Rovasti.
Karjalassa olivat olot tähän aikaan melkein kurjat. Näillä mailla hyvin
tunnettu majuri ja kruunun verojen kantaja Simo Affleck rasitti jo
ennestään köyhää kansaa veronkiskomisilla. "Ilkeyksistään ja
vääristyksistään mainiona hän vieläki elää kansan taruissa", lausuu
muuan historioitsija. Karjalan raukoilla rajoilla hän melkein rauhassa
sai toimia ilkitöitään. Hallituksella kyllä oli muutaki huolenpitoa ja
se ei suinkaan voinut pahaksi panna, että veronkantaja oli ankara;
sillä rahaa tarvittiin ja vähän sitä löytyi. --- Itse majuri oli
itselleen koonnut melkoisesti tavaraa Kiteellä, Pielisissä ja
Nurmeksessa oleviin hoveihinsa, Suorlahti, Lieksa ja Hovila. Niinpä
e.m. Hovilassa arvellaan löytyneen omaisuutta 5000 talarin arvosta.[2]
Kauan oli rahvas näillä seuduin kärsinyt majurin väkivaltaisuutta.
Vihdoin sen maltti loppui ja se ryhtyi kaikenlaisiin vastustuspuuhiin.
Kuitenkaan ei tämä vastarinta olisi ollut isommasta merkityksestä,
ellei se olisi kannatusta saanut alalta, johon Suomen kansa ainiaan on
tottunut luottamuksella katsomaan: kirkolliselta. Ja tämä kannatus oli
mitä omituisinta laatua. Se ei yllyttänyt kansaa vähempään kun Venäjän
avulla hankkimaan pelastusta rasittajansa ikeen alta.
Muutaman syyskuun aamuna vaelsi Nurmeksen pitäjässä kaksi miestä
maantietä eteenpäin. Toinen näistä oli jo sivu parhaan miehuutensa ijän
elänyt. Tummansinertävä sarkatakki ja samankarvaiset housut olivat
hänen pukunansa. Päässä oli hänellä kupera, musta huopahattu, kädessä
vankka keppi ulkomaan puusta; hopeahulkki koristi kepin ylipäätä.
Hulkissa oli luettava kepin omistajan nimimerkki: P.H.
Tämä mies oli Pielisten senaikuinen rovasti, Pietari Herkepaeus.
Enemmän kun rovasti olis hänen seuraajansa vetänyt katsojan huomion
puoleensa. Edellisen muodossa ja käytöksessä ilmaantui se vakavuus ja
maltti, jonka etevämpi tavallisesti tuntee ja osoittaa sitä vastaan,
joka on häntä alhaisemmalla hengellisen edistyksen asteella.
Jälkimäinen koetti ruumiin liikunnoilla ja äänen eri korolla elävästi
esitellä jotai asiaa. Rovastin kumppani oli rokonarpinen, lyhytläntä
mies. Hänen karsaasen katsovat silmänsä välähtelivät tipotihiään, kuin
särmäkäs jalokivi valoa kohden. Tämä välähdys oli pahanaaveinen: kylmä
kuin päivänpaisteen heijastus iljangolta. -- Muutoin tätä miestä isosti
kunnioitettiin hänen terävän järkensä ja myöskin hänen varakkuutensa
vuoksi ja Nurmeslaiset erittäinki suosivat Yrjö Sormuista -- näin
nimitettiin rovastin seuraajaa -- sen vuoksi, että hän oli Affleckin
ankarin ja vaarallisin vastustaja näillä mailla.
"Sinä sanoit kansan ällistyneen kuulutuksen johdosta?" kysyi rovasti,
ikääskun heräten syvistä mietteistä.
"Niin sanoin", virkkoi Sormuinen. "Syy siihen oli luonnollinen, sillä
kappalaisen poika, Erikki maisteri, luki sen vapisevalla äänellä ja hän
milloin punastui, milloin vaaleni. Tsar Pietarin nimi jäi häneltä
puoleksi kurkkuun. En tiedä muuta kun että erilainen olisi seuraus, jos
te, kunnianarvoisa herra rovasti, saarnaisitte meidät irti tästä
surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen alta, joka ei meitä jaksa
suojella".
"Ajattelematoin tosin olin, kuu niin tärkeän toimen uskoin nuoren pojan
tehtäväksi", lausui rovasti. "Vaan en luule asiain vielä hukassa
olevan. Sinä sanoit usean jo olevan taipuvan uuteen tuumaan?"
"Mun takanani seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja Tikka",
lausui Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan".
"Entäs Nevalainen?", kysyi rovasti.
"Sipo Nevalainen", lausui Sormuinen halveksivasti hymähtäen. "Mitäs hän
meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt kirkosta
ulos, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen Hovilaisia mieleen,
sillä Björn Finne oli kirkossa".
"Mitähän Hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.
"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, unelmana vaan", virkkoi Yrjö.
Veri kuohahti pyhän miehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, pudisti sitä
ja lausui: "Vaan unelmana! Sata vuotta taappäin, viisikymmentäki vuotta
taappäin olisi tämä ollut unelma. Mutta nyt se ei ole unelma. Aika on
tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään, saadaan niittää".
Yrjön silmät välähtivät ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa
muotoa. Pyhä mies jatkoi:
"Kallis isänmaamme on epäilemättä mahdotoin vastustamaan sitä uutta
valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme oikean etunsa
arvaisivat, niin eivät turhaan vetäisi sodan kuormaa yli jo ennestään
rasitetun maan. Jos isänmaansa puollustaja on kiitettävä, on
kahden- kolmenkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut
maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä".
"Kristillinen ajatus!" lausui Yrjö Sormuinen.
"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Herkepaeus, että armon Herra
korkeudessa on valinnut minun, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan
teille pelastusta. Yhdeltä puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa
ruttoki; toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden
valkean välissä. Asema on, en sano tukala; se olis liian vähä; se on
semmoinen, ettei sitä voi kärsiä".
"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin
sujuvaa puhetta.
"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehelliset tai
moitittavatkaan", lausui rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä
siltä näyttävät. Vaan heistä ei tartse huolia. Kyllä minä otan kaikki
nuhteet päälleni. Kiittämättömyys on tavallista mailmassa. Siksi olen
historiaa lukenut. Olenpa siinä myös lukenut useasta kansasta, joka,
kun sen hallitus oli huono, otti uuden".
"Ja meidän hallituksemme on tosinki huono", virkkoi Yrjö Sormuinen.
"Mitä se meitä auttaa? Asettamalla mitä kelvottomimman päällikön
johtamaan väkeämme ja kiskoen meiltä viimme äyrimme, ylläpitääkseen
päätöintä armeijaa".
"Sinä puhut aivan totta", virkkoi rovasti. Hetken mietittyään hän
lausui: "Ei! Tämän surkeuden pitää loppuman. _Minä_ saarnaan
tulevana pyhänä".
Taaskin Yrjön silmät välähtivät, "Kunnian arvoisa herra rovasti! Minä
uskon varmaan että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen
etuja --"
-- "Ja sen oikeuksia", lisäsi rovasti.
-- "Niin juuri; minä uskon että kun _te_ selitätte perusteet
uuteen toimeen, niin kansa yksimielisesti suostuu ehdoitukseen".
"Toivokaamme niin", sanot rovasti. "Minä tarjoon heille pelastusta. Jos
ovat sen tarpeessa, niin lienee se heille mieleen -- Kas kuka tuolla
tulee noin kiiruusti?"
"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänen
jalkansa on noin liikkumaan saanut?"
Tulija kohotti kunnioituksella lakkinsa, nähdessään edessään korkeasti
oppineen rovastin.
"Sinä näytät liikutetulta", lausui Herkepaeus, katsellen vastaantulijaa
tarkkaavalla silmällä. "Kerro mulle, mikä on mielesi rauhan häirinnyt.
Minun velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä".
"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", lausui Turuinen, "joiden
vertaisia en vielä koskonkaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin
inhoittava, kun ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka
toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra
rovasti, ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Ne
verikoirat, ne verikoirat! Suokaat anteeksi, että näin kristitöintä
mielialaa kannan, vaan koston himo vallitsee sydämmessäni".
"Mun ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin
rauhalliselta mieheltä ja olet kait siksi tunnettuki. Paljon arvatenki
olet kärsinyt, ennenkuin mielesi maltti on loppunut. Eivät nekään,
jotka kristitystä mielialastaan ovat olleet tunnetut, ole voineet
hillitä vihansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjotettavan; sen todistaa
raamattu. Sinun mielialaasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita".
"Armollinen herra rovasti", lausui Turuinen, "te olette totinen
seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan
meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona, kun
kärsiväisesti odottaa parempia aikoja".
"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Herkepaeus. "Ei Luoja ole meitä
ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille vapauden suonut ja jos sen
ansaitsemme, niin ei orjina tarvita olla, joski ei oma ole esivalta".
"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen.
"Emmehän orjiksi näy aiotun".
"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turtunen,
"Etkö ollut pyhänä kirkossa?" kysyi rovasti.
"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.
"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.
"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotaki Ryssästä, jota ei hän eikä
seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.
"Se poika-tomppeli". jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut
asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy rueta
Ryssän kanssa liittoon".
"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"
"Se on ainoa keino pelastukseemme", lausui rovasti.
"Mutta Venäläinen on meitä aina vainonut. Esi-isämme ovat aina heitä
vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.
"Eipä niinkään", sanoi Herkepaeus. "Kun muinoin Ruotsalaiset tahtoivat
tyrkyttää kristinoppia Karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän
kanssa".
"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" --
"Ei mitään _mutta_", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat
paremmin kun sinä".
"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.
"Jos haluat sietää Hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö.
"Me muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä".
"Minä en aio enään sietää mitään, kun vastarintaan voin rueta. Jos
Venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäki liittoon", lausui
Turuinen.
"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden
vala kirkossa vannottavaksi. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule
heidän kanssa kirkkoon. Asettukaat saarnastuolin läheisyyteen".
"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.
"Voipihan sinuun luottaa?" lausui rovasti terävästi silmäillen
Turuista.
"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanansa syönyt", lausui talonpoika
vakavasti.
Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti otti hyvästin
toveriltaan ja läksi kujaa kulkemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat
matkaansa.
"Tosiaanki, rovastilla on puhe-taito", lausui Sormuinen.
"Oikein sanot", virkkoi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen enemmän
muuttunut, kun viidessäkymmenessä vuodessa".
Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli
Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odottivat saadaksensa
kuulla, josko Herkepaeus mahdillansa olisi voinut peruuttaa viime
pyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä
hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron
törmää ylös ja astuskeli vieläki palasen matkaa metsätietä. Vihdoin hän
seisahtui mökin eteen.
"Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare
potest",[3] jupisi pyhä mies, joka, niinkuin papit ylipäänsä siihen
aikaan, oli latinan kielessä hyvin perehtynyt. Sitten hän kolmasti
kolkutti oveen.
Ovi avattiin ja ulos kurkisti akka, joka varmaanki Louhelle vertoja
veti. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan
hampaatoin. Musta, vanukkeissa oleva tukka riippui akan hartioille.
Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin veden kanssa likempään
tuttavuuteen tullut. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli
paikkoja täynnä. Yläpuolen akan rungosta ympäröi sininen nuttu ja
päässä oli hänellä tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli
päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "anus horrida",[4]
niinkuin Herkepaeus jupisi, nähdessään hänen.
"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi
kumarrellen viittasi puhujalle astua sisään. Tämä ei halunnut
viittausta totella, vaan istui kivelle, mökin edustalle.
"Mikäs on armollisen rovastin johtanut mun alhaisen oveni eteen?" kysyi
Malla.
"Minä tartsen sun apuas", sanoi Herkepaeus.
"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen
mielelläni mahtavia, joilta saan jonku rovon", lausui Malla.
"Kukin virastaan elää", virkkoi Herkepaeus ja hänen suunsa vetäysi
tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sulla on suuri valta
ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sun pitää ilmestyä ennustajana; puhua
merkeistä taivaalla ja maassa; nähdä vanhan vallan onnettoman lopun ja
uuden vallan onnellisen alun. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän
taivaalla ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa
ilmoittaneen. Pane kaiken kykys liikkeelle".
"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti", lausui Halla,
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin tehtäväni suorittaa".
"Minä tahdon meille paremman esivallan", sanoi Herkepaeus. "Venäjän
mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta, ja jonka
mahtavuus on suosta näkyviin lumonnut komean Pietarin, hän on sopivin
hallitsijamme ja hän voi meitä vihollisten hyökkäyksistä varjella
paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun uuden vallan alle tulemme,
saat sinäki Malla hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistas. Tuossa
aluksi, jos olet mulle avullinen".
Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi
kuulti rahaa.
Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lausui:
"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen lupaan Jumalan nimessä".
Taaski rovastin huulille ilmaantui kummallinen hymy, joka piakkoon
katosi.
"Tässä ovat rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen
toimistas".
Näin lausuttuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan
saalistaan. Vaan vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle:
"Sipo Nevalaisen luona sun erittäinki pitää käydä ja panna kaiken
kykysi liikkeelle, saadaksesi hänen yhtymään tuumiimme. Tämä on
tärkeätä, sillä löytyy täällä puolue, joka pitää silmällä tuon kopean
talonpojan mielipiteitä ja niitä seuraavat".
"Hänen luoksensa riennän huomen aamuna", lausui noita.
"Mene jo tänään", virkkoi rovasti. "Jota tänään voi tehdä, ei pidä
huomispäiväksi lykätä".
"Aika on sopimatoin tällä erällä", lausui Malla. "Huomenna on täysi
kuu, silloin menen".
"Tee, miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan,
jupisten: "Meillä on kummallai vaikutusalana ihmisten usko, vaan
vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kun minä. Mutta
sehän onki luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa".