan ankara ajatus,
Mikä syttyi syämmeheni
Tuli ennen tuntematon,
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle.
-- -- -- -- --
Tuolla sytevi syämmen
Peitetyissä pohjukoissa
Toivon tuli tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot'en saata sammutella
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Tuonne aivoin ajatus,
Tuonne suosio syämmen
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Syämmelleni suruisten,
Syämmelleni suloisten!
Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti
kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.
Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan
porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.
"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä
tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun
valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä
asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa
päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja
Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä
aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa
laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä
muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".
Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin
vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä
puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.
Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.
"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille
iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".
Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis
ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen
liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle
uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen
edellistä alakuloisuuttaan poistaa.
"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä
katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan,
lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean,
jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".
"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.
"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme
valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".
"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.
"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja
viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla
ja mies on se, joka puolensa pitää".
Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä
jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset.
Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".
Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä
täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras.
Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut
valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.
Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen
vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille
levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.
Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja
oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa.
Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus
voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen
eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua,
heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.
Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle
päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin
ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"
Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina
hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat
kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"
Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen
nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä
lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa
kuin suloisin musiiki.
"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.
Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan,
joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen
lemmen suudelman neidon huulille.
Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi
luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen,
vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen
talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.
"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin
katsellen soreata nuorukaista.
"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat
kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille
seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".
"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin
takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon
valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".
Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli
kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin.
Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet;
vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa
ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne
oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa
sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.
Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä
aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.
"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin
soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta
soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt
rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien
kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".
"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna
muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän
nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja
sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut,
että Sanna puhui noin kateudesta, sillä --"
"Sillä?" kertoi Juhana.
"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen.
"Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissa
Perttulan Iikan kanssa".
"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.
"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun
lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä:
Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut.
vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua.
Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua.
Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja
sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar,
katselee".
"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa
hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet,
koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin
pohjoista kohden".
Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät
hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi
pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän
armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti
toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin
tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen
rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.
Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän
astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut.
Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä
vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana
kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat
syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.