Hän oli hieman nolo näyttäessään niitä Maijalle. "Tuntuuhan minusta
rahtusen epäystävälliseltä tällaisten merkkien asettaminen naapurien
nenän eteen", myönteli hän, "mutta asianlaita on niin, ettei se
ole niin paljon naapureille kuin kaikenlaisille poikasille, jotka
tarvitsevat kohennusta, ja sitten kaupunkilaisille, jotka nimittävät
itseään urheilijoiksi ja tappavat kolibrin nähdäkseen, osaavatko
siihen. Ennen aikaan olivat puut ja pensaat täynnä lintuja ja oravia,
kaniineja oli ihan yltäkyllin ja kaloja kuhisi joessa. Minun oli tapana
pyydystää tästä lähistöstä sen verran peltopyitä ja villikalkkunoita,
kuin tarvittiin ruokailun vaihteeksi. Minun määräni oli aina ottaa
vähän ja jättää vähän. Mutta katsohan, miten nyt on laita. On sula
ihme, jos voin saada kahden markan kuhaa. Villikalkkunan kotkottaminen
säikähyttäisi minut ihan pahanpäiväiseksi, ja mitä pikkulintuihin
tulee, on niitä justiin neljännes entiseen verraten, mutta laihopa
siihen sijaan tulee tärvellyksi. Saattaisin tehdä mitä tahansa
pikkulintujen hyväksi niiden laulun ja koreuden ja niiden nokkelan
olennon takia, mutta enhän minä ole niin tomppeli, etten näkisi, että
kaikki, minkä ne tekevät minulle, on mulle sulaa säästöä. Ylös ne
pannaan, nämä taulut, ja paha sen perii, sanon minä, jonka minä tapaan
vahingoittamasta minun lintujani!"
Maija tarkasteli taulua ajatuksissaan. "Ei sinun pitäisi olla pakotettu
panemaan näitä ylös", sanoi hän viimein. "Jos on niin säädetty, että
niiden on hyvä olla täällä ja lakeja on laitettu niitä suojelemaan,
pitäisi ihmisten menetellä vähän järkevästi ja jättää ne rauhaan. Minä
en ole koskaan elämässäni ollut niin kiintynyt lintuihin kuin nyt;
ja aionpa katsella ympärilleni minäkin. Jos kuulet päivälliskellon
kalahduksen ollessasi ulkona pellolla, niin tiedät sen tarkoittavan,
että joku hiiviskelee näillä main pyssy olalla."
Abram koppasi Maijan kiinni ja painoi kaikuvan muiskun hänen
poskelleen, jossa tyttökauden ruusut vielä kukkivat hänelle. Sitten hän
täytti taskunsa jyvillä ja leivänmurusilla ja vaelsi joelle kattaakseen
pöydän kardinaalille. Hän saattoi kuulla hänen terävän, kimakan
"tship"-huutonsa ja hellät vienot lemmensävelensä tallista lähtiessään,
jakoko matkan sumakkipensaalle asti ne kaikuivat hänen korviinsa.
Kardinaali tuli häntä vastaan pellon nurkkauksessa ja hyppeli pensasten
ja aidan yli vain muutaman metrin päässä hänestä. Abramin levitettyä
varastonsa laudalle tuli lintu keikistellen, veikistellen, noppasi
murusen näppärästi ja kiikutti sen sumakkiin. Hänen puolisonsa
suvaitsi ottaa sen vastaan mielihyvin; ja uros kantoi emolle palasen
toisensa jälkeen, kunnes tämä kieltäysi aukaisemasta nokkaansa enempää
ottaakseen. Hän haukkasi keveän illallisen itse; ja sitten pyrähtäen
viiniköynnökseen päätti päivän tuntikauden laulaa lirittäen. Tuon
tuostakin hän käänsi kiiluvan, utelevan silmän Abramiin, muttei
hetkeksikään kadottanut näkyvistään pesää eikä pyöreätä harmaata
pikku puolisoansa. Samoin kuin emo hautoi muniansa, samoin hän palvoi
emoa; ja jotta tämä saattaisi tajuta hänen palvontansa syvyyden ja
kestävyyden, kertoi hän lakkaamatta yhä uudelleen, jokaisella hellällä
vivahduksella, minkä voi säveliinsä sisällyttää, että emo oli "rakas
niin! rakas niin!"
Kardinaali ei ollut tiennyt, että puoliso, jota hän niin oli kaivannut,
täyttäisi hänen elämänsä sellaisella loppumattomalla ilolla, mutta
juuri samana päivänä, kun tämä onni näytti olevan täysimmillään, sattui
sumakissa suru. Hän oli viipynyt yli ajan metsästäessään lihavaa koita,
jota hän aivan erikoisesti halusi puolisolleen, ja tämä, sietämättömän
janon kiusaamana, jätti pesän ja läksi alas joelle. Huomaten hänet
siellä kardinaali riensi hautomaan hänkin puolestaan, ja saapui juuri
paraiksi nähdäkseen näpistelevän punaisen oravan ehättävän pois muna
hampaissa.
Raivostuneesti kirkaisten heittäytyi kardinaali hänen kimppuunsa koko
voimallaan. Tämä hurjistunut hyökkäys maksoi oravalle silmän; mutta
lintu-isopa menetti hänkin poikasen, sillä orava pudotti munan pesän
ulkopuolelle. Haikeana kardinaali keräsi pois juoruavat kuorenpalaset,
niin ettei kenkään ne nähdessään katsoisi ylös ja äkkäisi hänen
aarrettansa. Jälellä oli kolme munaa; ja hautova lintu murehti tuota
yhtä menetettyä niin säälittävästi, että kardinaali istui kiinni
pesän laidassa koko lopun päivää ja kuiskasi jos miten monasti emon
lohdutukseksi, että hän oli "rakas niin! rakas niin!"