"Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali.
Tämä kehoitus soi herkeämättä orapihlajan korkeimmalta oksalta eikä
kardinaali kumminkaan ollut tosissaan. Hänet oli saattanut aivan pois
suunniltaan uusi ja ihana kokemus ja hänestä oli mahdotonta olla
päästämättä valloilleen tunteitansa. Hän vaadiskeli talonpoikaa ja
jokaista turkis- ja höyhenpukuista jokivarren kansalaista katsomaan;
ja sitten hän hääräsi kuin mikäkin hurjimus, jos joku niistä rohkeni
lähestyä, sillä sumakkipensaassa oli suuria asioita tapahtumassa.
Viime päivinä oli kardinaali hautonut tunnin joka aamu puolisonsa
käydessä liikuntoa saamassa, kylpemässä ja siistimässä itseään
päiväpaisteessa. Hän oli tullut puolisonsa luo tänä aamuna kuten
tavallisesti, mutta tämäpä katselikin häneen tuskallisin silmin ja
kieltäytyi liikahtamastakaan. Hän oli hypännyt ihan pesän reunalle
ja kerta kerran perästä vaatinut häntä lähtemään. Mutta emopa vain
pörhisti sulkiaan ja yritteli kääntää munia, joita oli hautomassa,
mutta ei vain mielinyt hievahtaa. Kardinaali kurkotti noukkaansa ja
sievästi tyrkkäsi häntä huomauttaakseen, että nyt oli hänen vuoronsa
hautoa; mutta emo katsoi häneen melkeinpä vihaisesti ja maksoi tiukalla
iskulla, ja sitten hän älysi, että emo ei tahtonut tulla häirityksi.
Kardinaali kantoi hänelle jokaisen herkkupalan, minkä löytää taisi, ja
oleili hänen lähistössään, huolestuneena ja levotonna, melkeinpä koko
päivän.
Oli myöhä iltapäivä, ennenkuin emo, janosta miltei puolikuolleena,
läksi juomaan. Hän oli tuskin ennättänyt salavaan ja kumartunut veden
puoleen, kun kardinaali istui jo pesän partaalla. Hän tutki sitä
tarkalleen, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Hän taivuttautui
eteenpäin ottaakseen munat huolellisen tarkastuksen alaisiksi,
ja jostakin tuli hänen korvaansa hennoin pieni "tship!" mitä hän
milloinkaan oli kuullut. Pystyynpä nousi kardinaalin töyhtö ja hän
suhahti salavaan. Vaaraa ei ollut näkyvissä, ja hänen puolisonsa painoi
ahnaasti ruusunkarvaista nokkaansa veteen. Hän riensi takaisin kehdolle
ja kuunteli tarkkaavasti, ja taaskin tuo heikko ääni saapui hänen
korvaansa. Pesän alta, sen ympäriltä ja kautta koko sumakin hän etsi,
kunnes viimein, lopen hämmentyneenä, istahti jälleen pesän reunalle.
Ääni oli tällöin niin paljon täyteläisempi, että hän äkkiä kumartui ja
silitti munia nokallaan; silloinpa kardinaali käsitti. Hän oli kuullut
kuoreen sulettujen poikastensa ensimäiset heikot huudot!
Hurjasti huudahtaen hän syöksähti ylös ilmaan. Hänen sydämensä jyskytti
haljetakseen. Hän ampasi kuin nuoli alas jokea. Jos hän laskeutui
pensaaseen, ei hän malttanut kuin kerran heilahtaa siinä, karkasi pois
ja heittäytyi suin päin lentoon. Hän kiepsahti korkeimman tulpaanipuun
latvaan ja huuteli pilviin leivoselle: "Kas siin'! Kas siin'!" Hän
ryntäsi joenrinteelle ja kertoi asiasta peltoraukoille, pistäysi sitten
viidakkoon ja julisti asian rastaille ja punarinta-satakielille.
Isänhellyydessään hän meni niin pyörälle ilosta, että unohti tavallisen
eristäytymisensä ja oli ystävyksin jokaisen kimaltelevan joen
partaalla lekuttelevan lintusen kanssa. Heittipä hän tavanomaisen
varovaisuutenakin, lensi huudeskellen sumakkipensaassa ja hyväili
puolisoansa niin hillittömästi, että tämä katsoi häneen ankarasti ja
töyttäsi häntä kiivaasti siipeen palauttaakseen hänet järkiinsä.
Sinä yönä nukkui kardinaali sumakissa aivan kiinni puolisossaan ja
sulki vain toisen silmän kerrallaan. Aamulla ani varahin tuodessaan
hänelle ensimäisen ruoka-annoksen hän tapasi hänet pesän partaalla
pudottelemasta kuoren palasia ulos; hiipien kurkistamaan hän näki
mitä pikkaraisimman korallinkarvaisen pienokaisen, jolla oli silmät
kiinni ja ruumiissa pieniä pilkkuja hienoa silkkistä untuvaa. Sen
noukka oli auki, ja vaikka hänen sydämensä oli vieläkin täydempi
kuin edellisenä päivänä, älysi kardinaali mitä se merkitsi; ja sen
sijaan että olisi heittäytynyt uusiin ylistyksiin hän heti omaksui
isänvelvollisuudet ja alkoi etsiä ruokaa, sillä nyt oli kaksi tyhjää
kupua hänen perheessään. Seuraavana päivänä niitä oli neljä. Silloin
oli hänellä tosi työ. Kuinka innokkaasti hän haki ja kuinka iloisesti
hän lensi sumakkipensaalle jokainen herkullinen pala suussa! Poikaset
olivat liian pieniä emon niitä jättää; ja muutamina ensimäisinä päivinä
kardinaali oli alituiseen siivillä.
Ellei hän voinut löytää riittävästi maukasta ravintoa heille puista
ja pensaista tahi talonpojan lahjain joukosta, laskeutui hän maahan
ja haki kuin punarinta-satakieli. Hän unohti tarvitsevansa kylpyä tai
omistavansa oksan missä paistatella päivää; mutta mihin hyvänsä hän
joutuikin, pulpahti hänen täydestä sydämestään alinomaa huuto: "Kas
siin'! Kas siin'!"
Hänen puolisonsa ei päästänyt ääntä kertaakaan. Hänen silmänsä olivat
isommat ja lempeämmät kuin koskaan, ja niissä kiilui alituinen
lemmentuli. Niin hellästi hän hoivaeli noita kolmea punaista vasta
syntynyttä pienokaista! Hän oli niin kerrassaan vaipunut niiden
ruokintaan, silittelyyn ja lellittelyyn, että kokonaan laiminlöi
itsensä ja laihtui pahanpäiväisesti. Kun kardinaali harva se
minuutti toi ruokaa, ei hän tuntunut olevan muuta kuin rakkautta ja
kiitollisuutta tämän uskollisen huomaavaisuuden takia, ja kerta hän
kurottausi esiin ja hellästi suuteli hänen siipeänsä. "Kas siin'! Kas
siin'!" kiljahti kardinaali, ja hurmauksissaan taaskin unohti itsensä
ja lauloi sumakkipensaassa. Sitten hän kantoi ruokaa toimekkaammin kuin
koskaan, peittääkseen hairahduksensa.
Talonpoika tiesi, että puuttui vielä tunti päivälliseen, mutta hän
oli niin hätäinen kertomaan Maijalle uutisia, ettei saattanut kestää
jännitystä minuuttiakaan kauempaa. Sumakista kuului uusi laulu. Hän
oli äkännyt sen kääntäessään ensimäistä kolkkaa lapioauralla. Hän oli
kuunnellut hartaasti, ja hoksannut tarkoituksen melkeinpä heti. -- "Kas
siin'! Kas siin'!" Hän sitoi vanhan harmaan tamman aitaan estääkseen
sitä syömästä laihoa ja läksi heti katsomaan. Panemalla pönkän
nojalleen orapihlajaa vastaan hän saattoi silmätä sumakkiin ja selvästi
nähdä pesän somine poikasineen, joita nyt päivänvarjon tapainen
lehdistö hyvästi suojasi. Abramista tuntui, ettei hän mitenkään voisi
odottaa päivälliseen saakka. Hän tutki huolellisesti valjaita toivoen
jonkun soljen puuttuvan ja yritti keksiä aurassa jotakin vikaa, joka
pakoittaisi hänet kotiin viilaa hakemaan; mutta hän ei voinut löytää
syyn varjoakaan lähteäksensä. Kun hän sitten oli odottanut, kunnes
tunti vain oli jälellä päivälliseen, ei hän jaksanut kestää kauempaa.
"Onpa uutisia sulle, Maija", huusi hän kaivolta, jossa oli
sammuttavinaan ankaraa janoa.
"Älähän nyt mitä", vastasi Maija itsetietoisesti hymyten. "Jos se
koskee punavarpusia, niin on se käynyt puutarhassa jo kolmasti tänä
aamuna kiljuen 'Kas siin'!', jotta aivan haljetakseen; ja siitäpä minä
päättelin, että heidän pienokaisensa ovat kuoriutuneet. Siinäkö sinun
uutisesi?"
"No, jopa nyt jotakin!" virkkoi Abram ällämystyneenä.
Iltapäivä oli puolissa, kun Abram käänsi Nancyn ja läksi kyntämään
vakoa, joka vei suoraan sumakille. Hän aikoi pysähtyä siellä,
sitoa hevosen aitaan ja lähteä joen rannalle varjoon tervehtimään
kardinaalia. Oli hyvin kuuma, ja helle tuntui niin ankaralta, että
hän sydämessään nautti siitä, että pääsisi vaon päähän ja saisi
levähdyksen, jonka oli itselleen määrännyt.
Päivälliskellon nopeat tarmokkaat lyönnit: "Pim, pam!" leikkasivat
ilmaa selvästi ja terävästi. Nykäisten pysäytti Abram hevosen. Sehän
oli varoitus, jonka Maija oli luvannut lähettää hänelle, jos näkisi
pyssyniekkoja otustelijoita. Hän varjosti silmiänsä kädellään ja
tarkasteli ilmapiiriä kulmat kurtussa ja silmät siirollaan. Ensin
pilkahti hänen silmäänsä pyssynputkella häilyvä valonvälkähdys, ja
sitten hän saattoi erottaa metsästäjän asuun puetun miehen verkalleen
vaeltavan alas kujaa pitkin.
Kerkeästi Abram sitaisi Nancyn aitaan. Kiirehtien niin nopeaan kuin
taisi hän saapui vastapäiselle kulmaukselle ja nakerteli siinä nuorta
vehnänkortta sekä katseli kuin muina miehinä maisemaa, kun metsästäjä
kulki sivuitse.
"Päivää!" virkkoi hän perin ystävällisellä äänellä.
Metsästäjä vaelsi edelleen kohottamatta katsettaan tai antamatta
kuuluvaa vastausta. Ystävällisestä, vanhanaikuisesta Abramista tuntui
tällainen mitä töykeimmältä epäkohteliaisuudelta; ja hänen silmänsä
välähti ja hänen äänensä soinnahti vähän väkinäiseltä, kun hän nosti
kättä haluten puhutella miestä.
"Pysähtykää hetkiseksi, ystäväni", lausui hän. "Koska te olette minun
maillani, lienen oikeutettu kysäisemään, oletteko nähnyt moniaita
asettamiani tauluja, jotka koskevat pyssyn käyttöä?"
"En minä ole sokea", vastasi metsämies; "ja minun kasvatustani on
hoidettu niinkin laajasti, että voin saada selon ilmoituksistanne. Niin
monet ja isot ne sitäpaitsi ovatkin, että luulisin, ukkoseni, voivani
lukea ne, vaikka minulla ei olisi silmiäkään."
Tuskin peitetty pilkkahymy ja nimitys "ukkoseni" satutti
hytkähdyttävästi Abramin hermoja, vaikka olikin jo kuusissakymmenissä
ja rauhan mies. Välke hänen silmissään kävi tiukemmaksi ja hartiat
kohosivat huomattavasti, kun hän vastasi:
"Minäpä tarkoitinkin ne luettavaksi ja ymmärrettäväksi! Valtatiestä,
joka sivuuttaa tuvan tuolla töyräällä, suoraan joelle ja tämän pellon
viimeisestä raja-aidasta samaan jokeen on kaikki minun maatani,
ja taulut ovat täydessä voimassa jokaista sen jalkaa kohti. Vielä
lujemmin kuin muina aikoina juuri kesäkuussa, jolloin joka toisessa
pensaassa ja mättäässä asustaa nuori lintuperhe. Taulujen on määrä
ylläpitää lainlaatijain säädöksiä ja auttaa suojelemaan metsänriistaa
ja laululintuja; ja teidän olisi ehkä hyvä panna merkille, että minä en
ole niin lopen vanha, vaan että pystyn puolustamaan oikeuksiani ketä
elävää miestä vastaan tahansa."
Epäilemättä oli metsästäjän äänessä suurempi annos kunnioitusta hänen
kysyessään: "Olisiko se teistä rikkomus, jos mies ilman muuta käy
teidän maittenne poikki linja-aitaa pitkin päästäkseen erään ystävän
tilalle?"
"Eipä tietenkään!" virkkoi Abram huojentuneena ja sydämellisesti.
"Tietysti ei. Minua ilahuttaa, jos se teille sopii. Minä vain tahdoin
kiinnittää huomionne siihen, että linnut ovat suojatut tällä tilalla."
"Minulla ei ole vähintäkään aikomusta häiritä teidän kallisarvoisia
lintujanne, sen vakuutan teille", lausui metsämies. "Ja jos te vaaditte
selvitystä, miksi kannan pyssyä kesäkuussa, niin tunnustan toivoneeni
voivani pudottaa oravan eräälle sairaalle ystävälle. Mutta oletan, että
se ei sellaisestakaan syystä ole sallittua teidän maillanne."
"No mitäs joutavia, hyvä ystävä!" virkkoi Abram. "Enhän minä ole
tolkuton. Jos on kysymys sairaasta, niin tietysti minua ilahuttaa,
jos voitte lävistää jonkun oravan. Minä vain kaiken kaikkiaan halusin
saattaa selville lintuja koskevan kohdan. Onni myötä ja hyvästi teille!"
Abram suuntasi kulkunsa pellon poikki Nancyn luo, mutta tavan takaa
hän kääntyi taaksensa katsomaan kiiltävää pyssynputkea, kun metsästäjä
kaarti kulmauksen ja kääntyi alas joen rinteelle. Hän näki kulkijan
loittonevan linja-aidalta ja katoavan tiheikköön.
"Sehän menee suoraan sumakille", mutisi Abram. "Minä sitten olen ihan
pöhkö, kun en pysynyt hänen rinnallaan sen paikan ohitse asti. Ja
kuitenkin: minä kirkastin sen tyystin ja kokonaan ja hän antoi sanansa,
ettei koskisi lintuihin."
Hän irroitti Nancyn ja toistamiseen läksi sumakkipuulle päin. Hän
oli kyntänyt huolellisesti ja kohdistanut huomion tasan tammaan ja
viljapeltoon; mutta sen vaon hän puoliksi tärveli, sillä hänen silmänsä
vaelsivat kardinaalin talolle ikäänkuin hän olisi ollut noiduttu,
ja hänen kätensä vapisivat sopimattomasta mielenliikutuksesta, kun
hän tarttui auran kurkeen. Viimein hän pysäytti Nancyn ja seisahtui
tuijottamaan joelle päin.
"Nyt sen täytyy olla aivan sumakin luona", kuiskasi hän. "Herra
Jumala! Kylläpä minä olen iloissani, kun näen sen häijyn pyssynputken
välkehtivän toisella puolella."
Samassa näkyi ohut savupilvi, ja rätisevä kaiku kiiri kimmahtaen alas
Wabashia. Abramin silmät laajenivat ja merkillinen vaaleus valahti
hänen huuliinsa. Hän seisoi hetken kuin kykenemättömänä liikkumaan.
"Pim! pam!" kaikui Maijan toinen varoitus.
Vavistus kaikkosi hänestä ja hänen lihaksensa kovenivat. Ei ollut
reumaattisen jäykkyyden jälkeäkään hänen liikkeissään. Yhdellä
tempaisulla hän kiskaisi irti vetoketjut vipupuusta Nancyn takaa.
Hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi laukin selkään, painoi kantapäät
sen kylkiin ja ojentuen sen kaulaa pitkin intiaanin tapaan kiiti
viljapellon poikki. Nancyn kaksikymmentä vuotta olivat pois pyyhkäistyt
kuten isännänkin kuusikymmentä. Tajuamatta tapahtumaa se älysi, että
isäntä vaati siltä kaiken sen nopeuden mihin se kykeni; ja vetoketjut
ratisten ja hakaten jaloissa se laukkasi tarmonsa takaa niin että
maha melkein viisti orastähkiä sen lentäessä kohti sumakkia. Kerta
matkalla Abram ojentausi, pisti käden taskuun, veti esille pelottavan
ison saranaveitsen ja ratsastaessaan aukaisi sen. Saapuessaan aidalle
hän melkein lensi yli Nancyn kaulan, pistäytyi aidan nurkkaukseen ja
muutamalla vetäisyllä leikkasi vankan pähkinäpuukarahkan, pyyhkäisi
lehdet pois ja katkaisi latvan syöstessään aidan sivua eteenpäin.
Tätä julmaa lyömäasetta kouraisten, silmät mustina suuttumuksesta hän
ilmestyi metsämiehen eteen, joka oletti hänen haihailevan toiselta
puolen peltoa.
"Ammuitteko tuota punavarpusta?" karjahti hän.
Kun pyssy oli metsästäjän olalla ja hän itse vielä vaaniskelemassa
pensaissa, näytti kielto hyödyttömältä. "Ammuin kylläkin", vastasi hän
ja oli jälleen kääntyvinään sumakkiin päin.
Abram näytti aikovan syöksähtää eteenpäin. "Osasitteko siihen?" kysyi
hän kammottavan rauhallisesti.
"Luulin osanneeni, mutta arvaanpa vain satuttaneeni sitä siipeen."
Abramin sormet kiertyivät nuijan ympäri. Ystävänsä äänen kuullessaan
tuli kardinaali puikahtaen pensasten läpi värähtävänä liekkinä, ja
turvaa etsien lehahti häntä niin läheltä, että sen siipi melkein
hipaisi hänen poskeansa.
"Kas siin'! Kas siin'!" huuteli lintu miltei kuoliaaksi pelästyneenä.
Ei näkynyt hänessä ainoatakaan sulkaa vahingoittuneen.
Abramin huojennus oli niin suuri, että hän näytti lyhenevän kokonaisen
tuuman pituudeltaan.
"Nuori mies, kiittäkää ennemmin Jumalaa, ettette osannut tuohon
lintuun", sanoi hän juhlallisesti, "sillä jos olisitte tappanut sen,
olisin minä hutkinut tämän sauvan säpäleiksi teidän selkäänne, ja
pelkäänpä pahoin, etten olisi tiennyt milloin hellittää."
Hän astui innoissaan askeleen eteenpäin, ja metsästäjä, erehtyen hänen
aikeistaan, nosti pyssynsä.
"Pyssy alas!" ärjähti Abram,tunkeutuen pensasten läpi, jotka
takertuivat häneen, repivät vaatteet hänen harteiltaan ja seisauttivat
hänen kulkunsa. "Pyssy pois! Elkää tohtiko nostaa asetta minua vastaan
omilla maillani ja annettuanne minulle sananne.
"Sananne!" kertasi Abram musertavan pilkallisesti, vanhat valkoiset
värisevät kasvonsa pelottavan näköisinä. "Nuori mies, onpa mulla pari
sanaa teille sanottavana. Te olette näöltänne kuin mies ja olette
puettu kuin mies, ja kuitenkaan ei yksikään ainoa elävä olento pitäisi
teitä tällä hetkellä muuna kuin varkaissa käyvänä koirana. Kaikki aika,
minkä Jumala on teihin pannut, on hukkaan kulutettua, ja sama onni on
ollut äidillännekin. Arvelen, että Jumala on tottunut siihen, että
hänen luomansa olennot vaeltavat väärillä teillä, mutta minun tulee
sääli äitiänne. Herra tietää, että nainen saa kärsiä ja raataa kylliksi
lastensa hyväksi, ja saada sitten poikansa miehen mittaan ja nähdä
hänen omasta tahdostaan rupeavan valehtelijaksi! Nuori mies, totuus on
luonteen temppelin kulmakivi. Ei kukaan voi nostaa hyvää rakennusta
ilman vankkaa perustusta; ettekä te voi rakentaa lujaa luonnetta ja
perustaa sitä valheelle. Mies joka valehtelee ei kelpaa mihinkään.
Häneen ei voi luottaa missään elämän suhteissa eikä miltään puolelta.
Te annoitte sananne kuin mies, ja kuin mies minä sen otin ja menin pois
luottaen teihin, ja te petitte minut. Ikäänkuin ei tuo oravajuttukin
olisi ollut valhetta sekin. Onko teillä kukaties sairas ystävä, joka
tarvitsee oravan lientä?"
Metsästäjä puisti päätä.
"Eikö? Ei sekään ollut totta? Tunnustan, että teette minut uteliaaksi.
Tahtoisitteko kertoa minulle, mikä päähänpisto sai teidät keittämään
minulle tuon orava-historian?"
Metsästäjä puhui takeltaen. "Tahdoin kai tehdä jotakin, joka saisi
teidät tuntemaan itsenne pieneksi", myönsi hän käheällä äänellä.
"Te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi", toisti Abram
kummastellen. "Voi taivasten tekijä! Nuori mies, oletteko koskaan
kuullut bumerangista puhuttavan? Se on eräänlainen ase, jota käytetään
Borneossa tai Austraaliassa tai jossain noissa vieraissa maissa, ja se
on tehty niin, että pakanat voivat paiskata sen menemään ja se leikkaa
sirkkelin ilmassa ja tulee takaisin heittäjän käteen. Minä en voi
nähdä itseäni enkä tietää, kuinka pieneltä näytän, mutta mieluummin
minä menetän kymmenen vuotta elämästäni, kuin että joku tapaisi minut
näyttämästä niin pieneltä kuin te näytätte tällähaavaa. Arvelen, että
me näytämme likipitäin siltä, miltä meistä tuntuu tässä maailmassa.
Minä tunnen itseni lähes Goliatin kokoiselta tällä erää, mutta teidän
kokonne on sellainen että minun on työläs nähdä teissä mitään _miestä_
lainkaan. Ja te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi! Oi, oi
sentään! Ja niin nuorikin kun lisäksi olette!
"Ja jos ei ollut kaunis asia syödä sanansa, niin miksikä teidän piti
tahtoa muutenkaan tappaa punavarpunen? Mikä antaa teille oikeuden käydä
ympäri toimittamassa maailmasta sellaista kauneutta ja hupia? Kenenkä
luulette luoneen tämän maailman ja kaikki mitä siinä on? Luulette
kukaties, että joku teidän kokoisenne on veistänyt sen puunpalasesta,
ripotellut hiukan hietaa maaksi, pistänyt sinne muutaman siemenen
puiksi ja juoksuttanut valtameret vesikannulla! Minä en tiedä, mitä
kivetyt kadut ja talliruokinta tekevät miehelle, mutta jokainen, joka
on elänyt kuusikymmentä vuotta maamyyränä, tietää, että koko tämä vanha
maailma on täynnänsä töitä, jotka ovat aivan liika isoja jokaiselle
muulle paitsi Jumalalle ja julman _isolle_ Jumalalle siksi toiseksi!
"Teidän ei suinkaan tarvitse hälistä ihkasten mitään tieteen
keksinnöistä, sillä jos tiede vaikka voisikin todistaa, että maa
on auringosta irtautunutta tulenhehkuvaa kuonaa, joka palloutui ja
jähmettyi lentäessään avaruuden halki, kunnes painolaki kävi siihen
kiinni ja pysäytti sen, niin ei se todista, mistä aurinko on irtautunut
tai miksi se on palloutunut eikä kumminkaan jäähtynyt. Taivas päänne
päällä, maa jalkainne alla, puut ympärillenne ja joki tuolla noin --
kaikki täynnä elämää, johon teillä ei ole pikkuruisintakaan oikeutta
koskea, sillä Jumala on sen luonut ja se on Hänen. Tiedänhän kylläkin,
että Hän selvästi sanoi, että ihmiset vallitkoot karjan maassa ja
linnut ilmassa. Ja se tarkoittaa, että teillä on valta iskeä kuoliaaksi
myrkyllinen kyy sen sijaan että antaisitte sen pistää itseänne.
Tarkoittaa, että teidän on parempi ampua hukka kuin antaa sen kiikuttaa
pois lampaanne. Tarkoittaa, että on oikein tappaa haukka ja pelastaa
kananpoikaset; mutta Jumala tietää, että punavarpusen ampuminen vain
siksi, että näkisi sen höyhenien lentävän, ei ole ensinkään minkään
vallitsemista, se on vain elukkamaista. Menee yli ymmärrykseni, kuinka
te voitte katsoa Kaikkivaltiasta kasvoihin ja sihdata jyväsimen
tuontapaiseen luontokappaleeseen. Tarvittaneen enemmän sappea kuin
minussa on.
"Jumala ei ole koskaan luonut mitään kauniimpaa kuin tuon linnun ja
Hänen on täytynyt olla ylen ylpeä työstänsä. Heittäkääpä vain silmänne
siihen tuonne noin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin erinomaisen
sievää, koreata, hivelevää? Ovathan täynnä historiaakin nuo pienet
punaiset olennot. Oletteko koskaan ajatellut sitä? Viime vuoden lintuja
se on, täällä jossakin syntynyt, sen se on näköinen, jos minkään.
Läksi etelään talveksi ja sai tuttavia, jotka ovat ruokkineet sitä ja
opettaneet sitä _luottamaan_ ihmisiin. Tuli keväällä takaisin yhdessä
yössä ja keksi tämän sumakkipensaan toista kuukautta sitten. Se valtasi
minut heti ensi kerralla sen nähdessäni.
"Se on isoin ja punaisin punavarpunen minkä koskaan olen nähnyt; ja
oikea mestari puhumaan ihan ihmiskieltä. Puhuu yhtä täydesti kuin te
ja minä. En tiedä, mitä puhui tuolla etelässä, mutta siitä saatte olla
vahvassa uskossa, että se oli jotakin oivaa alaltaan. Kun se asettui
tänne, puheli se ilmasta ja kertoi siitä kutakuinkin kohdalleen. Se
osasi sanoa 'Vesi vie! Vesi vie!' justiin tällä tapaa. 'Vesi' se äänsi
justiin yhtä hyvin kuin minä, ja joskin se vähän venytteli 'vie-e',
saattoi silti jokainen pässinpääkin ymmärtää, mitä se tahtoi sanoa ja
minkä se sanoi niin korealla äänellä ja niin selvään kuin kello. Sitten
se tuli lemmensairaaksi ja kerjäsi kumppania, niin että ihan ruumista
runteli. Ja jos minä olisin ollut varpusnaaras, en suinkaan olisi
ollut niin hidas tulemaan. Pehmitti minut vallan väleen. Sitten tulee
paikalle pieni naaras ja jää sen tykö; ja kun se kertoi naaraalle,
kuinka rakasti sitä, niin melkeinpä luuli urkujen soittavan virsiä. Nyt
niillä on pesällinen mitä juonikkaimpia pieniä töyhtöpää-poikasia, ja
nyt se on halkoa kaiut, kutsuen koko naapuruston katsomaan niitä, niin
se on tuhottoman ylpeä.
"Panen pääni pantiksi, ettei sitä ole ennen koskaan ammuttu. Se on
melkein kaistapäinen pelkästä kauhistuksesta, mutta aivan liikaa
tuittupää jättääkseen perheensä ja kätkeytyäkseen teidänkaltaisiltanne
olennoilta. Siinä pojassa ei ole varovaisuutta hiventäkään. Kas nyt,
kuinka se rynnistelee ympärinsä antaakseen teille uuden tilaisuuden.
"Minä olin aivan liika kovasti romatismin kynsissä voidakseni käydä
käsiksi peltotöihin tänä keväänä, kunnes tuo lintu tuli tänne, ja
sen punatakki ja tulinen laulu lämmittivät minua niin, etten ole
sellaista tuntenut vuosikausiin. Työ on käynyt kuin rasvattu, ja
mieleni on laulanut elämän ilosta ja onnesta joka hetki siitä pitäen
kuin se tuli. Minä olen kantanut sille ruokaa tuolle aidanharjalle
kerran kahdesti joka päivä kuukauden ajan ja voin päästä kolmen jalan
päähän siitä. Vaimoni tulee sitä katsomaan ja tuo sille ravintoa ja me
melkein palvelemme sitä. Kuka te olette tullaksenne tänne pyyhkäisemään
pois sen elämänilon ja meidän ilomme siitä linnusta, ja aivan ilman
aikojaan? Olisitte jättänyt maahan mätänemään, jos olisitte siihen
osannut; ja minä ja Maija kun olemme sitä niin rakastaneet!
"Pysähdyttekö koskaan ajattelemaan, kuinka täynnä tämä maailma on
rakastamisen arvoisia asioita, jos sydämenne on kyllin iso päästämään
niitä sinne? Rakkaus käskee meitä elämään ympäröivien esineitten
kauneuden vuoksi ja ilosta että saamme olla niiden parissa. Ja se on
minun uskoni, että ainoa tie, jolla voimme saada ihmiset rakastamaan
meitä, on että kykenemme pitämään arvossa heidän tekojaan. Jos mies
panee kaiken sydämensä ja sielunsa ja verensä ja lihansa ja nikamansa
taulujen maalaamiseen, niin voitte puhua talonhoidosta hänelle koko
päivän ja hän pysyy mykkänä; mutta osoittakaapa vain hänelle näkevänne
mitä hän sihtaa teoksellaan, niin rakastaa hän teitä kuin veljeänsä.
Mitä hyvänsä jollekulle onnistuu, onnistuu se siksi että hän rakastaa
sitä niin, että panee siihen kaiken parhaimpansa; ja siten, kun
rakastatte hänen tekojansa, rakastatte häntä itseään.
"Melkeinpä veisi surma tuollaisen maalarin, joka on pannut parhaimpansa
itsestään maalaukseensa, jos sitten tulisi joku otus mieheksi
niinkuin te ja kaataisi tärpättiä sille yksistään vain nähdäkseen
värin juoksevan; ja minä arvelen, että täytynee olla Jumalasta kovin
väsyttävää, kun Hän ensin saa miettiä miten luoda ja antaa muodon
ja värin tuon linnun tapaiselle kappaleelle ja sitten nähdä teidän
tulla maleksivan ja ampuvan pienen punaisen sydämen sen ruumiista
vain näyttääksenne, että sen te osaatte. Sehän on itse elämä, tällä
joenrinteellä. Yhtä kernaasti soisin näkeväni teidän kaivavan
pensaston paikaltaan ja kuivaavan joen ja tärvelevän sen taulun,
jonka ne laittavat pilviä kohti, kuin näkeväni teidän pudottavan tuon
punavarpusen puusta. Se on kaiken olevaisen punainen elonkipuna. Jumala
lie luonut sen silloin kun Hänen sydämensä sykki kuumana rakkaudesta ja
halusta luoda jotakin verratonta, ja Hänpä näki, kuinka kaunista olisi
tuikata sen sulat vereen, jota oli vuodattamassa sen suoniin.
"Minun mielestäni ei ole parempaa tapaa rakastaa ja palvella Jumalaa
kuin suojella ja pitää arvossa niitä ihania lahjoja, joita hän on
antanut iloksemme ja hyödyksemme. Tämän linnun palveleminen on
jonkinlaista uskontoa minulle. Kauneuden keksiminen pilvissä, puissa ja
ruohoissa ja vedessä, minkä Jumala on luonut, ei ole muuta kuin Hänen
ylistystänsä. Koko maailma on pyhättö. Voitte jumaloida kaikkea päänne
päällä leijuvista pilvistä aina jalkainne alla nuokkuviin ruohoihin
saakka.
"Tietenkin on joka miehellä oma alttarinsa. Minun on tuolla mökissä
ylhäällä joen mutkassa. Maija elää siellä. Jumala ei ole koskaan
laatinut siistimpää teelmää kuin tehdessään Maijan. Rakastaa häntä on
sakramentti. Hän on niin eheä ja puhdas ja vilpitön ja jalosydäminen.
Neljäänkymmeneen vuoteen en ole tohtinut kavuta suoraan Maijan eteen ja
yrittää sanoin tulkita mitä hän on minulle. Koskaan ennen en ole nähnyt
mitään niin kaunista tai hyvää. Ei mikään kukka ole niin tuoksuvainen
ja hyvänhajuinen kuin hänen tukkansa päänalusella. Koskaan en ole
tavannut mehiläispesän hunajaa niin makeaa kuin hänen rakkaudesta
värisevät huulensa. Pitkin koko vanhaa Wabashia ei ole lintua, jolla
olisi hänen veroisensa ääni. Jumalan rakkaus ei ole avarampi kuin hänen
lempeytensä. Kun hän on käynyt kotona tervehtimässä omaisiaan, olen
niin suuresti ikävöinyt häntä, että olen mennyt hänen vaatesuojaansa
ja useammin kuin kerran suudellut hänen hameenhelmaansa. En ole vielä
koskaan rohjennut suudella hänen jalkojaan, mutta olen aina halannut
sen tehdä. Olen päättänyt, että jos hän kuolee ensimäisenä meistä, minä
teen sen silloin. Ja Maija olisi itkenyt silmänsä puhki, jos olisitte
ampunut punavarpusen. Korunne ovat juuri sen näköiset, että te voisitte
ampua. Minä oletan että Jumala laittoi niin, että se kuula menikin
sivu. Minä oletan -- --"
"Jos voitte lopettaa, niin Herran nimessä tehkää se!" huudahti
metsästäjä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, ohimot hiestä
kosteat ja koko ruumis vapisi. "Minä en voi kestää enempää. Luultavasti
ette usko minulla olevan mitään inhimillisiä tunteita ensinkään,
mutta kyllä minulla joitakin on, ja huomaan mitä tietä voin saavuttaa
lisää. Te ette kaiketi tahdo uskoa minua, mutta minä en enää koskaan
tapa mitään viatonta, vaaratonta olentoa enkä valehtele enää koskaan
elämässäni."
Hän asetti pyssynsä nojalleen orapihlajaa vasten ja pudotti muut
metsästysvehkeensä sen vierelle maahan.
"Minä en näytä olevan sopiva henkilö mitään 'vallitsemaan'", sanoi hän.
"Jätän nuo tavarat teille; ja paljon kiitoksia siitä mitä olette tehnyt
minulle."
Pensaissa kahahti, joku loikkasi aidan poikki, ja Abram ja kardinaali
olivat yksin.
Vanhus lysähti äkkiä istumaan kaatuneen sykomoorin haaralle. Hämmästys
melkeinpä häikäisi hänet. Hän kohotti vapisevia käsiään ja katseli
niitä kummeksien ja sitten laski ne kummallekin tärisevälle polvelleen
tukeakseen itseään. Hän kostutti kuivia huuliaan kielensä kärjellä ja
hengitti raskaasti läähättäen. Hän tirkisteli orapihlajaan päin.
"Jätti pyssynsä", mutisi hän käheästi, "ja se on hieno kuin mamselli.
Lukko, tukki ja piippu, kaikki kiiltää. Ja koko tuo nahkakääry.
Lieneepä maksanut rahaveron. Sanoi, ettei ole sopiva niitä käyttämään.
Loikkasi aidan yli kuin pantteri ja saapasti suoraan pellon poikki.
Ja jätti minulle pyssyn. Vai niin, vai niin! Ihmettelenpä, mitä
sanoinkaan. Lienen ollut melkein _tuima_."
"Kas siin'! Kas siin'!" kiljuskeli kardinaali.
Abram katsoi sitä tarkkaavasti. Lintu vapisi pelosta, mutta ei ollut
millään tapaa vahingoittunut.
"Jaa, siinä oli täpärä kutsu, vanha veikko", sanoi Abram. "Minuuttia
myöhemmin, ja ilomme olisi ollut ohi ja kesä kerrassaan pilalla.
Ihmettelenpä, tiesitkö mitä se merkitsi ja tuleeko sinusta pyssyä
kaihtava tämän jälkeen. Toivonpa niin, sillä vähän useampi sellainen
annos kaataisi minut totisesti kellelleen."
Viimein hän keräsi voimansa, nosti pyssyn aidan yli ja itse kavuttuaan
perästä otti kiinni Nancyn, joka oli ahtanut itsensä täyteen kasvavaa
laihoa. Hän kiinnitti vetoketjut, kiipesi hevon selkään, asetti pyssyn
poikkipuolin polvilleen ja ratsasti tallille. Hän hoiteli tammaa
erikoisen huolellisesti ja huuhteli kätensä ja kasvonsa vesikaukalossa
esiintyäkseen hieman siistimpänä Maijan edessä. Hän kääntyi taloon
lähteäksensä, mutta oli astunut vain lyhyen matkan, kun pysähtyi, ja
hetkisen seisottuaan mietteissään pyörsi takaisin talliin ja antoi
Nancylle vielä erän jyviä.
"Lopultakinhan sinä asian ajoit, tyttöseni", sanoi hän taputtaen sitä
olalle, "en minä ikänä olisi jaksanut ajoissa ennättää perille jalan".
Hän oli niin väsynyt, että pystyssä pysyäkseen nojasi tammaan, sillä
tavaton ponnistus ja väkevä mielenliikutus olivat tuskallisesti
rasittaneet häntä, ja siinä huoahtaessaan lausui hän hevoselle
tuttavallisesti: "En luule koskaan elämässäni olleeni niin suutuksissa,
Nancy. Pelkään olleeni pikkuruikkusen tuima."
Hän näytti pyssyä ja kertoi historian hyvin maltillisesti
illallispöydässä; ja Maija oli niin kerrassaan huolissaan hänestä
ja linnusta ja niin kuohuksissaan metsästäjän teosta, ettei sanonut
sanaakaan Abramin repaleisista vaatteista ja siitä paikkaustyöstä, joka
olisi siitä seurauksena. Hän istui pyssyä katsellen ja mietteisiinsä
vaipuneena pitkän aikaa; sitten hän sanoi surkutellen:
"Enhän tiedä, mitä sinä olet voinut sanoa sellaista, mikä sai miehen
lähtemään tiehensä ja jättämään tuollaisen pyssyn. Poika parka. Toivon,
Abram, ettet käynyt hänen kimppuunsa aivan liika ankarasti. Ehkä
hän kadotti äitinsä ollessaan pieni naskali eikä ole saanut suurta
opetusta."
Abramin voimat olivat kerrassaan lopussa ja hän meni varhain
vuoteeseen. Yön jo pitkälle kuluttua Maija tunsi miehensä haparoivan
hänen kasvojaan päästäkseen selville, että hän oli hyvin peitossa; ja
vetäessään raitia hänen olalleen mutisevan uupuneella ja uneliaalla
äänellä: "Pelkään, ettei maksa vaivaa kieltää, Maija, _että minä olin
aivan hirveän tuima_."
Sumakkipensaassa säikähtynyt pieni kardinaaliemo kiihkeästi puristi
rintaansa vasten kalliita poikasiaan; ja koko yön hän kutsueli
puolisoansa: "tshuk! tshuk!" ja tyytyi vasta tämän vastattua: "tship!"
Mitä kardinaaliin tulee, oli hän oppinut uuden asian. Hän ei ollut
koskaan ennen ollut tulessa. Hän ei enää koskaan luottaisi kehenkään,
jolla olisi kiiltävä kappale, joka syöksee tulta ja savua. Hän oli
nähnyt metsästäjän tulevan ja oli rynnännyt kotiin puolustamaan
puolisoansa ja poikasiaan, täten tehden itsestään loistavan
maalitaulun; ja kun hän ei olisi aikonut lähteä karkuun heidän luotaan,
niin yksistään talonpojan saapuminen oli ehkäissyt murhenäytelmän
sumakissa. Hän ei ollut oppinut noudattamaan varovaisuutta itseensä
katsoen, mutta jos tämän jälkeen pyssy ilmestyi kimaltelevan joen
varrelle, hän lähetti varoittavan "tship" -huudahduksen puolisolleen,
käskien tämän kyyristyä kokoon pesässään ja pysyä hyvin hiljaa, ja
sitten hän kirkui, liehui edestakaisin ja lenteli äkkimutkia pannen
itsensä alttiiksi, kunnes oli houkutellut vaaran pois rakkaista
omistaan.
Kun poikaset kasvoivat kyllin isoiksi emon jättää ne omin päinsä
lyhyeksi aikaa, auttoi hänkin ruuan hankinnassa eikä kardinaalilla
enää ollut niin kiire. Hänelle jäi täten aikaa useinkin nousta
kuusaman latvaan huutamaan koko maailmalle: "Kas siin'! Kas siin'!",
sillä kardinaalin poikaset olivat pulskia. Mutta hänen soittelunsa
oli katkonaista, epätasaista ääntelyä nyt, usein suoritettua
melkeinpä pala kurkussa ja "tship"-huutojen tunkeutuessa sekaan
kuin kouristuskohtauksissa, jos vaara uhkaili hänen puolisoansa ja
pienokaisiansa.
Huolimatta kaikesta heidän huolenpidostaan ei kestänyt niinkään kauan,
kun suru saapui sumakkiin; ja kaikki vain siksi, että esikoinen oli
tuiki ahnas, paljon ahnaampi kuin hänen pikku veikkonsa tai siskonsa,
ja voimiltaan yhtä päivää heistä edellä. Hän tuppautui aina esiin,
huusi äänekkäimmin ja pisimpään, ja veipä isoimman osan pesään tuodusta
ravinnosta; ja eräänä päivänä, jolloin hän vielä oli ylen kömpelö ja
epävarma, hän kompuroi reunalle ja kurotti niin pitkälle että putosi.
Hän kieri alas joen ahdetta ja pudota molskahti veteen; ja nälkäinen
vanha hauki, joka paistatteli päivää ruohistossa, ahmaisi hänet
maiskahuttaen. Hän oli niin lihava, suloinen ja mehevä pala, että hauki
viivyskeli paikalla kokonaisen viikon, odottaen, tapahtuisiko vielä
joku onnettomuus.
Kardinaali, joka oli matoja metsästämässä viljapellossa, kuuli
puolisonsa säikähtyneet huudot ja syöksähti sumakkiin paraiksi
nähdäkseen heleänvärisen untuvapallo-paran katoavan veteen ja
kuullakseen kalan läiskähdyksen. Hän huusi voimattomassa kauhistuksessa
ja lenteli paikan kohdalla. Hän odotti ja vartioi, kunnes ei ollut
toivoa että poikanen tulisi takaisin; sitten hän lensi sumakkiin
yrittääkseen lohduttaa puolisoaan. Tämä ei voinut tottua ajatukseen,
että hänen esikoisensa oli mennyt pois, ja loput päivästä täytti hän
ilman hätähuudoilla ja voivotuksilla.
Kaksi jälelle jäänyttä poikasta olivat ilmeinen kateuden aihe
koko lintumaassa. Urospoikanen oli täydellinen jäljennös isosta
tulipunaisesta isästään, paitsi että hänen pikku takkinsa oli harmaa;
mutta se oli niin runsaasti punaisella värjätty, että kerrassaan loisti
ja heloitti, ja hänen noukkansa ja jalkansa olivat todella punaiset. Ja
miten liehuikaan hänen töyhtönsä ja kuinka ylpeäksi ja tärkeäksi hän
tunsikaan itsensä, huomatessaan voivansa nostaa ja laskea sitä mielensä
mukaan! Hänen sisarensa ei ollut läheskään yhtä loistava kuin hän,
ja kuitenkin melkein yhtä ahnas kuin velivainaja. Ritarillisena kuin
isä hän salli siskonsa tunkeutua esiin ja ottaa enimmät osat jyvistä
ja marjoista, niin että alituiseen näytti siltä, ettei hän voinutkaan
niellä enempää, vaikka alinomaa vaati ruokaa.
Sisko läksi ensimäiselle lennolleen niin ahnaana, ettei muistanut
pelätäkään, ja tosiaan lensi läheiseen orapihlajaan kohdatakseen
kardinaalin, joka oli ruokaa tuomassa, ennenkuin älysi mitä oli
tehnyt. Tällä kertaa ahnaus sai palkkansa. Hän ei ainoastaan jäänyt
ilman suupalaa, vaan säikähtyipä poloinen ihan hirvittävästi. Silmät
harrillaan ja töyhtö kauhistuksesta litteänä hän tarrautui kiinni
orapihlajan oksaan kammottava syvyys allansa, ja huojennus oli
äärettömän suuri, kun veli rohkaisi mielensä ja purjehtien saapui
hänen rinnalleen. Mutta tietenkään ei voitu odottaa hänen myöntävän
sitä. Nähdessään, kuinka helposti veli teki tuon, nosti hän töyhtönsä
pystyyn, käänsi välinpitämättömästi päätä ja kysyi, eikö veljestä
lentäminen ollut perin helppo asia, kun kerran oli rohjennut sitä
yrittää; ja sisko sai hänet häpeämään aika lailla, kun oli sallinut
hänen ensimäisenä lähteä pesästä. Orapihlajasta he matkasivat edelleen
kuolleeseen sumakkipuuhun, mutta siellä he lehtien puutteessa olivat
niin selvästi näkyvissä, että pelko kovasti kouraisi emoa, joka
kirjaimellisesti tuli ajamaan heidät takaisin sumakkiin.
Kardinaali oli niin suunnattoman ylpeä ja niin tavattoman suuri
uskalikko opettaessaan heille lentämistä, kylpemistä ja kaikkea muuta
mikä on välttämätöntä nuorten lintujen tietää, että oli suuri Jumalan
armo, että he hengissä pääsivät harjoituksista. Hän oli itse oppinut
monta taitoa, mutta ei ollut koskaan voinut oppia miten pysyä hiljaa ja
kätkeä itsensä. Kovasti kirkuen "tship!", välähdellen ja leimahdellen,
hän heittäytyi vaaroihin, jotka saivat kaikki muut linnut kimaltelevan
joen varrella ryntäämään piiloon. Piiloutumista hän halveksi eikä
koskaan osannut levähtää.
Se kesä oli täynnä rikkaita kokemuksia kardinaalille. Näitten
ensimäisten poikasten vartuttua ja lennettyä pois rakennettiin kaksi
muuta pesää, ja kaksi muuta poikuetta lenteli sumakin ympärillä.
Lehtisadon aikana kardinaali oli pienen parven isä, ja kaikki olivat
sieviä, vankkoja, kauniita jokilintuja.
Hän oli elänyt kevään ja tuntenut sen väkeväntuoksuvaa ilmaa,
kalpeitten kukkasten viehätystä ja palavaa sydämen nälkää. Oli tuntenut
kesän kultaisessa värityksessään, oli nähnyt sen benzoe-puusta ja
sarsaparilla-lehvistä tuoksuvat metsät, joita kiehkuroina koristivat
villit viiniköynnökset, kuusamat ja punakoisot; joita mattoina
verhosivat samettinen sammal ja tähtirikas mandragora viheriän varjon
alta pilkistäen esiin, oli kuunnellut kimaltelevan joen taukoamatonta
puhelua, ja kokenut lemmen nautinnon rikasta täyttymistä.
Nyt oli tullut lehtisato, ja kaikki kevään lupaukset olivat
toteutuneet. Metsät olivat upeat syysvärityksessään. Siellä oli
kypsiä punaisia ja mustia orapihlajan marjoja ja villiviinirypäleitä,
jotka vain odottivat ankaraa hallaa, ratisten putoilevia pähkinöitä,
hoppuisia oravia ja harmaan ja ruskean kiiltäviä kaniineja.
Tienvarsilla heloittivat kultaiset paimenpiiskut ja kuninkaallisina
upeilivat purppurassaan asterit ja anisruohot. Kuului putoavain lehtien
kahinaa, sametinpehmoisten perhosten liipottelua, etelään rientävien
siipien surinaa ja seuralaisiaan kokoilevan variskuninkaan ääntä.
Silloin heräsi kardinaalissa tunne, että oli aika johtaa perheensä
oranssitarhaan. Eräänä päivänä he meluten ja kirkuen hääräsivät ylös
ja alas joen kimaltelevaa vartta, syöksähtelivät viljapellon poikki
ja kiikkuivat sumakissa. Seuraavana päivänä oli musta halla riipinyt
sen lehteviä oksia. Kankeana ja autiona se seisoi siinä, yksinäisyyden
perikuvana.
Oi lintu, ihmeellisine sulkakoruinesi, joka laulat kuin ihminen!
Mikä oivallinen, jumalallinen ajatus luoda noin kaunis olento ja
niin kaunista soitantoa meidän iloksemme! Sinä terhakka laulaja
tulipunaisessa takissasi, liian ylpeä piiloittaaksesi läikehtivän
kauneutesi, liian peloton varoaksesi niitä monia vaaroja, jotka sinua
ympäröivät; aamunkoitteesta me sinua tervehdimme, Lintumaailman
kuningas, sinun vaateliaasti käskiessäsi: "Kas siin'! Kas siin'!"