milloin vihan leimuavaa hehkua; mutta Senoopian katse pysyi tyynenä.
Kunnioitus ei ollut tehnyt häntä ylimieliseksi, häpeä ei nöyryyttänyt
häntä.
"Puhu!" sanoi hän; "mutta muista että kun sinä lähettiläänä olet
turvattu, et urhoutta osoita solvaamalla muita."
Lähettiläs laski kädet ristiin rinnoillensa ja lausui vakavalla
äänellä:
"Tämä maa on roomalainen maakunta; sinä olet Rooman alamainen. Tällä
alueella ei ole herra kukaan muu kuin se, jonka Rooma on siksi
nimittänyt. Senaatti tunnusti sinun puolisosi kuninkaaksi; sinua emme
tunne. Niin kuuluu Rooman senaatin päätös. Sinun tulee haudata miehesi
hautaan kruunusi, joka ei ole sun -- nainen kun olet -- eikä poikasi,
joka vielä on lapsi. Jos menet naimisiin kuninkaan kanssa, niin ei
kukaan sinua vastusta; mutta jos valitset valtakunnan puolisoksesi,
niin kiellämme sen. Jos sinä olet ollut Palmyran puoliso, niin olet
sinä myös oleva Palmyran leski."
Senoopian kasvot alkoivat hehkua ja hän vastasi vapisevalla äänellä:
"Vie Roomaan tämä vastaukseni: En minä, eikä Rooma ole tämän maan
herra; ainoastaan jumalilla on voima ja valta jakaa valtakuntia ja
voidella kuninkaita. Valtaistuimeni, jolla istun, ei ole Rooma minulle
lahjoittanut eikä puolisoni; miekkamme, minun ja hänen, ovat yhdessä
temmanneet sen vihollisen käsistä -- vihollisen, jonka edessä teidän
legioonanne laskivat aseensa ja joka tallentaa teidän urhoollisimman
vastustajanne oljilla täytetyn ruumiin jumalansa temppelissä... Tälle
viholliselle kostin minä, sill'aikaa kuin Valerianuksen poika, Rooman
Caesar, kotona kulutti aikansa takan ääressä paistinpannujen ja
kattiloiden kanssa puuhatessaan."
Hetken aikaa ääneti oltuaan jatkoi Senoopia:
"Ja sinun senaattisi, joka vapisi, kun raakalais-joukot seisoivat sen
porttien edustalla ja joka armossa salli meidän asua omassa
isänmaassamme, kun aseemme suojeli valtakunnan itäistä rajaa -- tämä
senaatti ei tunne minua nyt!... Ketä kuuluukaan tähän senaattiin?
Rooman patrisioitako, Caton kunnian-arvoisia jälkeläisiä, niiden
uljaiden isienkö, jotka, istuen istuimillaan tyyneesti odottivat
kuolemaa palavan kaupungin torilla? Ei! Niitä ei enää ole olemassa!
Tiberius, Caligula, Claudius, Nero, Commodus, Caracalla, Heliogabalus,
nämä mielenvikaiset hirviöt ovat juuria myöten hävittäneet aatelinne,
Roomanne ylpeyden, ja niiden sijalle asettaneet partureita ja
gladiatoreja. Eikä siinä vielä kaikki! He ovat korottaneet
ratsuhevosiaankin ylimyksienne joukkoon..."
"Nainen, ei sanaa enää!" keskeytti Roomalainen.
"Tee valheeksi sanani, jos voit! Ja tämä senaatti, joka on kumartanut
jalkavaimoja, häpeäisi tunnustaa naista kuningattareksi!"
Hän vaikeni ikäänkuin olisi viha uhannut tukehuttaa häntä. Sitten
lopetti hän tyyneydellä ja arvollisuudella:
"Hän, joka asetti leijonan erämaahan asumaan, on myös antanut sille
aseita niillä puolustautuakseen. Sill'aikaa kun Gallienus oppi
kyökkikauhan käsittelemisen taidetta, opein minä käyttämään miekkaa;
jos naispuku ja huivi hänelle sopivat, niin minulle kypäri ja
haarniska. Jos hän tahtoo ne minulta riistää, tulkoon ottamaan ne."
"Sinä olet sen sanonut", vastasi Roomalainen ja eteni.
* * * * *
Jonkun aikaa tämän keskustelun jälkeen lähti propretori Marcus Labio
Egyptin ja Vähän Aasian legioonien kanssa liikkeelle Senoopiaa vastaan,
joka odotti maansa rajalla.
Pienemmissä kahakoissa oltuaan, antoi kuningatar vihollisensa tunkea
esiin ja heittäysi sitten sen päälle koko voimallaan. Roomalaisten
sota-taito ja -kuri eivät voineet mitään itämaalaisten heimojen
yltiöpäisyyttä vastaan. Yllätettyinä ja takaisin lyötyinä menettivät
Roomalaiset toisen tappelun toisensa jälkeen. He eivät koskaan
paenneet, mutta heidän lukunsa väheni vähenemistään, kunnes lopulta oli
jälellä ainoastaan pieni joukko, joka alinomaa vastarintaa tehden
vetäysi takaisin Bosporuksen rannoille, missä se kaatui viimeiseen
mieheen, pelastaessaan päällikkönsä ja viimeisen kotkan. Yksinään
pelastui propretori, joka sitten sai kertoa nähneensä Senoopian miekan
välkynnän.
Voittavan kuningattaren tielle siroitteli kukkia kansa, jonka orjuuden
hän oli upottanut legioonien vereen. Koko Vähä-Aasia ja Egypti tunnusti
hänet hallitsiakseen, ja ne maat, mitkä muinen olivat olleet hänen
esivanhempainsa omaisuus, tervehti riemuhuudolla jälkeläistä, joka
jälleen antoi heille takaisin, heidän entisen kunniansa.
Ei aikaakaan, niin kohtasi Gallienusta Rooman keisarien tavallinen
kohtalo. Hän tuli murhatuksi. Hänen jälkeläisensä Claudius oli uljas
sotapäällikkö, joka kovia oli kokenut taistellessaan pohjan
villikansoja, Goteja ja Allemanneja vastaan.
Eräänä päivänä saapui taasen roomalaisia lähettiläitä Senoopian luo, ja
heidän puheenjohtajansa tervehdys alkoi sanoilla:
"Kauan eläköön Idän kuningatar!"
Ja sitten lausui hän keisari Claudiuksen puolesta pyynnön, että
Palmyran hallitsia ottaisi suojellakseen hänen valtakuntansa itäisiä
rajoja, sillaikaa kun hän itse oli torjumassa pois viholliset
läntisiltä.
Sitä hän ei kuitenkaan voinut. Hän kaatui Goteja vastaan taistellessaan
ja sai seuraajakseen Aurelianuksen, lujan ja urhoollisen miehen. Kansa
kallistuu aina sen puolelle, minkä se pitää voimallisimpana. Aurelianus
tiesi lyhyen ajan kuluessa koota hajonneen roomalaisen valtakunnan eri
osat. Toinen kapinannostaja toisensa jälkeen joko kaatui tahi antausi
hänen armoihinsa.
Senoopia oli ainoa, joka vielä seisoi pystyssä, Palmyra ainoa, joka
vielä uskalsi esiintyä kilpailiana Roomalle. Kaikki idän maakunnat
olivat käyneet liittoon hänen kanssaan, puollustaakseen itseään Rooman
uhkaavaa valtaa vastaan; myöskin kuningas Sapor'kin paljasti miekkansa
hänen puolestaan.
Kaikki tämä ei kumminkaan voinut ehkäistä Aurelianusta. Eräänä aamuna
toivat bytsantiniset laivat hänen legioonejaan Aasian rannoille, ja jo
seuraavana aamuna oli Bithynia hänen hallussaan.
Askele askeleelta peräytyivät paimentolais-heimot esiintunkeevien
sotajoukkojen tieltä, joiden hyvin järjestettyjä kolonneja ei miltään
taholta voitu ahdistaa. Turhaan väijyttiin niitä ahtaissa solissa;
velitit hakivat ja löysivät polut ja raivasivat sotajoukolle
kulkuväylän. Turhaan hyökättiin äkkiarvaamatta kaikilta tahoilta heihin
heidän marssiessaan eteenpäin; silmänräpäyksessä olivat viholliset
suuren koneen tapaisesti muodostaneet kolonneja, joita ei miltään
puolelta käynyt ahdistaminen. Ja turhaan koetettiin niitä öisin
yllättää. Missä roomalaiset sotajoukot pitivät lepoa, siinä olivat he
tunnin kuluttua tehneet valleja ympärilleen. Turhaan täytettiin kaikki
kaivot ja poltettiin ruokavarat; raskaiden sota-aseittensa ohessa
kantoi legioonan sotilas vielä muonaa, joka riitti kymmeneksi päiväksi.
Joukot olivat Tonavan legiooneja, alituisissa taisteluissa karaistuja
sotavanhuksia, jotka pitivät sodankäynnin leikkinä.
Hämmästyneenä heidän vastustamattomasta esiinryntäämisestään avasi
Ancyran kaupunki keisarille porttinsa. Tyana sitä vastoin sulki ne, ja
Aurelianuksen murtokoneet saivat yhtä vähän lävistetyiksi reikiä
kaupungin lujiin muureihin, kuin hänen rauhan tarjoumuksensa pystyi
asukkaiden koviin sydämiin.
Mutta kun jo piiritys oli kauemman aikaa kestänyt, karkasi eräänä yönä
mies kaupungista ja ilmoitti keisarille, että vesijohdon kautta saattoi
kenenkään huomaamatta kaupunkiin tunkeutua.
"Olet saava palkinnon semmoisen kuin uutisesi ansaitsee", vakuutti
hänelle keisari ja hiipi sitten valittujen triarien etupäässä
osoitettua tietä nukkuvaan kaupunkiin. Ja kun kaupunkilaiset aseiden
kolinasta heräsivät, näkivät he kauhistuksekseen vihollisten
urhoollisimmat legioonat keskuudessaan. Petetty väestö ei kumminkaan
antaunut, ja kun se näki puolustuksen turhaksi, suuntasi se miekan omaa
rintaansa vastaan, pelastautuakseen vihollisten käsiin joutumasta.
Silloin astui Aurelianus heidän pariinsa ja sanoi ystävällisesti:
"Te olette osoittaneet suurta urhoollisuutta. Minun voittooni ei ole
syynä mikään pelkuruus teidän puoleltanne, vaan kavallus; mutta minä en
ensinkään ole tullut rankaisemaan hyvettä ja palkitsemaan rikosta.
Eläkää vapaina; kavaltajan annan minä teidän tuomittavaksi."
Sen sanottuaan jätti hän heidän käsiinsä kurjan miehen, jonka
raivostunut väki paikalla repi kappaleiksi. Sitten heittäysi se
keisarin jalkoihin, luvaten käyttää hänen hyväkseen samoja miekkoja,
mitkä se vähää ennen oli kohottanut häntä vastaan.
Siten voitti Aurelianus kansat: ensinnä heidän kaupunkinsa, sitten
heidän sydämensä.
Hän oli kooltaan tavallisen pitkä; hänen hartiansa olivat leveät,
voimalliset, hänen kasvonsa auringon polttamat; mutta hänen korkeaan
otsaansa oli majesteetillisuus painanut leimansa.
Hän oli puettu samallaiseen pukuun kuin hänen sotamiehensä. Tappelun
ulkopuolella oli hän heidän toverinsa, sodan touhussa heidän
epäjumalansa. Painettuaan päähänsä kultaisen leijonan kuvalla
koristetun sotakypärinsä, riitti hänen silmänsä isku johtamaan
rautaisten rivien liikkeet. Hän toteutti vanhaa roomalaista
sananlaskua: "hyvän sotilaan tulee pelätä päällikköään enemmän kuin
vihollista."
Tyanan valloituksen jälkeen kääntyi Aurelianus Antiokiaa vastaan.
Kaupungin asukkaat kokosivat kiireimmittäin omaisuutensa ja pakenivat
vuoristoon, jättäen sisääntunkeeville vihollisille ainoastaan tyhjät
muurit.
Aurelianus lähetti paenneille julistuksen, jossa hän lupasi heille
suojelusta ja turvallisuutta, jos he palaisivat. Kohta tämän
julistuksen jälkeen esiintyi -- Senoopia Antiokian muurien edustalla.
Idän kuningatar oli koonnut valitut joukkonsa. Immanin kentällä kohtasi
hän Rooman keisarin. Muutaman tuhannen askeleen päässä toisistaan
asettuivat he sotajärjestykseen. Rooman sotavoima oli parhaasta päästä
jalkaväkeä; Senoopian taasen ratsumiehiä, jotka muodostivat puolikuun
muotoisen linjan vastapäätä Aurelianuksen armeijaa.
Ensimäinen torventoitotus soi. Aurelianus nousi eräälle kukkulalle,
josta hän oli tilaisuudessa pitää silmällä koko armeijansa. Senoopia
taasen ratsasti ehtimiseen rintamansa, edessä.
Hopearenkaista tehty sotisopa ympäröi kuningattaren muhkeaa ruumista;
mustat hiusletit olivat käärityt kokoon ympyräisen, kultaisen kypärin
alle. Kahdelle jalalle nousten tanssi valkoinen hevonen ikäänkuin
tahtoen kohota ilmaan kuninkaallisen taakkansa kanssa. Missä Senoopia
esiintyi, siinä kaikui häntä vastaan eläköönhuutoja, jotka olivat
kummallisena vastakohtana hiljaisuuteen, mikä vallitsi roomalaisessa
sotajoukossa.
Toisen torven toitotuksen soidessa ratsastivat Palmyralaisten eri
osastojen päälliköt esiin armeijojen välillä olevalle aukealle ja
kehoittivat sen aikuisen tavan mukaan vihollisen parhaimpia sotureita
ritarilliseen kaksintaisteluun -- yhdentekevä millä aseella.
Äänettömän vihollisen velitit vastasivat tähän kivenheitolla, ja
päälliköt vetäysivät takaisin joukkojensa luo. Mutta melskeessä ja
touhussa, mikä siinä syntyi, kuuluivat Senoopian sanat, kun hän
paljasti miekkansa, jonka terä oli täynnä koloja muinaisista
tappeluista:
"Sankarit", huusi kuningatar, "vapaiden kenttien ja voittamattomien
vuorten pojat! Taistelun päivä on tullut. Vihollinen on edessämme! Hän
tarjoo meille orjan kahleita, me hänelle miekan iskuja. Hän ei ole
ensimäinen, joka meidän päällemme hyökkää; lyökäämme hänet, jotta hän
olisi viimeinen. Edessämme on kunniaa ja kuuluisa nimi, takanamme
häpeää. Eteenpäin siis!"
Torvien ja pasuunojen räikytys saivat maan ja taivaan vapisemaan.
Vihurin nopeudella ryntäsi ratsuväki Rooman joukkoja vastaan.
Paljastetut miekat kimaltelivat auringon säteillessä.
Roomalaisten kimppuun ehtivät ensimäisinä Palmyralaisten sivusosastot.
Arapialaiset heittivät vähässä ajassa ylösalaisin illyrialaisen
ratsuväen; toisella sivuspuolella seisovat Numidialaiset eivät edes
odottaneetkaan hyökkäystä. Ne pakenivat jo, ennenkuin Senoopian
syyrialaiset joukot ehtivät niiden päälle hyökätä.
Sillä välin olivat kuningattaren valituimmat joukot iskeneet kiinni
Rooman legiooneihin, ja Germanilaiset, jotka seisoivat rintamassa,
saivat vastaanottaa ensimäisen hurjan törmäyksen. Sodan jumalattaren
kaltaisena ryntäsi kuningatar sankariensa eturivissä eteenpäin, kilpi
edessään oijennettuna, suoraan legioonan tribunia vastaan. Tämä
suuntasi miekkansa kuningatarta kohden. Kaarevasta kilvestä lähti
särisevä ääni, mutta kuningattaren käsi ei hievahtanut. Hänen iskunsa
tapasi salaman kaltaisesti tribunin paljastettua kaulaa ja kaasi hänet
hengettömänä maahan.
Germanilaisten urhoollinen vastustus oli turha; heidän rivinsä
horjuivat, hajosivat. Siellä täällä nähtiin vielä yksityisiä kookkaita
sankareita tappelevan huipputeräisillä nuijillaan koko parveja vastaan;
heidän pitkät vaaleat hapsensa liehuivat tuulessa, kunnes he
vihollisten aseiden lävistäminä vaipuivat maahan ja joutuivat eteenpäin
tunkeevien tallattaviksi. Ei paennut kukaan, ei antaunut kukaan; missä
kukin seisoi, siihen kaatui hän.
Riemuhuudoilla ryntäsivät Palmyralaiset vierimäisiä legiooneja vastaan.
Nämä antoivat heidän lähestyä kymmenen askeleen päähän, pitivät varalta
raskaan pilum'in ja heittivät tämän kauhean aseen yht'aikaa
vihollisiinsa.
Raskas heittokeihäs tunkeusi puolentoista jalan pituisella kärjellään
pantsarien ja rautapaitojen läpi; se surmasi, minkä saavutti. Sitten
tarttuivat legioonat lyhyiin miekkoihinsa ja seisauttivat vaskisena
muurina ryntäystä.
"Älkää hakatko; pistäkää!" huusi Aurelianus sotilailleen, ja tämä neuvo
oli hyvä. Miekan terä liukahti haarniskaa kohdatessaan, mutta kärki
lävisti sen, ja Palmyran ratsumiehet näkivät edessään elävän muurin,
johon he eivät miltään taholta voineet tunkea. Kun yksi kaatui,
asettausi toinen hänen sijalleen, ja kun ensimäisen rivin voimat
uupuivat, astui toinen sen paikalle.
Ensimäisen kohortin luona oli taistelu tuimin. Siinä yhtyivät molemman
puolen sankarit, ja jokaisesta Palmyralaisesta, joka kaatui, sai
myöskin yksi Roomalainen surmansa. Viimein vaipui legioonan tribuni
maahan ja kohortti hajosi.
Kukkulaltaan seurasi Aurelianus silmillänsä tappelun menoa. Hän näki
Senoopian taistelevan joukkojensa eturivissä, näki hänen murtavan hänen
kunnollisimpien legiooniensa linjat -- ensimäisen ja toisen, kunnes
enää oli jäljellä vaan kolmas, viimeinen. Myöskin tämä murtui; sotilaat
kaatuivat toinen toisensa viereen; ainoastaan lippunsa luona
taistelivat vielä muutamat, kuolema silmiensä edessä.
Nyt vei Aurelianus triarinsa tappeluun. Kolkko jäykkyys, joka tähän
saakka oli kuvastunut sotilas-vanhuksien kasvoissa, muuttui vihaisen
kostonhimon piirteiksi. He ryntäsivät voittoisia Palmyralaisia vastaan,
saivat peräytyvät toverinsa taasen järjestykseen ja työnsivät sitten
takaisin vihollisen.
Kahakassa yhtyivät Senoopia ja Aurelianus. Taistelun ponnistuksista
lainehti kuningattaren rinta, hänen miekkansa oli verinen, hänen
kasvonsa hehkuivat, silmät salamoivat, ja hiukset, jotka olivat
valuneet alas kypärin alta, liehuivat vapaina hänen uljailla
hartioillaan. Sotatorvien toitottaessa, haavoitettujen vaikeroidessa ja
tappelun melskeessä kuului hänen raikas äänensä, joka yhä yllytti
uusiin hyökkäyksiin.
Silloin kuului äkkiä rokahuttava rätinä Palmyralaisten takana. He
kääntyivät hämmästyneinä.
Oikean sivuosan numidialainen ratsuväki oli houkutellut arapialaiset
ratsumiehet tappelutantereen syrjäpuolella olevalle suolle, murtaunut
heidän riviensä läpi, ja, jättäen nämä kauas jälkeensä, heittäyneet
niiden syyrialaisjalkajoukkojen kimppuun, jotka reservinä seisoivat
odottaen aikaansa.
Nämä jalkajoukot pakenivat nuolien julmaa lentoa, ja Senoopian
jälkijoukossa olevat, jumalien kuvilla kuormitut elehvantit, lu'ultaan
200, joutuivat äkkiarvaamatta päällehyökkäävien tielle. Eläimet
päästivät kauhean äänen.
Tämä elehvanttien toitotus se oli, joka sai Palmyralaiset niin äkkiä
kääntymään, juuri kun voitto jo puolittaisin oli heidän käsissänsä.
Kauhea pelko valtasi heidät, kun näkivät vihollisten ryntäävän heidän
jumaliaan vastaan. Kaikki järjestys katosi; kaikki kiirehtivät
jumaliansa suojelemaan ja jättivät paljolla verellä valloitetun
tappelutantereen jo puoleksi voitettujen vihollisten omaksi.
Minuutti minuutilta kävi epäjärjestys yhä kauheammaksi. Myöskin
Senoopian uskollisimman liittolaisen Tsabdaksen, Arapialaisten
päällikön, tempasivat takaisin päin kiiruhtavat ratsumiehet mukanaan,
kunnes hän keskellä tappelun touhua näki kuningattaren.
Tämä teki vielä vastarintaa ja koetti kiihoittaa niitä muutamia, jotka
tappelivat hänen vieressään Rooman sotavanhuksia vastaan.
Tsabdaksen täytyi väkisin temmata ohjakset kuningattaren kädestä,
voidaksensa saada hänet tappelukentältä. Sillä välin olivat
numidialaiset ratsumiehet tulleet saarretuiksi ja kaatuneet viimeiseen
mieheen saakka. Mutta Palmyralaisten joukot olivat hajonneet. Jumalain
kuvat olivat pelastetut; mutta tappelu kadotettu.
"Kaikki on kadotettu!" huusi Tsabdas temmaten mukanaan kuningattaren
hevosen, joka nousi pystyyn, puri ja potki, ikäänkuin se ei olisi
tahtonut lähteä tappelukentältä.
"Vielä ei ole kaikki kadotettu", vastasi kuningatar, "vielä seisoo
Palmyra."
Kumminkin täytyi hänen paeta, sillä roomalainen ratsuväki oli taasen
kokoontunut ja näytti takaa-ajossaan pitävän silmällä yksinomattain
häntä ja hänen pientä joukkoaan. Tästä kaatui toinen toisensa jälkeen
koettaessaan puolustaa hallitsiaansa.
"Seisahdu, kuningatar, ja antaudu!" kuului ääni takaa-ajajien keskeltä,
ja kun Senoopia kääntyi ääntä kohden, näki hän Aurelianuksen.
Silloin hiljensi hän hevosensa juoksua, tarttui jouseen ja asetti
nuolen jänteelle. Sitten kääntyi hän satulassaan, viritti jousen ja
tähtäsi tyyneesti. Jänne helähti, kuningattaren hevonen ryntäsi
eteenpäin hurjaa vauhtia, jättäen takaa-ajajat kauas jälkeensä. Nuoli
oli kohdannut Aurelianuksen olkapäätä.
"Vielä ei ole kaikki hukassa, vielä seisoo Palmyra!" kuuluivat
Senoopian sanat kadotetun tappelun jälkeen.
"Ylös muureille! Sulkekaa portit! Aseisiin joka mies! Avatkaa temppelit
-- vanhukset, sokeat ja raajarikkoiset rukoilkoot, muut taistelkoot!
Tehkää tulikasoja toreille -- naiset, sulattakoot lyijyä ja keittäkööt
öljyä; lapset karaiskoot nuolia. Myrkkyä nuoliin, myrkkyä sydämiin!
Lapsi muuttukoon mieheksi, mies puolijumalaksi ja miekka salamaksi."
Ja niin tapahtui.
Waballath, Senoopian poika, riensi kadulta kadulle, vallilta
vallille rohvaistakseen kansaa... Hän oli runoiliain sielu, sotilaiden
johtaja. --
Jo samana päivänä, jona Aurelianus esiintyi Palmyran muurien edustalle,
lähetti hän sanan Senoopialle ja vaati tämän vapaaehtoista antaumista,
vakuuttaen että kuningatar siinä tapauksessa saisi pitää hengen,
valta-istuimen ja valtakunnan.
Senoopia otti sanansaattajan mukaansa kaupungin muureille ja osoitti
hänelle siellä olevat heitto- ja linkokoneet, vei hänet alas
aukkopaikoille, missä väki par'aikaa piti harjoituksiaan, näytti
hänelle äärettömät maanalaiset makasiinit, jotka olivat täynnä
tyhjentämättömiä muonavaroja, kirkkaat, pulppuavat lähteet, kaupungin
keskellä olevat, tuuheat palmupuistot ja lammasparvien lukemattomat
joukot, mitkä niityillä laidunsivat.
"Kerro hallitsiallesi, mitä olet nähnyt! Näiden muurien sisällä
rehoittaa maa rikkaudesta, mutta ulkopuolella niitä on se paljas ja
autio. Meidän puolellamme ovat jumalat, maa ja aika."
Taajoissa riveissä lähestyivät legioonat verkalleen kaupungin
varustuksia. Kun he olivat ehtineet päästä pari sataa askelta niiden
likisyyteen, alkoivat muureille asetetut koneet pyöritellä rattaitaan
ja heittää kolmen sentnerin painavia kiviä vihollisia vastaan.
Nuolien ja kivien sataessa kulkivat nämä yhtä verkallisesti kuin ennen
eteenpäin. Yhteen aikaan hyökkäsivät he kaupunkia vastaan kaikilta
tahoilta; veden vallassa olevat kaivokset täytettiin ruovoilla ja
kaisloilla, ja niiden yli ryntäsivät anastajat esiin, kilvillään
muodostaen päittensä yli täydellisen katon. Ja sillaikaa kuin yhdellä
puolen pystytettiin rynnäkkö-portaita ja toiselta puolen vyörytettiin
esiin raudalla verhottuja telineitä, joiden suojassa alettiin alta
kaivaa muureja, kulkivat hiljaa eteenpäin piiritystornit, joita kutakin
sata miestä vieritti ympyräisten puukapulain avulla, mitkä syydettiin
niiden alle. Näiden tornien huipussa, mitkä olivat yhtä korkeat kuin
muurit, seisoi sotajoukon uljainta väkeä.
Heittokoneiden lataukset suunnattiin näitä torneja vastaan. Useat
musertuivat ja kaatuivat maahan miehine kaikkineen; toiset taasen
sytytettiin tuleen joko lentävillä, palavilla pikivanteilla tahi
sammuttamattomalla "kreikkalaisella valkealla." Vihdoin viimein
onnistui kumminkin yhden näistä torneista päästä ihan muurin viereen.
Heittokeihäät ponnahtivat takaisin sen rautaverhoa kohdatessaan ja
samaten palavat tulikiviset sytyttimet. Torni tunkeusi ihan muurin
viereen: tätä vastaan laskeusi samassa vipusilta, iskien siihen
rautakyntensä. Mutta ne parikymmentä miestä, jotka sillalle hyppäsivät,
kaatuivat silmänräpäyksessä nuolien lävistäminä ja putosivat
kaivokseen; ne, jotka heitä seurasivat, seisahtuivat ällistyneinä.
"Eteenpäin Roomalaiset!" huudahti silloin sotatribuni, temmaten
lipunkantajan kädestä roomalaisen kotkan, minkä heitti vihollisten
keskelle. Se vaikutti. Sokeassa raivossa ryntäsivät nyt Roomalaiset
sillalle, ottaakseen takaisin sotamerkkinsä. He olivat päässeet
muurille ja siinä järjestäyneet, kun samassa palmyralainen nuorukainen,
kädessään palava pikivanne, samosi heitä vastaan. Tämä nuorukainen oli
Waballath.
"Perikatoon Roomalaiset!" huusi hän ja heilutti rätisevää ja leimuavaa
pikivannetta päänsä ympäri.
Hämmästyneinä uhkarohkeasta hyökkäyksestä, vetäysivät Roomalaiset
takaisin ja täten pääsi nuorukainen sotilaiden päitten yli heittämään
hävittävää kreikkalaista tulta torniin, joka kohta syttyi palamaan.
Pieni joukko, joka seisoi muureilla ja jolta takaisin paluu nyt oli
katkaistu, jäi turmion omaksi.
Samassa avattiin portit, ja kirkuen ryntäsi siitä ulos ratsureita ja
rähiseviä viikatevaunuja joka haaralta Roomalaisten päälle. Legioonat
asettausivat hyökkääjiä vastaan, ja kauhean sotamelskeen kestäessä ja
tulen rätistessä kuului lakkaamatta tibiseenien sotamusiikki ja
Palmyran muureilta huuto: "Rooma ei ole voittava meitä!"
Palmyralaiset ajoivat vihollisiaan takaa aina heidän varustuksiinsa
saakka. Aurelianus ymmärsi nyt ettei kaupunkia käynyt rynnäköllä
valloittaminen; mutta kumminkin päätti hän valloittaa sen.
Päivät kuluivat toinen toisensa perään, mutta Palmyran voimat eivät
lannistuneet. Asukkaat nousivat usein muureille härnätäkseen
piirittäjiään ivallisilla muistutuksilla. Senoopia yksin käsitti vaaran
ja eräänä päivänä sanoi hän pojalleen: