"Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali.
Morsian oli asettunut sumakkipensaaseen. Asuinpaikka oli hänen
valitsemansa, ja äänekkäästi uros hyväksyi hänen vaalinsa. Naaras
sijoitti ensimäisen oksan, ja tutkittuaan sitä tarkkaavaisesti
uros vietti päivänsä kantamalla hänelle joukon muita, juuri niin
samankaltaisia kuin mahdollista. Jos naaras tarvitsi kuivaa
ruohonkortta, niin uros kantoi ruohonkorsia, kunnes toinen rupesi
tipahuttelemaan niitä maahan. Jos naaras ahersi paikalleen villin
viiniköynnöksen kuorta, niin kuori uros viiniköynnöksiä, kunnes toinen
ei huolinut enemmästä. Ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän oli
noina päivinä niiden metsien vankin kardinaali, ja unohtanut hän oli
kantavansa punaista takkia. Naaras ei ollut terävä-älyinen arkkitehti.
Hänen pesänsä oli epäilemättä löyhä, kelvoton röttelö; mutta hän oli
sen rakentanut ja sallinut uroksen auttaa. Se oli naaraan pesä; ja uros
keksaisi riemulaulun sen kunniaksi. Joka aamu hän istui pesän reunalla
ja tuijotti sanattomassa hämmästyksessä jokaista uutta kaunista munaa;
ja joka kerta hautomaan asettuessaan istui naaras onneensa vaipuneena
ja katseli aarteitansa ylväänä ja hurmaantuneena omastaan.
Sitten painoi hän ne vasten lämpöistä rintaansa ja käänsi jumaloivat
katseet kardinaaliin. Jos tämä lauloi kuusamalta, silmäsi hän sille
taholle. Jos uros keijui viiniköynnöksellä, kääntyi hän pesässään.
Jos kardinaali läksi viljapellolta hakemaan matoja, seisoi hän
hajasäärin munilla ja kurkisteli alas vahtien hänen jokaista
liikettään peittämättömän tuskallisesti. Kardinaali unohti pöyhkeillä
koreudellaan, mutta naaras nautti siitä joka ainoa päivän hetki.
Uskomattoman ujo ja arka hän oli ollut kosinnan aikana, mutta hän teki
parannusta ollen verrattoman jalosydäminen ja uskollinen aviopuoliso.
Entä kardinaali? Hän kummeksi itsekin huomatessaan kykenevänsä saamaan
niin monia ja niin erilaisia tunteita. Ei ollut siinä kyllin, että hän
hautoi emon mennessä kylpemään tai jaloittelemaan. Kaikki parhaimmat
makupalat, jotka hän löysi, kannettiin emolle. Kun tämä kieltäysi
ottamasta enää mitään vastaan, istua kökötti kardinaali läheisimmällä
naapurioksalla monta tuntia päivässä, sulat sileinä ja töyhtö alas
painettuna, äänettömään kunnioittavaan ihailuun vaipuneena.
Hän kirmasi ja peuhasi ylös ja alas joen rinnettä. Mutta
sumakkipensaassa hän ei ääntänyt heikointakaan "tship" -huutoa,
joka herättäisi huomiota. Niin huolekkaasti hän koetti päästä
näkymättömäksi, että näytti vain puolelta oikeasta koostaan.
Lähtiessään liikkeelle hän aina antoi emolle hellän pikku suukkosen
ja pyyhkäisi nokkaansa hänen siipeänsä pitkin -- hänelle ominainen
hyväily, jota hän mielikseen osoitti kumppanilleen.
Joskus tuntiessaan, että häiritsi emoa liika usein, hän asettui
kuusamaan ja lauloi kaikin voimin, lauloi onnesta ja rakkaudesta.
Hänen soitantonsa oli vähemmän äänekästä nyt. Intohimon korkeat,
helisevät, riemulliset sävelet olivat pehmenneet ja vaimentuneet. Hän
sommitteli kehtolauluja, tuutusäveleitä. Hän kertoi emolle, kuinka
rakasti häntä, kuinka taistelisi hänen puolestaan, kuinka vartioi
häntä, kuinka antaisi merkin, jos mikä vaara olisi lähestymässä, kuinka
ylpeä oli hänestä, kuinka erinomaisen pesän hän oli rakentanut, kuinka
kauniina piti hänen muniansa, mitä pulskia poikasia niistä sukeutuisi.
Täynnä hellyyttä, riutuen rakkaudesta, pehmeänä yltäkylläisestä
sydänherkkyydestä kardinaali lauloi kärsivälliselle pienelle hautovalle
puolisolleen: "Rakas niin! Rakas niin!"
Talonpoika nojausi kylvökoneeseensa ja kuunteli häntä tarkkaavasti.
"Minä vaikka vannon, että se on taaskin muuttanut laulua, ja tällä
kertaa en kuolemaksenikaan osaa sanoa mitä se kertoo." Joka kerta
kardinaalin kohottaessa äänensä pysähtyi kylvökoneen ratina, ja Abram,
koko mies yhtenä korvana, kuunteli ja pohti säveleitä.
Eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: "Maija, oletko pannut merkille
punapeippoa viime aikoina? Sillä on nyt uusi nuotti, ja tällä erää olen
kerrassaan ymmällä. En kuolemakseni osaa keksiä, mitä se sanoo. Etköhän
sinä mene huomenna sinne alas ja koeta kirkastaa sitä minulle? Olisi
soma tietää tuo."
Kehoitus mairitteli Maijaa. Hän olikin aina uskonut, että hänellä oli
musikaalinen korva. Tässä oli nyt tilaisuus osoittaa sitä ja samalla
kertaa tehdä Abramille mieliksi. Hän joudutti työnsä seuraavana aamuna
ja hyvin varhain hiipi linja-aitaa pitkin. Kätkeytyneenä tammen taakse,
hörökorvin ja tykkivin sydämin hän kuunteli hartaasti. "Klip, klip"
kuului koneen ratina, kun vanha rakas Abram astua retuutti kukkulaa
ylös. "Tship! Tship!" varoitteli kardinaali lentäessään puolisonsa luo.
Hän antoi tälle hiukan ruokaa, silitti hänen siipeänsä ja kuusamaan
lentäen lauloi rakkaudesta, joka hänet täytti. Kun hän siinä laulella
luritti hellän hyväilevää laulelmaansa, tulkitsi kuuntelevan vaimon
sydän sen samoin kuin hautova lintukin.
Välkehtivin silmin ja hehkuvin poskin vaimo riensi aitoviertä alas.
Innosta hengästyneenä ja vapisevana hän kohtasi Abramin puolitiessä.
Unohtaen tavallisen arvelevaisuutensa hän kiersi käsivartensa miehensä
kaulaan ja vetäen hänen poskensa omaansa vasten huudahti: "Oi, Abram,
minä sain sen, sain sen! Minä tiedän mitä se sanoo. Voi, rakas Abram!
Minun omani! Minulle niin rakas. Rakas niin!"
"Rakas niin! Rakas niin!" kertasi kardinaali.
Abramin kasvoille levinnyt hämmästys vaihtui ymmärtämiseksi. Ja Maija
kohosi jaloiltaan, kun hän nosti päätänsä.
"Kautta sieluni! Saithan sinä sen selville, kultaseni! Sitähän se
hokee, sehän on selvä kuin päivä. Osaan erottaa sen selkeämmin kuin
mitään mitä se ennen on laulanut, älyänhän minä sen nyt."
Hän sieppasi Maijan syliinsä, painoi hänen päätänsä rintaansa
vasten vanhalla vapisevalla kädellä, mutta kasvot, jotka hän käänsi
aamuaurinkoa kohti, olivat kauniit.
"Soisipa Jumala", virkkoi hän värisevin äänin, "että jokainen
elävä olento maan päällä eläisi yhtä onnellisesti kuin minä ja tuo
punapeippo". Kumpikin toistansa syleillen he kuuntelivat autuain
kasvoin, kun viljapellon takaa helkkyivät kardinaalin heleät sävelet:
"Rakas niin! Rakas niin!"
Tämän perästä Abramin mieltymys lintuperheeseen muuttui lieväksi
kiihkoksi. Hän kantoi ruokaa linja-aidan harjalle joka siunattu päivä,
satoi tai paistoi, yhtä säännöllisesti kuin hän suki ja ruokki tallissa
Nancya. Mieltymys kardinaaliin ja huolehtiminen sen puolesta loi hänen
hellään vanhaan sydämeensä yhäti uhkuvaa myötätuntoa jokaista lintua
kohtaan, joka asusti hänen tilallaan.
Hän painoi maahan kepin merkitäkseen paikan, jossa peltoraukka-naaras
hautoi viljapellossa, niin ettei ajaisi Nancya pesän päällitse. Kun
hän sulki raitin peräveräjän, jätti hän aina huolellisesti kolmannen
poikkipuun alas, sillä siinä istui varpunen hautomassa aukossa,
johon se sulettaessa olisi pistetty. Lepät ja orjantappurat saivat
häiritsemättä kasvaa hänen aitansa nurkkauksissa tänä keväänä, jos
hän hoksasi, että niiden kätköstä häämötti huolekassilmäinen pikku
lintuemo. Hän jätti neliömetrin apilasta sillensä, koska hänestä
tuntui, että leivonen, joka laulaa lähempänä Korkeimman Luojan
valtaistuinta kuin mikään muu lintu, oli saalistamassa joitakin
näkymättömältä enkelikuorolta tulevia säveliä, helistäen ne verrattoman
puhtaina ja hellinä alas hautovalle puolisolleen, jolta tuon vihannan
pälven kaataminen riistäisi kodin ja onnen. Hän lykkäsi lehtien
varisemiseen saakka kevätkarsimisen jätiltä jääneitten varpujen
polttamisen hedelmätarhan takana, jos huomasi kauniin rastasparin
asustavan niissä; ja rastaan laulu ihastutti häntä melkein saman
verran kuin leivosenkin. Hän jätti onton oksan vanhaan punaiseen
paratiisiomenapuuhun, siksi että kun hän tuli sitä katkaisemaan,
räpyttelikin siinä ympärillä sinikerttupari, levottomuudesta mieletönnä.
Hänen taskunsa olivat pullollaan vehnää ja leivänmurusia, ja hänen
sydämensä paisui onnesta. Oli hänen vanhuutensa kevätaika. Taivaankansi
ei ollut koskaan näyttänyt niin siniseltä eikä maa niin ihanalta.
Kardinaali oli avannut hänen sielunsa lähteet; elämä sai uuden värin
ja ilon; jokainen Luojan työ paljasti tuoreen, tähän asti käsittämättä
jääneen viehkeyden. Hänen lihaksensakin tuntuivat vetreentyvän, ja uusi
voima nousi noudattamaan hänen korkealle lentävän sielunsa vaateita.
Hän ei ollut vuosikausiin päättänyt päivän työtä niin vaivattomasti ja
iloisesti; ja hän saattoi nähdä nuortumisensa vaikutuksen Maijassa.
Tämä hääräili huoneessa hyräillen laulunpätkiä, jotka olivat Abramin
korvalle suloisempiakin kuin lintujen sävelet; ja viime päivinä hän oli
huomannut, että Maija pukeutui uudelleen iltapäivä-ompeluansa varten,
pani kaulalleen pitsikaulurin kuin pyhäpäivinä ja valkean vyöliinan
eteensä. Abram pistäysi heti kaupunkiin ja osti vaimolleen kauniimman
kaulurin kuin mitä hänellä koskaan oli elämässään ollut.
Sitten hän etsi käsiinsä kylttimaalarin ja tuli kotiin kantaen kimpun
laudanpalasia, joihin oli isoin välkkyvin mustin kirjaimin maalattu: