Liittolaisemme ovat toinen toisensa jälkeen antautuneet Roomalaisille,
eikä meillä ole apua toivomista mistään. Jumalammekin luopuvat meistä:
tuuli ei enää puhalla niin vihaisesti, aurinko ei polta niin kuumasti,
eikä maakaan enää ole niin autio kuin muinen. Roomalaiset ovat
kaivaneet kaivon erämaahan, ja kaikilta maailman suunnilta tuodaan
heille muonaa. Probus, Egyptin legioonien päällikkö on matkalla
tännepäin, ja jos me odotamme, kunnes hän yhtyy Aurelianuksen kanssa,
niin täytyy meidän lannistua. Ainoa keino on meillä enää jälellä, ainoa
epäilyksen alainen uhkayritys, sama, mikä kaksikymmentä vuotta
takaperin pelasti Palmyran: meidän täytyy nostaa vuoristoissa asuvat
paimentolaiset ja saada heidät ryntäyksellään kerrassaan lakaisemaan
pois viholliset kaupunkimme edustalta. Tätä varten täytyy sinun lähteä
Palmyrasta ja tunkea vihollisten läpi. Minä sill'aikaa puolustan
kaupunkia, kunnes apu tulee."
"Lähde itse tälle matkalle, äiti!"
"Hyvä", sanoi Senoopia, hiukan mietittyään. "Minä lähden ja -- palaan
takaisin."
"Äiti", jatkoi Waballath, "ota pienet tyttäresi mukaasi. Luuletko että
Palmyra olisi muuta kuin rauniokasa, jos et tulisi takaisin tahi jos et
voisi auttaa meitä? Ota sentähden tyttäresi mukaasi!"
"Ja miten kuuluu sinun päätöksesi, poikani? Mitä aiot sinä tehdä?"
"Uskaltaa kaikki, puolustaa kaupunkia viimeiseen."
"Sinä olet minun lihaani ja vertani", huudahti Senoopia ja puristi
hänen kättään. Ja ennenkuin aurinko ehti laskeutua, järjestäysivät
hänen joukkonsa hyökkäykseen. Ja valmiina seisoi siinä kaksi
dromedaaria, joilla kuningatar saattoi ratsastaa kymmenen penikulmaa
yhteen jaksoon.
Tuskin oli aurinko mailleen mennyt ja yön hiljaisuus alkanut levitä,
niin äkkiä Palmyran portit avautuivat ja syyrialaiset sotajoukot
ryntäsivät kaikilta tahoilta roomalaisia legiooneja vastaan. Nämä
olivat jo seuraavassa tuokiossa jalkeilla ja odottivat ryntäystä. He
olivat jo tottuneet itämaalaisten tappelutapaan ja joutuivat ainoastaan
vähäksi aikaa hämille; mutta sepä riitti antaaksensa muutamien
pakolaisten kiivasta vauhtia karata roomalaisten varustuksien läpi.
Roomalaisten äärimäiset vahtimiehet huomasivat kumminkin pakolaiset, ja
kohortti keveätä ratsuväkeä lähti heitä takaa-ajamaan. Kuningatar kuuli
heidän hevostensa kolinaa ja kiiti tuulen nopeudella eteenpäin
tasankoa. Toisen kameelin, jonka selässä hänen tyttärensä istuivat,
ajoi hän edessään.
Aamuauringon ensi säteet kohtasivat kuningatarta erämaan tasangolla.
Takaa-ajajat seurasivat yhä hänen jälkiään, hopealle välähtelevän
siinteen esiintyessä taivahan rannalle.
Eteenpäin oijennetuin kauloin näyttivät kameelit lentävän hiekka-aroa.
Silloin loukkaantui niistä edellinen, jonka selässä lapset istuivat,
aron lukuisia kotelokiviä vastaan ja jäi jälkeen. Säikähtyneenä tarttui
Senoopia sen ohjaksiin ja koetti väkisin temmata sen luokseen, mutta
silloin vaipui haavoitettu eläin maahan.
"Kiivetkää ylös tänne minun luokseni", huusi Senoopia tyttärilleen. He
tottelivat.
Mutta nyt alkoi kuningattaren ja takaa-ajajien välimatka yhä lyhetä.
Kameelin juoksua hidastutti kolminkertainen paino. Jo alkoivat
Roomalaisten nuolet lennellä pakeniain ympäri. Ei ollut enää mitään
mahdollisuutta pelastukseen.
"Heitä meidät maahan ja pakene yksin, äiti", sanoi toinen tyttäristä.
Itkien suuteli Senoopia häntä ja painoi häntä lujemmin rintaansa
vastaan. Jos olisi kunnianhimo puhunut äänekkäämpää kieltä hänen
sydämessään kuin äidin rakkaus, niin olisi hän kentiesi voinut pelastaa
itsensä.
Vielä puolen tunnin kauhean takaa-ajon jälkeen joutui Idän kuningatar
vihollistensa käsiin -- juuri kun hän oli saavuttamaisillaan pelastavaa
rantaa. Pian sen jälkeen seisoi hän voitettuna ja nöyryytettynä
Aurelianuksen edessä.
"Minkätähden olet kohounut Roomaa vastaan?" kysyi ylpeä voittaja.
Senoopia oli ääneti; ainoastaan hänen kuninkaallinen silmäyksensä
vastasi. --
Airuen torvi kutsui Palmyralaiset ylös muureille.
"Mitä tahdot sinä?" kysyi Waballath portin tornista.
"Että antaudutte Roomalle, siten pelastaaksenne kuningattarenne
hengen", vastasi airut ja osoitti sormellaan kultaketjuilla kahlittua
Senoopiaa ja hänen kahta lastaan.
Palmyralaiset ostivat kaupunkinsa avaimilla kuningattarensa hengen.
Aurelianus antoi heille anteeksi heidän vastustuksensa.
Mutta tuskin oli hän jättänyt kaupungin, ennenkuin kansa nousi kapinaan
hänen sinne jätettyjä sotilaitansa vastaan, jotka se surmasi viimeiseen
mieheen. Portit suljettiin uudelleen, ja uudelleen liehui sotalippu
kaupungin muureilla.
Keisari palasi kohta takaisin, ja se, joka joitakuita päiviä sen
jälkeen loi silmänsä itään päin, kun aurinko maillemenoa teki, luuli
varmaan näkevänsä iltaruskon hohtoa kahtaalta päin; sillä taivas oli
punainen sekä lännessä että idässä.
Sill'aikaa kun surma raivosi Palmyran muurien sisäpuolella, kulki
riemusaatto Rooman katuja.
Puettuna juhlallisimpaan pukuunsa, diamanteilla koristettu kruunu
päässään, kulki Idän kuningatar keisarin riemuvaunujen edellä. Hän
horjui jalokivien tahi enemmän häpeän painosta; hänen lumivalkoista
kaulaansa ympäröivät kultaiset kahleet, joihin oli kiinnitetty vitja,
minkä toinen pää oli orjalle uskottu. Kohta hänen jälessään seurasi
voittaja palmunoksa oikeassa kädessään; hänen helmillä koristettua
ajopeliänsä oli neljä kesytettyä peuraa vetämässä. Tänä hetkenä eli
voitetun mielessä yksi ainoa ajatus. Kadonnutta suuruuttaan ei Senoopia
siinä muistanut; nöyryytyksen katkeruutta ei hänellä nyt ollut aikaa
ajatella eikä edes kostoakaan. Kaikki nämä olivat väistyneet yhden
ainoan ajatuksen tieltä: "Miksi ei Waballath ollut hänen vieressään
kahleissa?"
Sentähden ei, että hän jo kauan sitä ennen oli valmistanut itselleen
haudan surmattujen Roomalaisten ruumisten keskellä ja luonut itselleen
kirkkomaan hävitettyjen temppelien raunioista. --
Kun riemukulku oli loppunut, lahjoitti Aurelianus Idän kuningattarelle
suuren omaisuuden. Senoopian tyttäret menivät naimisiin roomalaisten
senatorien kanssa. Kauan eli Italiassa Idän kuningattaren jälkeläisiä,
jotka hartaalla kunnioituksella ajattelivat muinaisia aikoja.
* * * * *
Kun matkustaja meidän aikanamme on ratsastanut kuutena päivänä
Arapialaisen erämaan läpi, näkee hän seitsemäntenä komeita palatseja,
joiden tornien huiput koskettelevat taivasta. Loistavia torniholveja ja
jättiläiskokoisia kupoolikattoja kohouu hänen silmiensä edessä;
kirjavat palatsit, jotka ovat rakennetut sinisistä, liilas-värisistä ja
valkoisista kivistä, ynnä ryhmä kukoistavia puistoja tervehtivät häntä
kaukaa, ja hänelle näyttäytyy himmeitä palmumetsiä, jotka siimestävät
loistavan kaupungin varjollansa.
Hiljaisesti juosta hölkyttävät kameelit eteenpäin, mutta ihmiset
kääntävät suruisesti pois kasvonsa. Se on _Fata morgana_, haaveellinen
ilmakuvastus, jonka he ovat nähneet -- erämaan unennäköä kauan sitten
kadonneesta loistosta. Nyt tulee tuulenpuuska ja puhaltaa pois
suunnattoman suuren kaupungin maan pinnalta; kirjavat palatsit katoovat
-- katoovat niinkuin puistot ja palmumetsät. Erämaan keskellä seisoo
kasoittuina toinen toisensa päällä pilareita ja patsaita puolittaisin
lentohiekan peitossa. Erään vanhan temppelin raunioissa asuu
neljäkymmentä köyhää perhettä, jotka ovat kiinnittäneet ruokomajojaan
marmoriseiniin, ja vuohilauma nakertelee marmorilevyjen lomista
esiinpistävää, laihaa ruohoa. Kolmen päivän matkalla näkee
poikkitaitettuja pilareita ja muserrettuja kuvapatsaita, jotka
odottavat myrskyä ja rajuilmaa kokonaan peittyäksensä hiekkaan.
Siinä -- Palmyra...