Produced by Tapio Riikonen
IDÄN KUNINGATAR
Historiallinen kertomus
Kirj.
MAURUS JÓKAI
Käännös.
Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa,
1891.
Siihen aikaan, jolloin roomalaisen vallan rajat koskettelivat Persiaa,
ja suuri maailmakaupunki nimitteli maailman kaukaisimpia maita
naapurikseen -- juuri siihen aikaan oli Rooma syvimmässä
alentumistilassaan.
Suuren valtakunnan hallitsiat hallitsivat esi-isäinsä valloittamaa
maailma-puoliskoa; mutta heitä ei enää elähyttänyt näiden esi-isien
henki. He olivat lyhyt-ikäisiä jumalia, jotka kaipasivat voimia ja
älyä; he olivat kääpiöitä, jotka olivat saaneet perinnökseen
jättiläisten aseet.
Mutta sankarien henki ei ollut laskeunut hautaan heidän kanssaan, ja
sillä aikaa kuin Roomassa obeliskeja pystytettiin heidän haudoilleen,
ilmausi tämä henki, vapauden, kunnian ja isänmaan rakkauden henkenä
kaukana idässä Palmyran taivaan alla.
Samaan aikaan, jona Roomassa keisarit, semmoiset kuin Kommodus ja
Karakalla, kohottivat rikoksen valtaistuimelle ja raivasivat häpeälle
tien yleiseen kunniaan; samaan aikaan, jona kavaluus taistelun asemesta
antoi voittoja, ja kulta miekan sijassa osti rauhan; samaan aikaan,
jona Heliogabalus ikuistutti nimensä kehruuvokin ja värttinän,
Gallienus taasen kyökkikauhan avulla -- samaan aikaan heräsi idässä
henkipatto hyve ja kunnianhimo uudelleen eloon ja miesten raiskaama
sankarihenki otti asuntonsa erään naisen rinnassa, kohottaakseen häntä
kaikkien hänen kansalaistensa jaloimmaksi.
Niiden maiden joukkoon, jotka idässä olivat Rooman suojeluksen
alaisina, kuului myöskin Armenia -- maakunta, jonka asema oli
vaarallinen likisyytensä tähden Persiaan, missä kuningas Sapor uneksi
Kyroon vallan uudistamisesta. Kahdeksantoista maaherraa oli hän jo
Aasiassa laskenut valtikkansa alle ja huudattanut kuninkaiksi,
voidaksensa sanoa itsensä "kuninkaitten kuninkaaksi." Yhdeksästoista
oli Kosros, Armenian hallitsia. Sapor kaasi salamurhalla sankarin,
jonka haarniskaa vastaan hän turhaan oli tylsyttänyt miekkansa, ja sai
siten hänen maansa haltuunsa.
Sillä aikaa eli suojelusherra Rooma entiseen tapaansa täydessä
touhussa, voiden tuskin enää kohottaa päätään, sitä vähemmin pitää
silmällä kauempana olevia jäseniään. Se heräsi vasta silloin, kun se
oli käden kadottanut.
Kostaaksensa Armenian kukistamisen kokosi keisari Valerianus
legionejansa ja meni Eufrat-virran yli, mutta pian näki hän kuningas
Saporin ratsurijoukkoja edessänsä ja kohta myös takanaan. Turha oli
itse epätoivonkin urhoollisuus. Kaikkialta päin ympäröitynä luovutti
roomalainen sotajoukko aseensa ja antoi keisarinsa raakalaisten
hallitsialle. Mielipaha, jonka tämä häpeä Valerianuksessa herätti, sai
aikaan hänen kuolemansa. Ylimielinen voittaja antoi täyttää kuolleen
keisarin ruumiin, ja vuosisatoja seisoi se auringon temppelissä
kauhistuttavana voitonmerkkinä, keisarillinen viitta olkapäillään ja
orjan kahleet kaulan ympärillä -- katkera, raaka iva maailman
mahtavimmasta ja ylpeimmästä.
Kolme valtakuntaa oli jo tämä elävä rutto, tämä kuoleman enkeli ihmisen
muodossa hävittänyt, ja pelvolla odottivat jo lähellä olevat maat
vuoroansa, kun eräänä päivänä sanansaattaja saapui Palmyrasta ja astui
kuningas Saporin eteen, muassansa kirje, jonka kunnioitusta osoittava,
mutta samalla miehuullinen sisällys herätti hirmuvaltiaan vihaa.
Kirjeen oli kirjoittanut Odenatus, Palmyran kansalainen, joka
hyvitelläkseen valloittajaa lähetti hänelle kaksisataa aarteilla
lastattua kameelia -- lahjan semmoisen, jonkakaltaista ei muu kuin
ruhtinas voi vertaiselleen tarjota. Suopeilla sanoilla pyysi Odenatus
ystävyyttä ja rauhaa, kumminkin salaamatta ettei hän pelännyt sotaa.
"Kuka hän on, tuo Odenatus?" kysyi voittamaton valloittaja
ylimielisesti. "Kuka hän on, joka uskaltaa kirjoittaa tuollaista
hallitsialleen? Heittäkää hänen lahjansa Eufratiin! Pitääkö hän itsensä
ruhtinaana, koska uskaltaa lähettää minulle lahjoja, hän, kurja orja,
jonka velvollisuus olisi tomussa ryömien lähestyä minua. Sanokaa
hänelle että jos hän tahtoo voittaa minun suosiotani, niin tulee hänen
saapua valta-istuimeni eteen polvillaan ja selän taakse kahlituin
käsin. Jos hän uskaltaa viipyä, niin on tuomio kohtaava häntä ja
kaupunkia, jossa hän on syntynyt, ynnä aluetta, joka kaupunkiin
kuuluu!"
* * * * *
Ylös, ylös, laajojen tasankojen vapaat asukkaat, te paimenet, jotka
laidunnatte laumojanne keidasten lähteitten reunoilla, te jalot
metsästäjät, jotka saavutatte nopeasti pakenevaa antilopia ja
tempaatte leijonan hänen luolastaan, te, jotka teltoissa asutte ja
kaukaisimmista ajoista olette oppineet aseita käyttämään! Ylös, sinä
paimentolaislauma, joka et koskaan ole veroa maksanut etkä ikinä
valloittajan kasvoja nähnyt, te uljaat nuorukaiset, jotka väsymättä
istutte kolme päivää, kolme yötä kesyttömien hevosienne selässä, te,
jotka uitte kuohuvien koskien yli ja saavutatte tomupilven, minkä
erämaan vihuri ajaa edessään taivahan rannalla! Tuima vihollinen
lähenee teitä ja teidän rauhallisia puistoja. Kokoontukaa, näyttäkää
viholliselle, että teidän alueellanne on jokainen tomujyvä vapaa, että
se kohoaa sitä vastaan, joka sitä uskaltaa jalallaan tallata; näyttäkää
että joka mies on sankari, joka kaisla-ruoko vasama, joka louhikko
linna, mikä vastarintaa tekee!
Taikasauvan koskettamana virkoavat arapialaiset tasangot; itäisillä
hieta-aroilla vilisee äkkiä upeita sotilasjoukkoja, mitkä kaikki
kiiruhtavat Palmyraan päin, ja kun ne, jotka vuorelta tulevat, yhtyvät
erämaasta saapuvien kanssa, puristavat he uhittelevassa ilossa
toistensa käsiä. Tosin ovat heidän aseensa ainoastaan yksinkertaisia
sotanuijia, nuolia ja heittokeihäitä; mutta kun katselee vahvoja
käsivarsia, jotka näitä aseita heiluttavat, tulee vakuutetuksi siitä,
että nämä aseet riittävät.
Joukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka
läsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa
kanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat
päivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.
Kaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.
Toinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on
rauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään
hänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole
hänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään
hänen teoistansa eikä viitan koristeista.
Toinen päällikkö on -- nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat,
jonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta.
Tuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä,
leveä miekka riippuu hänen sivullaan.
Kummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht'aikaa
kaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen
lumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla
miespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan
takaisin.
"Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja
minkätähden?" kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden
selitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.
"Nimeni on Odenatus", vastasi mies; "olen Palmyran kansalainen ja olen
kohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja
omaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä,
jumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?"
"Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian
kuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni
valtakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun
valtikkani."
Mies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian
levätin lievettä.
"Ole tervehditty, kuningatar!"
"Jätä sikseen arvonimeni ja sano minua -- puolisoksesi."
"Mitä sanot!?"
"Sanon että se, joka, ollen kaukana minusta ja minulle tuntemattomana,
kumminkin on saman hengen elähyttämä kuin minä, hänen sielunsa ja minun
ovat yksi sielu. Sinä olet tuleva minun puolisoksi."
"Minä olen paljas kansalainen, en muuta."
"Ja minä nainen, en muuta. Kohtalo, joka meitä kumpaakin odottaa, on
sama; kunnia tahi kuolema, valtaistuin tahi hauta. Ei yksikään niistä
kuninkaista ja itsevaltiaista, jotka ovat minut puolisokseen pyytäneet,
ole saapunut luokseni, kun vaadin että paljastaisivat miekkansa minun
tähteni. Minä taas en tahdo laskea kruunuani kenenkään päähän, joka
kumartaa vihollistani. Kosiani syntyivät kaikki kuninkaiksi, mutta
kaikki ovat he vapaa-ehtoisesti antauneet orjiksi. Sinä olet ainoa
kuninkaaksi syntynyt niistä kaikista, jotka tielläni olen kohdannut.
Jos en olisi sinua tavannut, niin olisi kentiesi kunnia kuollut naisen
kanssa. Otatko vastaan käteni, vai tekeekö kentiesi kasvoni sinuun
vastoinmielisen vaikutuksen?"
Vavisten ilosta painaa Odenatus tarjottua kättä huuliansa vastaan ja
huudahtaa innostuneena:
"Kasvosi olet perinyt kanta-äidiltäsi Kleopatralta, sielusi taasen
suurelta Aleksanterilta, joka oli sinun esi-isiäsi."
"Isieni jumalojen kautta" -- vastaa nainen leimuvin silmin -- "myöskin
tämän miekan olen häneltä perinyt, ja onhan Sapor niinikään Dareioksen
jälkeläinen. Tämä miekka, joka minun kanta-isäni kädessä masensi
Saporin kanta-isän, on myöskin Aleksanterin jälkeläisen kädessä
masentava Dareion. Suuren Aleksanterin käsiin jätti kohtalo Dareioksen,
minun käsiini on se jättänyt Saporin."
Sotilaat hurmistuivat riemusta, ja miehestä mieheen kulkivat nämä
kuningattaren sanat.
Palmyran ympäri kohouu suojelusmuuri: tappelunhaluisia sankareita.
* * * * *
Kuningasten kuningas lähestyi voittoon tottuneilla sotilaillaan.
Ensimäisinä marssi kaksisataa tuhatta ratsuna, jotka olivat puetut
kirjaviin, itämaalaispukuihin, jokainen eri heimo maakuntansa väreissä
ja aseissa. Tässä joukossa oli kokonaisia laumoja, jotka ratsastivat
joko lumivalkoisilla tahi sysimustilla hevosilla. Etujoukkoja seurasi
viisisataa elehvanttia, kullakin selässään heittokoneita, jotka
saattoivat viskata sentnerin painavia kiviä, keihäitä ja kreikkalaista
tulta tuhannen askelen päähän. Kuningasta ympäröi kymmenen tuhatta
valittua ratsuria -- hopea-kypärisiä, kullatuilla luustoilla
varustettuja sankareita, joiden aseissa jalokiviä hohti. Näiden jälkeen
marssi dromedareja, jotka olivat kuormitut entisissä sodissa
voitetuilla aarteilla, ja viimeksi jalkaväki, järjestämätön lauma --
keihäillä ja lingoilla varustettuja joukkoja, joiden toimena oli
voitetun tappelun jälkeen riistää ja ryöstää, sekä ruumiilla täyttää
valloitetun kaupungin ympärillä olevat ojakaivokset.
Mitä oli Palmyran sotavoima näitä mahtavia laumoja vastaan? Joukko
suurimmassa kiireessä kokoonhaalittuja paimentolaisia ja metsästäjiä,
joiden käsiin epätoivo oli työntänyt aseet...
Mutta sotajoukkojen välillä oli -- erämaa, ja tämä oli
viimeksimainittujen ystävä, kuningasten kuninkaan vihollinen. Jo
ennenkin oli nälkä ja jano masentanut persialaisen armeijan, ja vieläpä
kohta sen jälkeen kuin se oli voittanut vihollisensa.
Niinpä nytkin.
Suurella ponnistuksella olivat Persialaiset voittaneet ensi päiväisen
taistelun erämaata vastaan. Kuuma tuuli, joka puhalsi heitä silmiin,
täytti ilman pienillä tomuhituleilla, ja neulantapaisesti tunkeusivat
nämä vaatteiden läpi, tunkeusivat ihon huokosiin, keuhkoihin ja
silmiin; sammuttamaton jano kuivasi kurkut, ja paahtavan auringon
kuumuus tylsytti aivot. Sotajoukko, jonka toinen pää oli koko
päivänmatkan toisesta päästä, oli pahemmassa kun pulassa. Illan
tullessa tyyntyi tuuli, mutta nälkä ja jano eivät sillä olleet
tyydytetyt. Väsyneinä laskeusivat hevoset alas makaamaan; kamelit
repivät itsensä irti ja ryntäsivät janosta raivostuneina kaukana
olevan, aistinsa ilmoittaman lähteen luo. Nääntymäisillään olevat
sotilaat seurasivat suurissa parvissa kamelien jälkiä, mutta voimien
loppuessa laskeusi toinen toisensa viereen kuolemaan erämaan hiekalla.
Se, joka kesti juoksussa, näki keitaan ympäröimät palmut, joiden
keskellä lähde oli, kuvastuvan himmenevän ehtoo-taivaan rannalla; mutta
ne harvat, jotka lähteen luo pääsivät, eivät enää palanneet. Nuolet,
joita näkymättömät viholliset ampuivat, lävisti heidät jo ennenkuin
olivat ehtineet janoansa sammuttaa.
Puolen yön aikana näkyi, pimeästä huolimatta, mustia varjon muotoisia
olentoja hiljaan lähestyvän Persialaisten leiriä. Äkkiä seisahtuivat
ne. Ja kohta sen jälkeen syöksivät paimentolais-ratsurien joukot
aaveiden kaltaisesti voimattomien, uneen uupuneiden Persialaisten
kimppuun. Heidän suhisevat nuolensa kaasivat unen horroksesta jalkeille
hypänneiden miehien taajasta joukosta kukin sotilaan, semminkin kun
valaisevat nuotiotulet ilmaisivat, minnepäin nuoli oli suunniteltava.
Mutta ampujia itseään ei voinut mikään nuoli kohdata, pilkkopimeässä
kun olivat. Ja joskin siellä täällä väliin liikkui kummituksen
kaltaisia varjoja, niin kukapa taisi sysimustassa yössä näitä ajaa
takaa erämaassa?
Tätä kesti aina aamupuhteeseen saakka. Silloin järjesti kuningas
sotilaansa; mutta -- silloin ei näkynyt ainoatakaan vihollista.
Olivatko nuo yön pimeydessä leiriä ympäröinneet varjot todellakin
olleet erämaan aaveita, jotka aamun koittaessa jälleen olivat
hautoihinsa paenneet? -- Persialaisten joukkojen edessä ja ympärillä ei
ollut nähtävänä muuta kuin loppumatonta, autiota hieta-aroa.
Kuningas Sapor kulki eteenpäin. Vielä päivän jatkoi hän
valloitusretkeään, mutta varsin vähän edistyi hänen matkansa sen
kuluessa. Koko armeija oli vähällä nääntyä. Jokaisen lähteen luona
pysähtyivät sotilaat, ja lähteet täyttyivät kaikki kuolleiden
ruumiilla.
Taasen tuli yö. Koko armeija seisoi tappelu-asennossa. Moni, joka
laskeusi maahan hiukankaan lepoa saamaan, kuoli siihen väsymyksestä.
Odotettiin yöllistä hyökkäystä, ei tiedetty mistä päin. Pitkään aikaan
ei kuulunut muuta kuin janoovien elehvanttien hurjaa räikytystä, ja
meluavaa soittoa ja pikarien kilinää leirin keskuksesta.
Samaan aikaan kuin sotilaat ahnaasti joivat lähteiden verensekaista
vettä ja ahmivat kaatuneiden kamelien lihaa, loisti kuningas Saporin
teltissä kultaisilla lautasilla outoja, maailman kaukaisimmista maista
tuotuja kaloja, kallisarvoisia lintuja ja mitä herkullisimpia hedelmiä.
Teltan perällä istui nuupialaisia soittajia, jotka harpuilla ja
rummuilla säestivät kreikkalaisten eunukkien laulua, läpikuultaviin
harsoihin puettujen liipyalaisten tanssiattarien huvitellessa
kuningasta hohtavin poskin hurmaavilla hypyillään.
Kuningas Sapor itse makasi lumivalkoisessa, hohtokivillä
koristetussa yöpuvussa purppuralla katetulla vuoteellaan; kaksi hänen
lempipuolisoistaan, jotka hän oli valinnut monien maakuntiensa
kauneimmista kaunottarista, istui hänen vieressään, ja orja kallisti
hänen suutansa vastaan Damaskon ruusujen lehdillä ympäröityä kultaista
pikaria -- kun yht'äkkiä kauhea meteli ja huuto kuului teltan
ulkopuolelta, ja maurilainen, joka oli seisonut teltan ovella,
kuoliaaksi haavoitettuna vaipui maahan.
Pelästyneenä tavotteli Sapor miekkaansa, mutta saikin huomaamattansa
käteensä eninnä rakastetun puolisonsa kultaiset saksit. Seuraavassa
tuokiossa seisoi, paljastettu miekka kädessään, hänen edessänsä kookas
soturi, jonka kasvot hohtivat tappelun innosta.
"Kuka olet? Mitä tahdot?" huusi hänelle Sapor.
"Nimeni on Odenatus", kuului vastaus. "Olet kutsuttanut minua. Tässä
olen."
Kimakasti huudahtaen hypähti Sapor ylös ja riensi telttansa perä-osaan.
Orjat heittäysivät hänen ja Odenatuksen väliin ja menivät kuolemaan
pelastaakseen kuningastaan, joka sillä aikaa pääsi unesta heränneen
henkivartiajoukkonsa avulla pakenemaan.
Saporin täytyi nyt itse nähdä, kuinka kaikkialta ilmestyi
varjonkaltaisia olentoja, jotka ajoivat pakoon hänen jalkaväkensä ja
vapauttivat hänen kahlitut vankinsa; nähdä, kuinka hänen kamelinsa
otettiin takavarikkoon, hänen aarteensa ryövättiin ja hänen
lempipuolisonsa, joista hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta luopua,
vietiin pois.
Sapor oli valloittanut laakereita ja kruunuja; toiset koristivat nyt
niillä päänsä: kuninkaallinen nainen, ja uljas, kansasta lähtenyt
sankari.
* * * * *
Ei kuvasta aurinkoa mikään niin hyvin, kuin miekan terä. Säde, minkä se
heittää, on -- kunniaa.
Se, joka tahtoo nähdä uljuutta ja suuria töitä sen jälkeen kun keisari
Valerianuksen kanssa lännen kunnia näyttämöltä on kadonnut, kääntäköön
silmänsä itäänpäin. Siellä loistaa kaksi uutta nimeä -- kahden tähden
tapaisesti, mitkä yhdistävät valonsa yhdeksi säteeksi: Odenatus,
Senoopia! Kukistetut maakunnat näkevät tämän kuninkaallisen pariskunnan
kohoavan kostavan kohtalon kaltaisena, irroittavan kahleet ja torjuvan
pois viholliset. Ja niin kauas kuin heidän voittojensa maine tunkeuu,
niin kauas tunkeuu myös maine heidän rakkaudestaan. Aina nähtiin heidät
yksissä, vieritysten valta-istuimella, vieritysten tappelun touhussa.
Samaan aikaan kun Caton ja Scaevolan turmeltuneet jälkeläiset,
naisvaatteisiin puettuina, täyttävät maan kertomuksilla mitä
saastaisimmista paheista, on tämä pariskunta puhtaimman, siveimmän
aviorakkauden esimerkkinä. --
Orontes-virran oikealla puolella kohousi kaukaa Emesan kaupunki, joka
korkeine, ainoastaan epämääräisissä piirteissä näkyvine palatsineen
esiintyi kangastavana valekuvana. Sen keskeltä nousi muita korkeammalle
mahtava Auringon temppeli, äärettömän suuri, ihmiskäsien rakentama
vuori, jonka kullattu kattokupooli vieläpä näinkin etäältä loisti ja
sätenöi.
Vasemmalle levisi laaja, metsäinen tasanko, jota kohden loistava
metsästysseurue oli matkalla. Siihen kuului tuhannen silkkiin ja
purppuraan puettua ratsuria, sitten seurasi viisikymmentä elehvanttia,
mitkä selässään kantoivat eepenpuista rakennettuja, arapialaisilla
vaatteilla verhottuja tornia, joissa istui kolmekymmentä hurmaavan
kaunista naishenkilöä, kukin pitäen kädessään kullattuja teräsjousia ja
höyhentöyhdöillä koristettuja, hopeoituja nuolia. Ainoastaan yhdessä
tällaisessa tornissa istui mies, -- mies ainoastaan ulkomuodoltaan, ei
hengeltään, nuori Herode, Odenatuksen poika hänen ensimäisestä
naimisestaan. Hän ei ollut perinyt rahtuakaan isänsä uljuudesta; hän
oli vapiseva, pelkäävä nuorukainen, joka vaaleni jo kuullessaan
puhuttavan niistä vaaroista, joista hänen isällään ja äitipuolellaan
oli tapana raivata itselleen pääsöä miekan avulla, ja joka nyt oli
ottanut osaa metsästysretkeen ainoastaan sillä ehdolla että Senoopia
alinomaa pysyisi hänen vieressään.
Mitä hellimmällä äidinrakkaudella oli Senoopia ottanut suojaansa tämän
hengellisesti raajarikkoisen pojan, ja ajalla, jona heikkous oli rikos.
Kuningatar hoiti, suojeli ja vaali tätä nuorukaista kentiesi vielä
suuremmalla huolella kuin omaa poikaansa Waballath'ia, joka, vaikka
vasta lapsuuden ijässä, jo ratsasti isänsä vieressä. Äitipuoli oli
ainoa, joka piti Herode raukasta, ainoa, joka hankki sairasmieliselle
nuorukaiselle jonkunlaista iloa. Tiikerijahdiltaan toi hän hänelle
kauniisti laulavia lintuja, vesiretkiltään loistavia näkinkenkiä ja
verisistä tappeluista kultaisia koristuksia, joilla Herode sitten
leikki, ajattelematta että koristeiden antaja oli leikkinyt kuoleman
kanssa.
Valkoisella hevosella ratsasti Senoopia elehvantin vieressä, jonka
tornista Herode huolellisesti katseli häntä.
"Äiti, pitääkö meidän lähteä tuohon pimeään metsään?" kysyi nuorukainen
arasti. "Eikö siellä ole petoeläimiä? Mutta -- ethän sinä luovu
minusta? Seisahtukaamme palmujen suojaan kuuntelemaan lintujen laulua,
katsomaan kauniiden kalojen uintia vedessä. Ei sentään, äiti; älkäämme
katsoko veteen, sillä silloin rupeaa päätäni huimaamaan."
Elehvantin toisella puolella ratsasti kookas, roteva tuimasilmäinen
mies, joka Heroden puheen johdosta purskahti nauruun.
"Äiti", sanoi Herode peläten; "Maron nauraa minulle; en uskalla katsoa
häneen. Minä tiedän, että hänen mustat silmänsä tuijottavat minua.
Käske hänen jäädä jälkeemme; minä pelkään häntä."
"Maron, miksi et ratsasta eteenpäin?" kysyi kuningatar.
Tuima mies kannusti hevostaan, asettausi ratsastamaan kuningattaren
viereen, iski häneen leimuavat silmänsä ja kysyi ynseästi:
"Eikö minulla, sinun puolisosi veljellä, ole yhtä suuri oikeus
ratsastaa sinun vieressäsi kuin Herodella?"
"Sinä olet mies, Maron, hän on lapsi. Sinulle on kohtalo antanut vahvan
käden, hänelle ei. Riennä sinne, missä vaara uhkaa!"
"Vaara!... Sinun silmiisi kun katson, siinä vaarani. Mieluummin
tunkeudun tiikerin luolaan, sieltä paljain käsin peto-eläintä
tavoitellakseni, kuin katson sinuun; ja kumminkin täytyy minun katsella
sinua, etsiä sinua."
Senoopia kääntyi toisaanne ja sanoi hitaasti: "Minun kasvoni punastuvat
sinun puolestasi. Tämä punastus on vielä häpeän, mutta varo itseäsi,
ettei se muutu vihan punastukseksi."
"Niin, Senoopia, vihaa minua, tallaa minua jaloillasi. Mieluisampi on
minulle kuolettava vihasi, kuin tämä kylmyys."
"Mikä paha henki puhuu sinun suustasi?"
"Kuinka? Onko rakkaus paha henki?" huudahti Maron; mutta hän hillitsi
itseänsä ja jatkoi muuttuneella äänellä: "Onko olemassa vain yksi ainoa
laji rakkautta? Sinä lemmit Odenatusta ja Herodea; enkö voisi minä
saada sydämessäsi pienen vaatimattoman paikan heidän välillään?"
"Puolisoani rakastan minä puolisona, hänen poikaansa äitinä."
"No, rakasta minua sitten veljenä."
"Odenatus on sankari, Herode hienotunteinen. Kummastako näistä
ominaisuuksista ansaitset sinä tulla rakastetuksi?"
"Sinä tiedät sen; sinä tiedät sen hyvin. Sinä pelkäät minua. Sinä olet
tahtonut pysyä kaukana minusta. Tappeluissa olet lähettänyt minut
vaarallisimpiin paikkoihin; yhtä mittaa ja kaikkialla olen minä
seisonut kuolemaa lähinnä, ja kumminkin olen aina palannut takaisin
hengissä. Sinä et ole onnistunut saamaan minua turmioon, etkä sinä
konsanaan ole onnistuva. Miehen käsi ei kykene minua vahingoittamaan,
sen ovat Egyptin papit minulle ennustaneet. Olet kuullut, mitä minä
olen sanonut, ja nyt saat koettaa parastasi, turmellaksesi minua.
Ja ... jos tahtoisitkin olla ääneti, niin on kapalolapsi tuolla
ylhäällä kirjavassa tornissaan herittänyt korviansa, ja hän ilmaisee
vielä tänä päivänä kaikki isällensä."
"Mene ja ole huoleti", sanoi Senoopia. "Sinua ei kukaan rankaise
kavalien sanojesi tähden, ... jollei joku käsiliinalla lyö sinua
selkään, niinkuin on tapana tehdä metsästäjälle, joka palaa
saalihitta."
Maronin kasvot muuttuivat tuhkan karvaisiksi. Kiristellen hampaitansa
huudahti hän:
"Minä ymmärrän! Sinä tahdot saada minut mielettömästi syöksemään
viidakkoihin, pensastoihin petoeläimiä vastaan, sillä sinä tiedät ettei
ainoankaan miehen käsi voi minua tappaa. No, minä syöksen sinne, mutta
-- olen sittenkin elävä. Minä tuon sinulle imisän jalopeuran
kuristettuja pentuja, sarvikuonon torahampaita ja kalkkakäärmeen
myrkkyhampaita, voidakseni sanoa sinulle: näetsen, en tullut
surmatuksi!"
Ja sanottuaan tämän iski Maron ylimielisesti kannuksensa hevosensa
kylkiin, löi elehvanttia kuonolle keihään varrella ja huusi ivallisesti
nuorukaiselle, joka kalpeana ja vavisten oli keskustelua kuunnellut:
"Koetahan, ystävä Herode! Ammu minua vasamalla, joka sinulla on
kädessäsi."
Sitten katosi hän kaikuvalla pilanaurulla metsään. Heroden ruumista
karsi; hätäisesti kätki hän kasvonsa levättiinsä ja änkytti:
"Minä en ole mitään ilmaiseva, äiti."
* * * * *
Aurinko paahtoi keskitaivaalta; metsässä vallitsi mitä syvin
hiljaisuus.
Kiiltävät palmunoksat hikoilivat kastetta kuumuudessa, ja
valkorunkoisten kummipuiden halenneesta kuoresta tihkui
keltaisenväristä hartsia. Kaukana olevien puistojen kanelipuiden
ruusupunaisista odelmista ja aaluvista lemahti tuoksua, joka sekausi
himeneen, mikä lähti kypsiä hedelmiä ja kukkia samalla aikaa kantavista
puunkaltaisista myrttikasveista. Niiden vieressä oli himmeitä, vakavia
viikunapensasten muodostamia käytäviä, kattoina tiheät, muurivihreät
verkot, joiden kirjavat kukat kauas loistivat; sitten korkeita,
solakoita, suomuksisia runkoja, toisiinsa kietouvine kukkaisterheineen,
joiden lehtiruotien alla riippui jättiläissuuruisia hedelmiä, mitkä
näiden painosta uhkasivat katketa. Käytävien välillä seisoi kauhean
suuria puita, joiden ontelossa sisässä kokonaisia apinaperheitä elamoi,
ja joiden oksat kaukana rungoistaan laskeusivat maahan, missä uudelleen
tekivät juuria ja siten muodostivat viheriän, tuoksuavan labyrintin,
jonka lehtiteltassa lukematon joukko apinoita, lintuja, mehiläisiä ja
perhosia piti asuntoa.
Hiljaisuuden viileässä siimeksessä lepäsivät uneen uupuneina kaikki
eläimet, ja ainoastaan sattumalta nähtiin joskus jonkun valkoisen
riikinkukon hiipivän lehtiholvien läpi laahaten perässään pitkän,
tähdillä siroitetun purstonsa, tahi jonkun pienen apinan hyppivän
puusta puuhun ja kietovan pitkän notkean häntänsä oksien ympäri.
Äkkiä häiritsi hiljaisuutta outo ääni. Se muistutti jonkinlaista
kalinata; mutta se tuli kaukaa ja oli tuskin huomattava.
Tämä ääni sai kumminkin aikaan liikennettä viidakoissa, joka kuului
kuin jonkun suuren, raskaan kappaleen vyöryminen eteenpäin. Jo kaukaa
oli sen lähestyminen huomattava. Nyt murtausi eläin ulos viidakosta; se
ei väistänyt tiheässä seisovia puitakaan, mitkä oksinensa muodostivat
muurin; raivosti tunki se eteenpäin; se murtausi läpi ja tallasi
jaloillaan maahan rungot, kuin olisivat ne olleet vain heikkoja
ruokoja. Kauhean suuri sarvikuono -- jonka kaliseva ääni oli herättänyt
-- samosi esiin etsiäksensä rauhanhäiritsiää. Villipedon toinen kylki
oli lokainen ja peitetty pienillä näkinkengillä, jotka se viime
kylvystään oli ottanut mukaansa, ja toisessa takajalassaan laahasi se
pitkän bamburungon, joka oli tarttunut varpaiden väliin ja nyt,
ritisten, ratisten, seurasi eläimen joka askelta.
Äkkiä seisahtui se, kohotti kuononsa vaanien kaikkialle päin, pitkän
sarven liikkuessa milloin oikealle milloin vasemmalle; väliin suuntasi
se pitkät, alaspäin riippuvat korvansa, ylös ja aukaisi suuren leveän
suunsa, jolloin kiiltävät, mustat hampaat tulivat näkyviin. Jo kuului
toistamiseen kaliseva ääni, mutta nyt vastaiselta suunnalta, Petoeläin
säpsähti ja lähti taas liikkeelle, yht'aikaa nostaen ja laskien
vuorottaisin molemmat etu- ja takajalkansa, ja murtausi omituisesti
hirnuen esiin puiden lomista. Hetken kuluttua kuului tuo meluinen ääni
useilta eri tahoilta oikealta ja vasemmalta, kiihtyen kiihtymistään
voimassa. Jylkeä eläin alkoi neuvottomana harhailla sinne tänne.
Jo oli se täydellisesti raivostunut. Sen silmät miltei katosivat
paisuneiden, verisien silmälautasten alle; sen sarvi ei enää liikkunut,
se oli jäykistynyt ja taaksepäin taipunut, se vaani likellä olevaa
vihollista, se aukaisi kauhean kitansa, se täytti ilman tulista kiukkua
uhkuvilla törrötyksillä, ikäänkuin olisi se tahtonut vaatia taisteluun
vihollisensa. Yhä selkeämmin alkoi sillä välin esiintunkevien
metsästäjien melu kuulua; korkeiden pensaiden lomista välkkyi
vilahdukselta elehvanttien tornit, joissa nuolilla varustetut
amatsoonit istuivat, ja jahtimiesten strutsin höyhenillä koristetut
keihäät.
Ei aikaakaan, niin alkoi piiri supistua; elehvantit, kärsätorvet
pystyssä, jäivät seisomaan, ja päristen kavahtivat hevoset pystyyn
petoeläintä nähdessänsä.
Siinä ryntäsi vastaiselta suunnalta esiin kaksi ratsuna sitä vastaan,
keihäät korkealla kädessään kummallakin: Odenatus ja Maron.
Eläin kääntyi ensinnä mainittua kohden, laski sarvensa alas maata
vasten ja teki sillä pitkän, syvän uran ruohokenttään. Mutta juuri
samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tarkalla kädellään oli
heittämäisillänsä keihäänsä siihen, tunkeusi Maronin keihäs odottamatta
petoeläimen kylkeen ja jäi istumaan paksuun nahkaan, melkeinpä lihaan
koskematta.
"Järjetön, mitä teet?" huudahti hänelle kuningas.
Samassa silmänräpäyksessä kääntyi peto ja ryntäsi Maronia vastaan,
mutta kääntyi äkki-arvaamatta puolitiestä ja samosi kauheasti mylvien
elehvanttien välistä pakosalle. Nuolet, mitkä torneista sitä vastaan
ammuttiin, ponnahtivat takaisin, voimatta tunkeutua paksun nahan läpi
ja naiset, jotka pelästyneiden elehvanttien selässä torneissaan
häilyivät sinne tänne, ikäänkuin olisivat istuneet meren aaltojen
viskelemässä veneessä, pitivät huutaen kiinni tornien seinistä. Jo oli
peto ehtinyt raivata itselleen tietä melkein kaikkien vainoojiensa
ohitse, kun Odenatus toistamiseen heittäysi sitä vastaan. Eläin vetäysi
takaisin, laski alas kömpelöisen päänsä, ärjähti kerran, äkkiä
vaijetaksensa... Mutta sitten ryntäsi se Odenatusta kohden.
Hevonen vapisi, sen silmät pyörivät, ja kuuma höyry savusi sen
sieraimista; mutta kuningas piti vakavana keihäänsä eteenpäin
ojennettuna, ja kun peto oli ehtinyt häntä kylliksi likelle, iski hän
terävän raudan sen silmään. Voimakas isku sai lujan ratsun vaipumaan
takakintuilleen, mutta Odenatus ei horjunut satulassaan eikä laskenut
alas kättään. Ihan hänen vieressään pysähtyi eläin, keihään kärki oli
sen naulannut maahan kiinni. Penkoen maata viimeisillä voimillaan
päätti se elämänsä.
Jahtitorven toitotus ilmoitti voiton, ja seurueeseen kuuluvat riensivät
esiin ylistääkseen kuninkaan taitoa ja lujaa kättä. Maron tunkeusi ihan
hänen luokseen ja mumisi ynseällä äänellä:
"Niin, sinun oli helppo tappaa eläin, kuin minä olin sen haavoittanut."
Vihassaankin jalomielisenä vastasi Odenatus:
"Sinäpä juuri oletkin syypää siihen, etten ensi hyökkäyksellä saanut
sitä lävistetyksi; ja joskin kuninkaana voisin antaa sinulle anteeksi,
mitä alamaisena olet minua vastaan rikkonut, pitäisi minun metsästäjänä
rangaista sinua malttamattomuudestasi."
"No hyvä, rankaise!"
"Väisty, kiittämätön! Helppo on sinun uhitella minua, kun tiedät että
minä kärsin enemmän sinun rangaistuksestasi kuin sinä itse."
Tällä aikaa istui Senoopia Heroden kanssa ja onki Orontes-virran
rannalla. Kanta-äitinsä esimerkkiä noudattaen antoi kuningatar
seurassaan oleville sukeltajille käskyn veden alla kiinnittää
kultakaloja virtaan heitettyihin koukkuihin. Mitä sielunlujuutta ja
tosinaisellista hienotunteisuutta vaadittiinkaan semmoiselta naiselta,
ennenkuin hän luopui huvituksesta, joka häntä eninnä miellytti ja
jahtitorvien toitottaessa mielivikaisen pojan vieressä ryhtyi
turhamaiseen ajanviettoon!
Metsästäjät lähenivät meluten lähestymistään.
"Oi äiti", huudahti Herode äkkiä, "kuuletko tuota mylvinää? Minä
pelkään."
"Minä kuulen vaan elehvanttien räikytystä. Levoitu, poikani!"
"Etkö eroita huutoa, joka kuuluu juuri kuin joku hädässä oleva apua
anoisi?"
"Sehän ei ole muuta kuin voitonriemua, iloisten metsästäjäin
riemastusta."
"Mutta -- eikö se ole isäni, joka huutaa?"
"Mitä ajattelet! Mitä pahaa voisi häntä kohdata? Ei ole olemassa
ihmistä eikä elävää, jota hänen tarvitsisi pelätä."
"Niin, niin, isäni on voimakas", sanoi Herode nauraen kuin lapsi, joka
kuulee isänsä voimaa ja miehuullisuutta kiitettävän. "Ja onhan sitä
paitsi Waballath hänen kanssaan. Sano minulle, äiti, miksi en ole yhtä
rohkea kuin Waballath?"
"Mitä tekisit sinä semmoisella rohkeudella?"
"Olisin isäni luona. Ajatteles, jos jotakin pahaa häntä kohtaisi!
Ajatteles, jos hänen miekkansa taittuisi taistelussa! Minä silloin
tarjoaisin hänelle omani. Jos häntä uhkaisi lymytty vaara, jota hän ei
näe, minä silloin varoittaisin häntä. Oi, häntä voi paljon kohdata!
Äiti, minä pyydän sinua, kiiruhtakaamme hänen luokseen."
"Mutta sinähän vapiset kuullessasi jo etäältä metsästäjäin melua."
"Jos vain hänen luokseen pääsen, niin en ensinkään tunne mitään pelkoa.
Ja olethan sinä minun vieressäni, etkä sinä jätä minua. Miksi siis
pelkäisin?"
Nuorukainen ei levottunut, ennenkuin Senoopia täytti hänen pyyntönsä.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä innollisemmin koetti hän sanoilla ja
käytöksellä osoittaa, ettei hän pelännyt, ja kun he viimein saapuivat
sille avonaiselle paikalle, mihin tapettu eläin oli laahattu, rohkaisi
hän mieltänsä ja koetteli käsin mahtavaa sarvea; mutta sitten kalpeni
hän, antoi nostaa itsensä elehvantin selkään ja kysyi peloissaan
metsämiehiltä, tiesikö kauhea melu, mikä ihan samalla kajahti läpi
metsän, että par'aikaa taisteltiin toisen sarvikuonon kanssa?"
"Se on vain ajo", vastasi yksi metsästäjistä. "Tiikeripari on
piiloutunut viidakkoon, eikä tahdo esiintyä."
"Onhan isäni turvatulla paikalla?"
"Paikka, jossa isäsi miekka salamoi, on aina turvattu", vastasi
metsästäjä tarttuen kuningattaren viittauksesta elehvantin
ohjausnuoraan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan luo.
Tiikeri oli lymynyt laajaan, tiheään viidakkoon. Metsästäjät olivat
ympäröineet sen, ja puoleksi alastomat arapialaiset panivat piirin
sisässä toimeen mitä kauheimman melun, syytäen samalla pitkiä tankoja
tiheään bambukkoon. Odenatuksen koko huomio oli siihen määrään tähän
kiintynyt, että hän huomasi vaimonsa ja poikansa vasta silloin kuin
nämä olivat hänen vieressänsä. Isä ihastui sanomattomasti kun näki
poikansa Heroden.
"Ja sinäkin olet täällä?!" huudahti hän isällisellä ylpeydellä.
"Oikein, poikani. Katsele kerta vain vaaraa silmästä silmään, niin et
sitä enää pelkää. Täällä vieressäni on sinun paikkasi. Tiikeriä ajetaan
juuri tännepäin.
"Kas tässä, ota tämä keihäs ja heitä se siihen, kun näet sen tulevan
viidakosta. Jos satutat sitä tahi et, yhdentekevä. Ensi heiton kunnia
on kumminkin sinun, ja kunnianhimo on tekevä sinut rohkeaksi."
Herode otti vastaan keihään, mutta hänen kasvonsa, joissa kauhistus ja
pelko kuvastui, olivat käännetyt toisaalle päin.
"No, mitä katselet?" kysyi Odenatus. "Tuolta päin ei tiikeri tule;
siellä seisoo setäsi Maron."
Vavisten kumartui Herode isänsä puoleen ja kuiskasi:
"Tuosta pensastosta näin nuolen kärjen tähdättynä sinua vastaan."
"Erehdyit. Nuoli, jonka näit, odottaa tiikeriä."
Samassa kuului torven toitotus viidakosta ja kohta sen jälkeen tiikerin
kiljunta. Joku uhkarohkea arapialainen oli hiipinyt eläimen taakse, ja
tämä, joka huolimatta ajon melusta oli jäänyt liikkumattomana
makaamaan, hypähti nyt pelästyneenä ylös ja murtausi viidakon läpi
kauhistuttavalla kiljunnalla.
"Se tulee tännepäin!" huudahtivat metsästäjät, jotka seisoivat
Odenatuksen vieressä, ja samassa tulikin eläin näkyviin; mutta silloin
ilmaisi sille malttamattomuudesta heitetty keihäs, joka ratisten katosi
pensastoon, paikan, missä väijyvät metsästäjät piilousivat. Eläin
säpsähti, kääntyi ja hiipi, vatsalleen laskeutuneena, hiljaan ja
kuulumattomasti takaisin viidakkoon.
"Kuka heitti tuon keihään?" huudahti Odenatus raivostuneena.
Maronin synkkä uhitteleva katse ilmaisi että hän taaskin oli
malttamattoman työn tehnyt.
"Nostakaa hänet alas hevosen selästä!" käski vimmastunut kuningas. Tämä
rangaistus oli suurin, mikä metsästäjää saattoi kohdata.
Raivon ja häpeän kyyneleet polttivat Maronin silmiä; hän tempasi pitkän
tikarin tupesta ja ryntäsi sanaa sanomatta viidakkoon.
"Mitä aiot sinä tehdä?" huusi kuningas.
Maron seisahtui, kääntyi ja vastasi vihansa vimmassa:
"Joko tappaa tiikerin tahi itse tulla tapetuksi."
"Ottakaa kiinni raivostunut!" käski Odenatus; "vääntäkää ase hänen
kädestään, viekää hän johonkuhun luolaan ja vyöryttäkää kivi sen
suulle. Sinne jääköön hän, kunnes metsästys on loppunut."
Kuninkaan käsky täytettiin paikalla. Maronilta otettiin pois aseet, ja
kun ei mitään luolaa ollut likisyydessä, pönkättiin hän
jättiläissuuruisen baobabpuun onttoon sisustaan, jonka sun
huolellisesti suljettiin. Mutta tiikeriä ei enää saatu ulos
lymypaikastaan. Jo oli ilta tulemaisillaan ja vielä ei oltu tarkoitusta
saavutettu. Viimein ei ollut jälellä muuta keinoa eläimen esiin
saamiseen kuin viidakon sytyttäminen. Pitkiä keihäitä tahrattiin
setripuun hartsilla, sytytettiin ja viskattiin sitä suuntaa kohden,
jolla arveltiin tiikerin olevan.
Noidannuolia muistuttaen lensivät palavat keihäät pimeää taivasta
kohden ja putosivat ratisten viidakkoon, joka siellä täällä syttyi
palamaan. Vähitellen yltyi tuli; palavat kohdat yhtyivät, ja kosteiden
köynnöskasvien ratistessa näkyi koko viidakko äkkiä heräävän eloon.
Sieltä lemahti lentoon lintuja kokonaisia pilviä, jotka täyttivät ilman
kirkunallaan, ja kauheata siinä oli nähdä äkkiä esiintyvän
jättiläiskäärmeen, joka kokonaan tulen ympäröimänä, kun ei päässyt enää
minnekään päin pakenemaan, kiertäysi yksinäisen palmupuun ympäri, missä
pyrstöllään pieksi palavia lehtiä ja ammottavalla suullaan raivoisasti
irvi allansa leimuvia leikkejä vastaan, sekä sitten, kun palmu rupesi
palamaan, tuskallisesti väänteli itseään ja viimein putosi tuleen,
jossa kiemuroi, kunnes henkensä heitti.
Yltä ympäri vallitsi jo syvä pimeys, joka sai tulipalon näyttämään
vielä kauheammalta, se kun antoi kaikille esineille veripunaisen
värityksen. Mutta vieläkään ei huomattu, että tiikeri olisi tehnyt
mitään liikenneitä. Viimein lienee joku heitetyistä palavista keihäistä
sattunut paikalle, missä se makasi. Ja nyt kun kuumuus tuli
sietämättömäksi, päästi se äkkiä korkean kiljunnan ja syöksi esiin
hurjassa raivossa. Kun se näki itseänsä vastaan ojennetut keihäät,
painoi se nuortean ruumiinsa maata vasten ja tähysteli ympärilleen
terävillä mustilla silmillään, ikäänkuin tutkiakseen, kuka sitä eniten
pelkäsi, ryömi sitten eteenpäin ja heittäysi vihdoin kauhealla hypyllä
sen elehvantin kimppuun, joka selässään kantoi Heroden.
Kauhistus valtasi nuorukaisen niin kokonaan, ettei hän voinut edes
liikuttaa keihästänsä puolustuksekseen. Mutta elehvantti oli ollut
varuillansa. Se iski kärsänsä tiikerin ympäri ja lennätti sen
tavattomalla vauhdilla ilmaan. Kiljuen teki voimakas peto kiekauksen
ilmassa, ja kun se räsähtäen putosi maahan, helähti jousenjänne, eikä
tiikeri enää sen koommin liikahtanut; kullattu nuoli sydämessään jäi se
makaamaan. Senoopia oli ampunut nuolen.
Voiton toitotus kutsui kokoon hajonneet metsästäjät. Jättiläiskorkuisen
bananipuun juurelle pystytettiin teltta, jonka mahdottoman laajan katon
alla koko metsästysseurue mahtui liikkumaan. Siellä sitten vietettiin
kahden palavan setripuun valossa metsästyksen onnistunutta loppua.
Ilma oli tyyni ja leuto. Metsästäjät olivat riisuneet yltään aseensa ja
asettauneet istumaan turpeista tehtyjen pöytien ympäri, jotka olivat
katetut yksinkertaisilla ruokalajeilla: paistetulla lihalla ja
viinillä, jota juotiin puhvelinsarvista.
Päivän vaivat olivat masentaneet miesten voimat, mutta mielet olivat
vireät. Vielä kauan sen jälkeen, kun naiset olivat menneet levolle,
istuivat metsästäjät pöytiensä ääressä, ja kun viini oli tehnyt
vaikutuksensa, nousivat he ja tanssivat sotatanssin. Jokainen liikenne,
jokainen salama heidän silmistään puhui taisteluista ja voitoista.
Heidän keskellään istui kuningas. Hänen valta-istuimensa oli setripuun
poikkisahattu runko, hänen kunniataivaansa kasteesta kimalteleva
lehtiholvi. Hänen jalkojensa vieressä istui Herode ja sitoi seppeleitä
papukaijan höyhenistä.
"Laskekaa vapauteen Maron", käski Odenatus. Tätä nimeä kuullessaan
nousi Herode, heitti sylistään höyhenet, syleili isänsä polvea ja
katsoi arasti hänen kasvoihinsa.
Maron tuotiin telttaan. Äänetönnä, synkkänä seisoi hän kuninkaan
edessä, kädet levättiin kätkettynä.
"Annan sinulle anteeksi malttamattomuutesi", sanoi Odenatus ja ojensi
hänelle ystävällisesti kätensä. "Istuudu tähän minun viereeni. Mitä
metsästäjäin välillä on tapahtunut, ei saa rikkoa sukulaisten väliä."
Sitten tarjosi hän hänelle pikarin viiniä ja lisäsi:
"Tämä pikari olkoon pyhitetty sovinnolle."
Maron otti pikarin vasemmalla kädellään. Mutta, samassa
silmänräpäyksessä, jona Odenatus tyhjensi oman pikarinsa, heitti hän
yltään levättinsä, paljastain oikeassa kädessään olevan miekan, ja
ryntäsi kuninkaan päälle kolkosti lausuen:
"Ja tämä miekka kostolle."
Salaman nopeudella heittäysi Herode isänsä eteen ja tahtoi heikoilla
voimillaan hillitä Maronin iskua. Mutta nuorukaisen kutistuneesta
ruumiista ei ollut kilveksi, Herode kaatui kuolleena maahan, ja
seuraavassa, silmänräpäyksessä oli miekka lävistänyt Odenatuksen
sydämen.
Maron tempasi samassa diadeemin kaatuvan kuninkaan päästä ja painoi sen
omaan päähänsä; sitten istuutui hän veljensä paikalle, kohotti verisen
miekkansa ja huusi kauhistuksesta hervostuneille miehille:
"Minä olen teidän kuninkaanne! Tämä kruunu tekee minun siksi, ja jollei
kruunu sitä tekisi, on tämä miekka sen tekevä."
"Surma sinulle!" ärjäsi kaksi Odenatuksen miehistä vetäen esiin
miekkaansa. Mutta samassa kaatuivat molemmat salamurhaajien tikarien
lävistäminä.
"Ei kukaan saa liikahtaa paikaltaan!" huusi Maron. "Jokaisen
viholliseni takana seisoo yksi minun ystäviäni, jokaisen kapinoivan
vieressä pyöveli."
Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan; jokainen luuli toverissaan
näkevänsä Maronin puoluelaisen. Sillaikaa kun muutamat näistä
vetäysivät päällikkönsä ympäri, hakivat Odenatuksen ystävät aseensa ja
ryntäsivät murhaajaa vastaan, mutta kaatuivat ennenkuin yksikään heistä
oli ehtinyt päästä Maronin luokse.
Melu ja huuto tuli yleiseksi; jokainen näki toverissakin vihollisen.
Hurjan tappelun touhinassa kaatui yksi palavista setripuista leimuavan
miekan kaltaisena mylläkän keskelle, ikäänkuin tahtoen erottaa
toisistaan raivostuneet. Kahakan kauheassa melussa ei voinut eroittaa
kuin Maronin jyrisevän huudon:
"Minä olen teidän kuninkaanne, minä jalkojen alle tallattu mato, joka
olen kaatanut jättiläiseni! Minua ei voi miekka eikä kirous
vahingoittaa, minun henkeäni vastaan ei miehen käsi kohoutua."
"Sentähden olet saava surmasi naisen kädestä", kuului äkkiä vapiseva
ääni, joka sai Maronin vaikenemaan ja kalpenemaan. Ja nainen, jonka
mustia kutria yötuuli pyöritteli ja jonka silmät salamoivat, tunkeusi
taistelevain lävitse esiin.
"Pois täältä, vaimo!" huusivat Maronin puoltajat ja asettausivat hänen
eteensä. Mutta miekkaansa heiluttaen raivasi nainen itselleen tien
murhaajan luo.
"Maron, puolusta itseäsi!" huusivat hänen ystävänsä. Mutta ääneti ja
liikkumattomana tirkisteli hän vain esiintunkeevaa.
"Nosta, salamurhaaja, aseesi!" huusi Senoopia ja kosketteli Maronin
miekkaa.
Hämmästynein silmin katseli Maron häntä ja mumisi:
"Jos sinut tappaisin, olisin turhaan hänet surmannut."
Samassa tunkeusi Senoopian miekka hänen rintaansa aina kahvaa myöten.
Äänettömänä vaipui Maron maahan. Senoopian pitkät, mustat kutrit
koskettelivat hänen kasvojansa. Hän suuteli niitä ja kuoli.
* * * * *
Puolentoista vuosituhatta takaperin, kun Egyptistä tuleva matkustaja
kuusi päivää oli kulkenut Arapian erämaiden halki ja matkallaan
tavannut ainoastaan yksinäisiä kaivoja, näki hän vihdoin seitsemäntenä
etäisyydessä palmumetsiä esiintyvän koittavan aamun valossa.
Haluisesti juoksivat nyt kameelit, ja ihmisten kasvot selkenivät. Siinä
oli palmujen valtakunta, ihana Palmyran maa, rikas, onnellinen, mahtava
Palmyra, missä itä ja länsi aarteitaan vaihtelivat ja etsivät ystäviä;
valtakunta, missä oikeus vielä eli, missä kansa vielä seisoi pystyssä
kuninkaansa valta-istuimen edessä, missä hyvettä palkittiin, rikosta
rangaistiin ja viattomuutta suojeltiin; missä rehellinen oli rikas ja
oikeudessa pysyvä onnellinen; missä vankilat seisoivat tyhjinä, ja
kuninkaallinen valtikka oli naisen kädessä, mutta naisen, jonka silmäys
sai vihollisen vapisemaan.
Tämä nainen oli Senoopia, vertaistansa kaipaava Palmyran kuningatar,
joka hallitsi kansoja. Ja kaikki kansat, joita hän hallitsi, siunasivat
ja ylistivät häntä.
Suunnattoman suuren kaupungin ympärys oli kolmen päivänmatkan pituinen;
sen muurit olivat tehdyt poltetuista tiilistä, varustetut suojaavilla
torneilla ja sadalla portilla.
Mutta paremmin kuin nämä muurit suojeli Palmyraa ympäröivä ääretön
erämaa ja väestön käsivarret.
Kaupunki muistutti kullatussa huotrassaan lepäävää miekkaa.
Sen keskellä kohousi Odenatuksen lepokammio kullattuine pilarineen,
marmorisine patsaineen, joka marmori oli kultaa kalliimpi. Vastapäätä
tätä lepokammioa seisoi Senoopian palatsi, joka oli rakennettu
valkoisesta marmorista ja kaunistettu alapasteripilareilla --
kuninkaallinen ainoastaan suurenmoisuutensa tähden, ilman minkäänlaisia
loistavia koristeita. Kuningatar rakasti loistoa, mutta kielsi sitä
itseltään, eikä sitä ympäristössään sallinut.
Viisi vuotta oli kulunut Odenatuksen kuolemasta. Idän kansa on
tottunut onneen ja vapauteen. Rooman senaatti tosin luki Syrian
suojeluvaltakuntiensa joukkoon; mutta kumminkaan eivät naapuriruhtinaat
lähettäneet lähettiläitään eikä vuosiverojansa Roomaan, vaan --
Palmyraan; ja ystävällisesti, mutta arvokkaasti vastaanotti näitä
lähettiläitä kahdenkertaisesti vastustamaton nainen -- vastustamaton
lumoavan kauneutensa ja miekkansa voiman tähden.
Aseita ja hohtokiviä ympäröi hänen valta-istuintansa. Itse oli hän
puettu valkoiseen hameeseen ja purppuravaippaan.
Kerran saapui sattumalta melkein yht'aikaa neljä lähettilästä
Palmyraan. Senoopia vastaanotti samana päivänä kaikki neljä.
Ensimäinen lähettiläs tuli Armeniasta ja toi mukanansa lahjanaan
ihmeitätekevää balsamia ja maagien valmistamia noitayrttejä, jotka
pitensivät ihmisen elämää. Nämä hän laski Senoopian jalkoihin ja lausui
arasti: "Onnea sinulle, Idän kuningatar!" ja kumarsi kolme kertaa
lattiaan asti.
Sitten seurasi Persian lähettiläs. Kuningas Sapor lähetti kruununsa
hohtokiviä lahjaksi kerran niin ylönkatsotulle viholliselleen, jonka
ystävyyttä hän nyt rukoili.
Kolmas lähettiläs tuli Intiasta, tuoden mukanaan lahjana meren syvyyden
helmiä ja puhuvia lintuja, jotka aina kun hän otsallaan kosketteli
lattiaa ja lausui sanat: "Eläköön Idän suuri kuningatar", matkivat
hänen sanojaan: "Eläköön Idän suuri kuningatar!"
Vakavana vastaanotti Senoopia näitä kunnian osoituksia. Ei mikään
hänessä ilmaissut sitä miellytystä, minkä imarrus ja onni vaikuttaa
heikoissa.
Nyt tuli neljäs lähettiläs esiin. Hän oli kovannäköinen mies; hänen
katseensa oli julma, hänen silmänsä terävät, hänen käsivartensa paljaat
hartioihin saakka; lyhyt, kapealla purppuranauhalla reunustettu viitta
verhosi häntä; hänen sormessaan kiilsi yksinkertainen kultasormus,
hänen vyötäreellään lyhyt, leveä miekka. Ei kultaa, ei hopeaa, ei
silkkiä eikä koruompelua ollut hänen puvussaan.
Uhkamielisesti astui hän kuningattaren eteen, kohotti ylpeästi päänsä,
oijensi kätensä ja huusi raa'alla äänellä:
"Alas valta-istuimelta, nainen! Rooma on minut lähettänyt..."