Ryöstö.
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea
rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo
Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläki
kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos se kaakkoon
katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa
kohosi vuoreksi. Vuoren rinteessä kasvoi rehoittava koivumetsä.
Koillisessa siinti vuoria ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa
Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä
seutuvia, olivat ne sangen ihanat ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi
laskenut tätä puhdasta luonnon ihailemisen nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, joka kertomuksessamme on valtaava
niin etevän sijan.
Sipo Nevalainen oli vuosia puoli väliin kuudettakymmentä elänyt siihen
aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen raitis
liikuntonsa ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut
aavistaa; ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että
niiden kantaja jo oli elämänsä jälki-osaan kerennyt. Nevalaisen
leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen
harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista etempänä
toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät
teoksissaan osoittivat mahtipontisuutta ja hallitsiakykyä. Kun
mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa
tummansinertäväksi, ikääs kuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen
asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, jonka omituisuuden
tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. -- Nevalaisen
käytöksessä ilmaantui aina arvollisuus; hänen puheensa oli sattuva ja
lyhyt. Hänen luonteensa oli voimakas, vaan samassa haaveksiva. Usein
vaipui hän mietintöihin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikutus
hänet riisti irti. Äkkiä hän silloin oli palannut mielikuvituksen
avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnokas; erittäinki vääryys ja sorto panivat
hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että
näitä paheita löytyikään ihmisten parissa. Hän ei koskonkaan ollut
niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muidenkaan harjoittavan. Tämä
herkkätuntoisuus yllämainitussa suhteessa tuli suuresti vaikuttamaan
Nevalaisen tulevaan kohtaloon.
Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi
yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla,
ei kaukana kotitalostaan, ajatuksiin vaipuneena. Olispa luullut jonku
jättiläisen vartioivan kummuun kaivetuita aarteita, kun näki Sipon,
silmiä liikuttamatta, katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä
metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua
niinkauan ja niin kauas kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi
näky-alasta, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa
tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja
rajattomuudesta, nain lennossaan ehkäistiin.
Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään 6 vuotta nuorempi. Hän oli
erittäin tasaista luonnetta, aivan kuin luotu tyyneydellään tasaamaan
Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo tämän kohdan hyvin
tunsi ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut
kaunotar ja vielä nytki kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus
hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla
hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli
tällä onnellisella parikunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana
oli nuorin ja enin tuli äitiinsä. Tätäkös hellin silmin vanhemmat
katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymys lähettää Juhanalle sana
tulla setän luota kotiaan. -- Juhanan kahdet vanhemmat sisaret olivat
kuolleet jo lapsuudessaan. Yksi veli oli seppänä Rautalammella.
Oli ihana Syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta
auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja
hengitti mielihyvällä raikasta aamu-ilmaa. Hän oli juuri neuvonut
muutamaa renkiään töistä, jotka olivat pellolla tehtävät. Hetken
seisottuaan portailla, meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He
menivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.
"Minä olen tänään onnellisempi kun pitkään aikaan olen ollut", lausui
Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unhottaneet Nevalaisen olevan
olemassa".
"Mun rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsen siitä, että olet
näin tytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän
aikaa".
"Niin toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, vaan
maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä".
"Arvatenki", sanoi Katri; "viisaudellasi olet matkaan saanut sen, että
Hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin
ketään, pait sinua, löytyy, joka ei valita väkivaltaa luonansa
tapahtuneen".
"He ovat ehkä itse syypäät siihen", sanoi Nevalainen.
"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.
"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo
painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että _minä_ en semmoista
kärsisi ja siinä lie salaisuus, miks'eivät he minua häiritse".
"Mutta, rakas Siponi, varuilla saa kuitenki olla", lausui Katri.
"Olenpa kuullut huhuja että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen
luona".
"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", lausui Sipo.
"Mitäs nuo pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä
ovat eilen vieneet lehmän kummaltai ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan
seipäällä, kun hän koetti heitä estää".
"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo ja hänen otsallaan ilmaantui hetkeksi
tuo uhkaava pilvi. "Älkööt Nurmeslaisia liioin ärsytelkö! kohta koston
hetki lähenee".
Juuri kuu hän oli viimme sanat lausunut, kuuli hän pirtin oven
aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.
"Jumalan rauha", sanoi Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään.
"Minä olen tullut luokses selittämään tuon idässä loistavan tähden
merkitystä".
"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muiden luona selittämässä. Minä en
halua selitystäsi kuunnella".
"Kuinka äveriäs!" sanoi noita, lisäten itsekseen: "täytyy vielä
koettaa. Rovasti käski koettaa parastaan".
"Sipo Nevalainen", lausui noita, ojentaen eteenpäin kurtistunutta
ruumistaan, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi
valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Se tulee olemaan meidän
valtamme".
"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen
määrääpi, vaan ei semmoiset, jotka Pääsiäis-aattona paholaiselle
vuokraavat itsensä".
"Mutta mulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä
on laskenut, olet sinä, Sipo, onnetoin mies, ellet tahdo kuulla mun
ehdoitustani s.t.s. rueta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua
onnettomuudesta".
"Minä ajattelen vielä samoin kun äsken", lausui Nevalainen. "Mene
muiden luo ehtojasi tarjoomaan".
"Anna kuitenkaan edes ropo köyhälle akalle", lausui noita.
"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", sanoi Sipo kärtyisästi.
"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa
vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuas tartse. Hahhahhaa!
Malla tuntee tulevaisuudenki, sen kohta saat nähdä".
Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta
vihdoin tuli hän taas roveilleen ja rupesi levollisesti Katrin kanssa
puhumaan Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista suotuisin ja kohta
oli onnellinen parikunta yhtä onnellinen kuin ennen Mallan tuloa.
Päivä meni jo puolissa, kun Katri, katsastaen kujalle, lausui Sipolle:
"kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään.
Kiiltävät napit yhden miehen takissa! Jumala armahtakoon; Hovilaisiahan
nuo ovat!"
Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä
tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut ja astui sitte
tulijoita vastaanottamaan kartanolle.
Tänne oli saapunut kolme miestä. Se, jolla kiiltävät napit olivat
takissa, oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat
Jästihanskaksi kutsuivat. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa
rautainen lujuus kuvausi. Harvat hiukset peittivät sivuilta hänen
kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli
Nevalaisen kanssa samanikuinen.
Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen nimismies Pähkinälinnassa,
niinkuin aikakauskirjat ilmoittavat. Finne oli punaverinen,
punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja
tavoissaan, joka ylitse kaikkea maan päällä rakasti ryyppyjä, jos ne
nimittäin eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein
häiriötä veronkannossa ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin
yksin virkatoimiin ryhtyä. Muutoin oli Björn hyväsydäminen ja
Nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeän
palvelukseen joutunut. Että Björnin siivous ei kuitenkaan niin
erinomainen ollut, on todenmukaista.
Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista
Hovilaisista vastenmielisin, sillä hän konnankoukuilla ja kavaluudella
peijasi yleisöä. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine
Affleckille, joka itsessään yhdisti kummanki palveliansa
pääomituisuudet. Tämä kolmas tulijoista -- henkiherra Rietrikki Arnkijl
-- oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt.
Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, hänen nenänsä
punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran muotoa.
Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa
tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä
joko hyvästi tai pahasti epätietoisena. -- Tavallisesti vaan yksi tai
kaksi näistä veronkantajista oli matkassa -- Affleck itse ei ollut
nykyisin Nurmeksessa; hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja
muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos ei asiat
hyvin kävisi, (jota hän ei sentähden tahtonut peljätä), asettaisi hän
ne kyllä oikealle Kajaanista palattuaan.
Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hälle Jessenhaus: "Me
olemme tulleet luokses, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka,
kuninkaallisesta käskystä, nyt tulee Suomessa ylöskannettavaksi".
"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen
minä veroni maksanut; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenki
maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä tuon kuninkaallisen käskyn".
"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet ollut
valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi sinä
nytki olet taipuva maksamaan tätä lisäveroa, jota ainoastaan
varakkaammat ovat suorittavat. Ajat ovat huonot, vaan kuitenki tosi
isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka
kohtalo toki piakkoon tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet
luotettavalta suunnalta kuulla".
"Minä olen tosiaanki isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea
tila mua surettaa enemmän kuin monta muuta. Minä olen myös taipuva
uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun ne näen sinne joutuvan.
Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis
saada nähdä kuninkaallisen kirjeen".
"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" lausui Jessenhaus.
"Suokaat anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, mutta
nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistaki veronkannoista, joissa, jos
ei maksaja heti voi ne suorittaa, ne kirjotetaan rästiin
kahdenkertaisina. Mutta se sinään. Minä pyydän saada nähdä tuon
kirjeen".
"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä
kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet näkemään hänen
alammaisissaan, Punnitse sanas, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu".
"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", sanoi
Nevalainen. "Mutta niinkauan kuin maassa sanotaan oikeutta löytyvän,
saa kukin itsensä puoltaa".
"Oikein puhuttu", lausui Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe
isosti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä
maksat ja me eroamme hyvässä sovussa".
"Niinpä selität tätä seikkaa, kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo
naurahtain ja jatkoi sitten, kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä
kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee
kantaa, niin suostun maksuun".
"Ja _jos_ meillä tuo kirje nyt onki taskussa", sanoi Jessenhaus
vihasta väristen, "ja _jos_ emme katsoisi itseämme velvoitetuksi
sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille
alamaisille: etkös sitten maksaisi?"
"Koska olette noin suora puheessanne, niin olen minäki suora. Minä
ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä
perustaa laillisesti ja siinä tapauksessa en ai'o maksaa", lausui Sipo.
"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.
"Saatavanne!" naurahti Sipo.
"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi
asia on edessä".
Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikääskun
mennäksensä sisään.
Nevalainen kiiruhti heidän edelle, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani
sen sisäpuolelta säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan;
heidän sisään pääsynsä oli estetty.
Mutta Hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, ettei
he niistä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuassa seisovaa
kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut
sisäpuolelta oven kautta ulos päästä. Sitten asettuivat Björn Finne ja
Arnkijl, kumpii pistooli kädessä, kartanolle ja Jessenhaus riensi,
otettuaan kärryistä rautakangen, aitan luo, jonka oven hän parilla
kangeniskulla halkasi.
Hän otti sitten kärryistä kaksi säkkiä, vei ne aittaan, täytti ne
viljalla ja kantoi ne sitten kärryihin takasin.
Pirtin ovea kohden kuului sill'aikaa ryntäyksiä, vaan se ei auennut.
Äkkiä kajahti pyssyn laukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut
Jessenhausia, juurikun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti liki
veronkantajan korvaa ja lensi tallin seinään.
Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toisenki
laukauksen. He olivat jo kerenneet kujan suuhun, kun Nevalainen löi
akkunan rikki ja hyökkäs pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut
oudon näköiseksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita,
joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki
luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti
oikean kätensä ryöväreitä kohden ja sanoi kähisevällä äänellä: "Vuoroon
vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin soisitte ei
tehneenne näin".