Vanhan sepän luona.
Vähän luoteesen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä asui
siihen aikaan, jolloin tässä kertomuksessa mainitut tapaukset
tapahtuivat, vanha seppä nimeltä Jaakko Nevalainen. Hän oli nyt
seitsemänkymmenen vuoden ijässä. Miehuutensa päivinä oli hän
ollut sotamiesnä ja sittemmin jonaki alhaisempana virkamiehenä
Savonlinnassa.[1] Niitä aikoja hän aina ylpeydellä muisteli. Nyt oli
hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostaki sai hän kuitenki kuulla jotai
linnasta, johon Suomen pieni, urhoollinen sotaväki etelästä päin oli
vetäynyt, sittenkun Viipuri ja Käkisalmi olivat antauneet Venäläisille.
Vanhuksen ainoa poika, näet, palveli tässä sotaväessä ja sai silloin
tällöin luvan kävästä vanhaa isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan
kaikkia, mitä tämä tiesi ja arveli sodasta ja kun vanha Jaakko sai
kuulla jonku vähemmän suotuisan uutisen, polki hän lattiaa
puujalallansa (hänen toinen jalkansa oli vikaantunut) ja huusi: "kaikki
on h----ssä".
Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmenen vuotta nuorempi. Heillä
ei ollut lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenki kaksi kaunista
nuorukaista, poika ja tytär, kumpii nuoruuden kukoistavassa ijässä.
Poika oli vanhan Jaakon veljen poika, joka oli oleskellut setänsä luona
osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna, oli
Nevalaisen vaimon sisaren tytär, joka, ollen orpo, asui tätinsä
luona. Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat ja etenki
Matleena-mummo -- näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi
nuorukaisista, Amorin avulla, tulevan parikunnan. Vaan nuori mies --
Juhana -- näytti olevan hyvin palovakuutettu tältä haaralta. Kun
Matleena kuvaili hänelle Annan siivoutta, siisteyttä, kauneutta,
jaloutta ja taipuvaisuutta, niin nuori Juhana myönsi tuon kaiken; vaan
kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen, sanoen: noh! mitä sitten
muuta tarvitsee? -- niin Juhana näytti loukkauneelta, murahti jotaki,
otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo, kädet puuskassa
jupisi: "ei Jaakkoa kukaan tarvinnut kylkeen tokasta. Hm! Eihän tuo
poika liene johonki muuhun silmänsä iskenyt?"
Muutamana iltana syyskuun keskipaikoilla v. 1710 astuskeli vanha Jaakko
kiihkeästi edestakaisin lattialla pienoisessa kamarissaan: Matleena
istui kamarin edessä olevassa pirtissä kudelmaa kutoen ja Anna kehräsi.
Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut
ulkona. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden, odottaen
milloin se aukeaisi ja hän saisi nähdä jalon Juhanan suopeat kasvot.
Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului eikä Juhanaa näkynyt.
Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa,
pitkälle venyvä parta, raitis ulkomuoto, leveät hartiot ja kirkkaat
silmät: nämä tuntomerkit osoittivat miehessä jotain uljasta. Häntä
nähdessään lienee useassa herännyt ajatus vanhasta sotilaasta ja
sotilas oliki vanha Nevalainen oikein sydämestään. Hän rakasti
isänmaatansa, nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, hehkuvalla
rakkaudella eikä ollut se mies ukkoa mieleen, joka puhui toivottomasta
tilasta. Jos joku olis antaumisesta hiiskunut, hän varmaanki olis
saanut koetella ja kokea vanhan Jaakon oikean käden pontevuutta.
Niinkuin edellä mainittu on, astui Jaakko edestakasin kamarissaan.
Hänen levotoin liikuntonsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin
jupisi jotai itsekseen, osoittivat, että hän ajatteli jotaki vähemmän
mieluista asiaa.
"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka
ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin
leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei
Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän likempänä oisi! Seitsemänkymmentä
vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt mailmaa ja sen menoja,
mutta moista surkeutta, huonoutta, petollisuutta, rahan himoa ja
leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt Suomenniemellä. Se on
tosi!"
Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä oivan
siemauksen ja rupesi taas astumaan.
"Onkohan mahdollista mitä Suvantolan Aappo mulle äsken kertoi? Voipiko
uskoa, että semmoinen mies, joka Jumalan pyhää sanaa kansalle julistaa
ja joka pyhä rukoilee kaikkivaltiaan suojelusta valtakunnan
hallitsijalle ja hänen perheellensä, että semmoinen mies voipi yllyttää
kansaa luopumaan Jumalalta asetetun esivallan alta ja antautua Ryssän
alamaiseksi? Missä on sen miehen omatunto? Tai kunnia? Jos joku toinen,
kun pyhä mies, sen tekisi, niin luodin, totta mar, hänen aivoihinsa
lennättäisin, jos häntä lähelle pääsisin. Mutta Jumalan sanan julistaja
-- rovasti. -- Onko Jumalaki nyt ruvennut meitä sortamaan?"
Näin puheli vanhus. Nyt ovi avattiin ja Juhana astui sisään.
Vastatulleen olis ennemmin luullut etelän lapseksi kun pohjolassa
kasvaneeksi. Mustat suortuvat ympäröivät hänen poskiaan, jotka
tavallisesti olivat kalpeat ei kivuloisuudesta vaan luonnollisesti;
mutta kun vähäinenkään mielen liikunto nuorukaista elähytti,
punastuivat ne kauniisti. Pitkät silmäripset varjostivat nuorukaisen
kauniita, tummansinisiä silmiä. Otsa oli kaitanen ja valkoinen; nenä
suora; sun luotu ikääskun puheellaan viehättämään kuulijaa.
Sinä aikana, jona Juhana oli setänsä luona olostellut, oli tämä jäykkä
vanhus muodostanut nuorukaisen mielipiteet melkoisesti omiensa
muotoisiksi. Sama innokas isänmaanrakkaus, sama viha sen vihollisia
vastaan kun vanhuksessa löytyi, kytöi myöski nuorukaisen rinnassa,
ainoastaan vähemmän jäykässä muodossa. Ja luonnollistahan tämä oliki.
Päiväkaudet sai Juhana kuulla setänsä mielipiteitään saarnaavan ja
kummallistapa oliskin ollut, jos ei riittävä osinko olisi kätkeynyt
nuorukaisen kaikelle jalolle avonaiseen sydämeen.
Kun vanha Jaakko sai nähdä Juhanan, vaalistui hänen synkeä muotonsa
nähtävästi. Hän lausui: "Tulitpa oikealla ajalla! Olen jo sua
kaivannut, poikani!"
"Minä tapasin erään kotoseudultani tulleen matkustavaisen ja siten
tulin viipymään tavallista enemmän", lausui Juhana.
"Kotoseudultasi; vai niin. -- Siellähän -- no niin", -- keskeytti
Jaakko puheensa, jupisten itsekseen: "en tahdo vielä puhua huhuista,
joita kuulin. Sinä olet niitä harvoja, miltei ainoa, jotka mun
tunteitani oivaltavat. Ainoastaan nähdä isänmaallisen miehen on
monta vertaa virvoittavampaa kun kuulla hurskaita laverruksia
välttämättömästä kohtalosta. Äsken sain kuulla uutisia, jotka panivat
sappeni kuohumaan. Nyt alan vakaantua, kun näen että toki vielä oikeita
ihmisiä löytyy maailmassa. Poikani! Kruutia pitää löytymän miehessä,
muutoin hän on kuin ukontuhnio, joka, kun sitä puristetaan, hajuttomana
savuna lemuaa ilmaan".
Vanhus hengähti hetken ja lausui taas:
"Olen minäki ollut vaaran hetkenä muassa, sen tiedät. Silloin olivat
asiat alusta loppuun toisenlaiset kuin nyt. Yli puoli vuosisataa on jo
kulunut siitä, kun olimme Varsovan edustalla. Me tappelimme kuin
jalopeurat kolme päivää ja voitimme. Mutta olipa meillä siihen aikaan
erilainen komento ja itse Kaarle X muassamme. Nykyajan sota on minusta
kuin leikkiä vaan, verraten niihin aikoihin. Ihmiset ovat muuttuneet.
Uskothan sen, Juhana?"
Nuorukainen nyykäytti päätään.
"Mutta olkootpa asiat miten tahansa", jatkoi vanha Nevalainen, "niin
tulee meidän kuitenki rakastaa tätä maata ylitse kaikkea, lähin
Jumalaa, hoitakoot sen asujamet sitä huonosti. Ja Ryssää vastaan me
sodimme viimme veripisaraan".
Nuorukainen katseli hajamielisesti vanhukseen.
"Mikä perhana sinua vaivaa?" ärähti vanhus ja astui Juhanaa kohden.
"Onko joku onnettomuus tapahtunut? Kerro!"
"Setä", sanoi Juhana hitaasti. "Minä pyydän saada lähteä kotia".
Vanha Nevalainen astui kaksi askelta takaperin ja katseli ällistyen
nuorukaista. "Siis _hänkin_ on kuullut", jupisi Jaakko, jatkaen
ääneen:
"Kotia! Olet siis kyllästynyt oloosi täällä. No eipä kummaa: vanhan
Jaakon jaarituksia olet jo saanut kuulla niin usein, että olet niihin
tuskaantunut. Sinä olet nuori; eihän siis tuo ole niin kummaa. Ei
suinkaan".
Vanha Jaakko ei tahtonut voida lausua viime sanat. Niin häntä suretti
että ainoa, joka häntä kunnioitti ja ymmärsi, nyt hänen ylönantaisi.
"Rakas setäni", sanoi Juhana, joka myös tuli liikutetuksi, "en suinkaan
ole teihin kyllästynyt; siinä luulossa erehdytte. Niin kauan kun
hengitän, en unohda niitä jaloja sanoja, joita olen suustanne kuullut".
"En voi ymmärtää, mikä sitten vois olla syynä pyyntöösi", sanoi vanha
Nevalainen.
"Ajat ovat levottomat ja sota silmäimme edessä", sanoi Juhana. "Sen
vuoksi tahtoisin vielä käydä tervehtimässä vanhempiani, ennenkun on
ehkä myöhäinen. Sitä pait ovat vaaralliset vehkeet tekeillä
Nurmeksessa".
"On siis totta mitä kuulin", sanoi vanha Jaakko. "No siinä tapauksessa
tuo pyyntösi on oikeutettu. Mutta -- kuinka voin sinutta toimeen tulla?
Sinä autat mua ammatissani ja olet mun paras seurustelujani. Aikoisitko
kauan kotonasi viipyä?"
"En vannaan tiedä", sanoi Juhana.
"Ja sitten tulisit takasin luokseni?" kysyi vanhus hitaasti.
"Jos en siellä voisi rueta ammattiani harjottamaan, niin luultavasti
tulisin. Vaan jos voin, niin olenhan mielelläni lähellä vanhempiani",
vastasi Juhana.
"Totta kyllä ja luonnollisesti", sanoi hajamielisesti vanha Nevalainen,
jolle tuo ilmoitus tuntui vähemmän tervetulleelta.
Nevalaisen vaimon tulo keskeytti nyt jo muutenki harvan kansapuheen.
Hän tuli illallis-aterialle käskemään.
Pöydässä istuttiin hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin vanha Nevalainen,
rykästyään pari kertaa, lausui:
"Ikävän uutisen olen saanut kuulla. Rakas Juhanamme aikoo nyt lähteä
luotamme".
"Todellako?" kysyi Matleena, katsellen suurilla silmillä ensin
miestään, sitten Juhanaa.
"Aivan todella", sanoi vanha Jaakko.
Anna oli ensin punastunut, sitten hän äkkiä kalpeni. Kyyneleet
tunkeusivat väkisten hänen silmiinsä, jotka hän suuntasi alaspäin,
salatakseen liikutustaan.
"Ja mihin on aikomukses mennä?" kysyi Matleena-mummo Juhanalta.
"Kotiin", vastasi Juhana. "Tahtoisin vanhempiani tavata, ennenkun sota
jommallai puolen tekee esteen".
Äänettömyys seurasi. Vanhukset olivat alakuloiset Juhanan pyynnön
johdosta.
Ja Anna? -- Hänen rinnassaan riehui tunne, jota hän nyt enään tuskin
voi muiltakaan salata. Niinkuin muinoin Karthagon mainio kuningatar,
aaltojen ajeleman Aineiaan jouduttua hänen valtakuntaansa, rakastui
urohon ja kauhistuksella sai katsella tämän erkanevan hänen
läheisyydestään: eipä toisin Annakaan nyt kuunnellut tuota sanomaa
Juhanan lähdöstä. Hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa piili
nuorukaisen kuva jalona ja kirkkaana kuin toivon tähti! Ja nytkö sen
piti sammuman? Kunpa hänellä olis edes ollut jokukaan toivo siitä,
jotta Juhana hänestä piti! Vaan tämä ei ollut millään lailla osoittanut
jotakaan hellempää tunnetta neidon suhteen. Anna oli levollisesti
kärsinyt tämän näennäisen kylmäkiskoisuuden. Eihän Juliana kuitenkaan
ollut häntä mitenkään loukannut! Ja hän toivoi, että heidän välinsä
vielä muuttuisi, että joku arvaamatoin tapaus nuorukaisen rinnassa
herättäisi hellempiä tunteita neitoa kohden.
"Sinä olet vakaa päätöksessäs lähteä?" kysyi vanha Nevalainen.
"Niin olen", vastasi Juhana, "ja toivon ettette päätöksestäni pahastu".
"En voi sua lähtemästä kieltää", lausui Jaakko, lisäten: "Tuo, muijani,
parasta olutta pöytään. Juokaamme lähtömalja rakkaan veljeni pojan
kunniaksi".
Matleena teki kuin käsketty oli. Vanhan Nevalaisen silmiin kohosivat
kyyneleet, kun hän nosti oluthaarikan ja joi.
"Minä olen jo korkeassa ijässä", lausui Jaakko, "enkä tiedä kauanko
Herra mun enään suopi elää. Ehkä nyt viimme kerran sun näen, poikaseni.
Kuule siis vanhan setäsi muistutus! Ole aina vilpitöin. Rakasta
isänmaatas enemmän kuin omaa henkeäsi! Sinä olet joutuva koetukseen.
Kummallisia vehkeitä kuuluu sieltäpäin, jonne aiot lähteä. Niin
häpeellisiä ovat ne, etten voi niitä mainita. Niitä tulee sun estää;
jos ei sana auta, niin on työ tarpeesen. Kuule! Sun _pitää_ niitä
estää. Ja sinä sen teet. Sen vuoksi lieneeki tuo halu lähteä sinussa
syntynyt. Tämä usko minua lohduttaa. Jumalan siunaus olkoon muassasi".
Nyt noustiin illallispöydästä. Vielä istuttiin jonkun aikaa
pakinoimassa. Juhana katseli kaipauksella kaikkea ympärillään. Pienetki
huonekalut olivat nyt hänen mielestään tavallistaan isomman arvoiset.
Vanha Nevalainen astuskeli edestakaisin, jupisten itsekseen jotaki,
jota ei kukaan voinut kuulla. Hän ei ensinkään ollut hyvällä tuulella.
Anna hyöri edestakaisin, korjaten pois ruoan pöydältä ja pannen evästä
huomisaamuksi Juhanalle. Neito oli kaunis nähdä kun vasta puhjennut
ruusu. Silloin tällöin tipahti joku kyynel hänen silmistään eväspussiin
ja se lohdutti Annaa, että edes jotakaan muistoa hänestä tulisi
seuraamaan Juhanaa.
Vihdoin pantiin levolle. Kaikkien uni oli vähemmän tyydyttävä. Vaan
erittäinki oli Anna valveella pysynyt. "En voi häntä unhottaa", valitti
neito ja painoi päänsä kyynelten kostuttamaa päänalasta vastaan. "Ah!
Jos joku muu neito hänen omakseen saa. Onnetoin se neito, kun vie mun
lemmittyni! -- Mutta! väärin teen! En tahdo hänelle onnettomuutta
toivoa. Eläkööt he onnellisna -- ja kauan -- ja kaukana minusta -- --
Tahtoisinpa nähdä sen neidon, joka tuon voipi itseensä suostuttaa. Ei!
Parempi etten näe enkä kuule mitään. Minä tahdon kuolla pois näistä
kurjuuden oloista".
Näin riitaiset ajatukset ajelehtivat Annan aivoissa. Kun
"sahramimantelinen" aamurusko kultaili itäistä taivaan rantaa, nousi
Juhana vuoteeltaan virvoitettuna. Hän otti hellät hyvästit vanhuksilta,
joita aavistus hänessä ennusti hänen ei enään näkevänkään. Säälien
puristi Juliana Annan kättä. Tämä näytti melkoisen iloiselta. -- Tien
haarassa kääntyi Juliana ja katsoi taaksensa. Tuolla seisoivat kolme
hänelle rakasta henkilöä: harmaapäinen, jalo rautio ja hänen
kunnioitettava vaimonsa, jonka tasaista luontoa Juhana suuressa
arvossa piti; tuolla seisoi myös punaposkinen, mustasilmäinen,
kahdeksantoistavuotias neitonen, kuumeellisella innolla silmäillen
kohta tien haarassa näkyalasta katoavaa nuorukaista. Kyyneleet
kohosivat Juhanan silmiin; hän otti lakin päästään, heilautti sen
ilmassa ympäri hyvästin merkiksi... Vielä hetkinen ja nuorukainen oli
kadonnut tienhaaran taakse Jaakon ja kahden vaimonpuolen nähtävistä.