Rovasti jatkaa tointaan.
Kohta sen jälkeen, kun Hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään
Nevalaisen luona, leveni siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri
seurakuntaa. Itsekuki aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa
anteeksi antaisi ja varmaanki tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa
Hovilaisille.
Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli
Sormuinen, tuttavamme toisesta luvusta, käymään Nevalaisen luona.
Sormuinen ja Nevalainen eivät viimme aikoihin olleet aivan sovussa
eläneet. Edellisen väkinäinen luonne ja himo yksin määrätä kaikki, oli
jälkimäiselle varsin vastenmielistä. Olipa heidän välillänsä puoli
vuotta taappäin ilmi tora syntynyt, jossa useat kyläläiset olivat
olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta
vastoinkäyminen yhdistää enemmänki eroavaisia luonteita kun
yllämainitut ja niin kävi nytki. Yhteinen vihollinen on välistä parempi
yhdistäjä kun pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen,
suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon; eikäpä hänen arvelunsa
häntä pettänyt.
Päivä oli kulunut hitaasti Sipolla. Hän oli miettinyt montaki keinoa,
miten kostaa Hovilaisille ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että
yleinen rynnäkkö Hovilaan olis sopivin. Väkivalta olis väkivaltaa
vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinki nyt toivoa
onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnetta kelpo päälliköksi, oli
Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko
keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat ko'otut ja täten kuki saisi
osaksi omansa takasin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva
rangaistus ja toivo olis, etteivät he senjälkeen enään Nurmeslaisia
häiritsisi.
Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja
_onnitellut_ siitä mitä tapahtunut oli, "koska se teko oli Sipon
silmät avaissut ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka
kostoa hankki Hovilaisille", ruettiin nyt yhdessä tuumin miettimään
keinoja koston saavuttamiseen.
Kun Sormuinen oli hetken kuunnellut Sipon ehdoituksia, lausui hän:
"Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme.
Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi tappiolle tulla".
"Aivan niin", virkkoi Nevalainen, "ehkä olen ma liian kiihoitettu.
Senpävuoksi on hyvä että teräväjärkinen ja tyyni mies on
neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa
myötäänsä: kosta!"
"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin
minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan
sydämmessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni,
niinkuin majakan tuli, niiden yritysten perille, joka on kosto. 'Valvo,
valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he
ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaan ja
riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he
unestaanki kavahtavat, kuunnellen eikö Sormuinen ole läheisyydessä'.
Semmoinen on kostonhimoni: ei leimuava, vaan tyven ja sitkeä".
"Sinä tosin osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi! tulkoon se henki
minuunki! Minä olen heidät suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi
mun rangaissut".
Ovi avattiin ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka, niinkuin
edellä mainittu on, oli saanut äsken kärsiä Hovilaisten väkivaltaa, oli
Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonku aikaa sitten muuttanut
Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut
itselleen pienoisen omaisuuden. Hän oli erittäinki oppinut
kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.
"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja
vetäsi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi
uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki
toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät
sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En, mar' minä rupee täällä
olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden
kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä
sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme".
Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istua penkille
ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten Hovilaisille voitaisiin kostaa
heidän ilkitöistään.
"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti
väkivaltaa niiltä, jotka muka kuninkaan käskynhaltioita ovat näillä
seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis
lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa
pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme
kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen,
luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes
_koeteta_ vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkitekijöille ja sitten
vasta muuta tulee ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen,
ja häpeäpä olis, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi enemmän
väkivaltaa kärsiä kuin toinen".
"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", sanoi Sykkö.
"Sillä on täysi teko sodasta".
"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi
Nevalainen.
"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus
oikeuteen ylipäänsä ei ollut aivan suuri.
Ulkoa kuului jalkojen kopina ja sisään astuivat Turuinen, Karjalainen
sekä Samuli Ikonen.
"Jopa viimmein Sipoki sai nähdä, mitä Hovilaisilta saa odottaa",
huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies.
"Nyt alkavat koko pitäjään talolliset olla koetetuita".
"Ja nyt on meidän vuoromme rueta koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen.
"Miehet! vapautemme on tallattu ja sitä emme ai'o suaita. Ylös
puollustamaan oikeuksiamme".
"Polttakaamme noiden paholaisten pesän poroksi", huusi Ikonen.
Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi
vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin
paljon pahaa kun ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä
pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"
"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominki voimin saatamme
rankaista Hovilaisia ja sitten onki kunniamme suurempi".
"Minä olen eroavasta ajatuksesta", lausui Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme
kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie
meidät pyrintöjemme perille. Meidän hyökkäyksiä voidaan ehkä torjua,
sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainaki jonku satamäärän: vaan jos
me olemme liiton tehneet, niin saamme me apua siltä vallalta, joka,
ymmärtävän arvelun mukaan, kuitenki vihdoin voitolle pääsee. Ainoastaan
hassu voi enään luulla, että Ruotsi jaksaa Venäjää vastaan tässä
suhteessa seisoa, jos ei se saa apua muualta ja apua ei näy tulevan".
"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.
"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jot'emme
voi aavistaa", lausui Nevalainen. "Ja onkohan se aivan oikein tehty,
että tehdä liitto isänmaan vihollisen kanssa?"
Hän oli juuri nämä sanat lausunut, kun rovasti Herkepaeus astui sisään.
"Tässä tulee yksi, joka voi sulle liiton merkityksen selittää", sanoi
Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki
nousivat paikoiltaan ja kumartivat häntä. Kun hän oli vähän
hengähtänyt, lausui hän:
"Minä sain kuulla että Hovilan miehet taaski ovat väkivaltaa käyttäneet
ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi
mitenkään suvaita, että oikeus näin jalkain alle poljetaan. Affleck on
manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan.
Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoroon saaneet kokea mitä
hävyttömintä, mitä julminta kohtelua häneltä, jonka pitäisi kiittää
kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimmeisenki roponsa huonosti
puollustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä
ja sen tulee kärsiä; mutta kärsimykselläki täytyy olla rajansa. Jumalan
armo on suuri ja joski hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä,
niin on hän sille myöski suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana.
Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys
ja mikä pahempi, pimeältä näyttää tulevaisuuski. Meitä uhkaa mahtava
kansa idässä. Jos rauhaki solmetaan, niin kohta taas raivoo sota
rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä ai'o jättää.
Äärettömästi saa kansa kurjuutta nähdä tämän vuoksi; asemamme tekee
maamme alituiseksi riidan omenaksi, Ainoa ja turvallisin keino on, niin
minä uskon, rueta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie
oikein tehty. Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko
Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka yhdessä, risti toisessa
kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut
sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja Hämäläiset pitivät
Ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja Karjalaiset vielä pitemmän aikaa
vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä
tekivät liiton Novgorodilaisten kanssa, torjuakseen Ruotsalaisia
maastaan. Minä olen ihmiskunnan vaiheita tutkiskellut ja nähnyt, että
ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on
voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainaki pysyy vapaana. Mutta,
jos kansamme edelleen pysyy verrattain niin harvalukuisena kun nyt,
täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt
kysymykseen, josko Ruotsi jaksaa meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en
sitä usko. -- Vaan tuolla liitolla on vielä toinenki puoli ja se
varmaanki teitä enemmän elähyttää, kun vasta mainitut mietteet. Me emme
voi toivoa lievitystä kohtalossamme, joski sota loppuisi, niinkauan kun
Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa, milloin tahansa,
sotaväkeä puollustamaan kruunun tavaraa muka ja me emme voi hänen
ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväsee täällä kolme-, neljä-,
viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä täältä. Maksamme
mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet
takaisin maahansa ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka
meitä suojella jaksaa".
Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei
hasaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvailivat
rovastin huulilta. Kun hän oli lopettanut, nousi Yrjö Sormuinen ja
lausui:
"Läsnäolevien puolesta minä kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia
noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunki mieleen juurtuneet
ja siinä herättäneet uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä,
että meidänki oikeuksia näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies,
jota kunkin täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älyn takia".
"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes",
virkkoi Herkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleisen hyödyn
eduksi".
"Tämä liitto on siitäki syystä meille etuisa, että kun Venäläiset
tulevat näille maille, niin emme, heidän ystävänä ollen, tartse peljätä
mitään kostoa", sanoi Karjalainen.
"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta joitaki etuja", sanoi
Ikonen.
"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton
hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olopaikkani yhdistettäisiin".
"Pää-asia on nyt kuitenki Affleckin poistaminen seuduiltamme", sanoi
Sormuinen.
Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulla jotakin, istui ääneti,
tirkistellen lattialle.
"Mitäs lasut Nevalainen ehdoituksesta?" kysyi rovasti, vähän
mietittyään siitä, että _yksi_ vielä ei ollut hänen puhettaan
kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.
Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja
puhui sitten näin:
"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Minä olen
kuunnellut teidän puhettanne ja sitä kuunnellessani on älyni ja
tunteeni joutuneet riitaan. Minä tunnen sydämmeni syvyydessä
vastahakoisuuden tuota liittoa vastaan. Minä pidän luvattomana keinona,
että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä
vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja
voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja
tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto
lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa
toivoni on, että se, sitten kun Affleck on karkoitettu, lakkautetaan.
Minä siis yhdyn liittoon, ei pelvosta, ei voiton himosta, mutta
ainoastaan oikeuden pyynnöstä. Kun oikeutta ei kotona saa, täytyy sitä
etsiä muualta eli ainaki välikappaleita sen saavuttamiseen".
Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.
"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti
Sormuiselle.
"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua.
"Silloin toivon teidän läsnäolevan, sillä tämä asia tulee kysymykseen".
Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.
* * * * *
Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan
Pielisten rovastia. Huhu oli levennyt yli seurakunnan, että rovasti oli
tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta ja kuki odotti
suurella malttamattomuudella että virret olivat veisatut. Silloin
ilmaantui Herkepaeus saarnastuolille. Hän alotti saarnansa hiljaisella
äänellä; puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimisistä. Kuinka
kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista. Luultavasti
kestäisi sitä niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle.
Sillä, vaikkapa rauhaki tulisi, saisi kuitenki Affleck toimia
ilkitöitään niin kauan, kun nykyinen hallitus tuolla meren takana
Suomen kohtaloita määräisi. -- Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut
valtio-ajatuksensa ja päätös oli että nyt oli paras liittyä Venäjään.
Kun saarna oli päättynyt, luki rovasti, jonka rohkeus ei enään rajoja
kysynyt, rukouksen Venäläisen valtioperheen edestä! Sitten luki hän
valankaavan ja käski kaikkein, sitä kuunnellen, nostaa kaksi sormea
taivasta kohden ja vannoa uskollisuuden valan tsar Pietarille.
Niitä, jotka kirkossa olivat, elähytti joko kostonhimo Affleckia
vastaan, tai voitonpyynti vieläpä rangaistuksenki pelko, koska niitä,
jotka eivät vannoisi, uhattiin Venäläisten kostolla ja näin tämä
merkillinen jumalanpalvelus, josta, ynnä muusta kertomukseemme
kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat
kertovat, luovutti isoimman osan asujaimista näillä, seuduin laillisen
hallituksensa alta.