"Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali.
Laikahtaessaan tähän laululajiin hän tunsi, ettei hänen laulunsa
luvannut parasta saavutusta. Hän oli melkein lannistunut. Ei näyttänyt
avautuvan muuta tietä kuin lentää Limberlostiin, ja hän ylenkatsoi
rämettä niin kerrassaan, että rakastaminen kadottaisi osan suurinta
viehätystään, jos hänen täytyisi sieltä lähteä etsimään puolisoa.
Aika tuntui joutuneen niin pitkälle, että vaadittiin tarmokkaita
toimenpiteitä, ja kardinaali oli valmis niihin ryhtymään; mutta miten
saattaisi hän tarmolla pakottaa pientä vaimoa, joka ei mielinyt tulla
hänen rukoilevimmistakaan kehoituksistaan? Kovin haluttomasti hän
noppi marjoja ja lennähytti ilmaan utelevan huudon: "tship!" Mielessä
rahtunen toivoa hän kohosi yhtenään urkuparvelleen ja lähetti ulos
määräyksen, joka vivahti paljon enemmän anomukseen: "Tuu liki! Tuu
liki!" ja sitten hän kumartui eteenpäin ja kuunteli tarkkaavasti joen
sorinaa, jottei sieppaamatta jäisi vienoinkaan vastaus: "tshuk!", jonka
se kantaisi luo.
Hän saattoi kuulla karpin puhkuvan, kun se kieriskeli rantamalla.
Iso hauki huiski ympärilleen, murkinoidessaan pikku kaloilla.
Sumakkia vastapäätä musta kuha rohkeasti ponnahtaen koppasi ennen
veteen läiskähtämistä suuhunsa jokaisen kovaonnisen, hunajataakkaisen
hyönteisen, joka putosi alas herkuttelemasta valkoteräisen
villin omenapuun makeilla kukkasilla. Hän tajusi punaisen oravan
terävä-äänisen narskutuksen ja nautakarjan märehtimisen, kun se
laiskasti jauhaa pureskeli palasiaan pajujen keskellä. Ja hänen
jännitettyyn korvaansa raikui kuin rummun pärrytys tikan koputus
kuolleeseen sykomooriin, hieman hänen yläpuolellansa.
Kardinaali vihasi tikkaa pahemmin kuin inhosi kyyhkystä. Sehän oli
vain hullun makeileva, mutta tikka oikea siniparta. Kardinaalia ihan
himoitti kiskoa sulat sen selästä, kunnes se olisi yhtä punainen kuin
sen pää, sillä tikka oli suorinut asunsa mitä hienoimpaan kuosiin ja
käynyt kosiskeluun suloisin sävelin ja hivelevän hellästi. Imelä kuin
kyyhkysen oli ollut hänen mairittelunsa, ja yksinäinen kardinaali oli
kärsinyt vieläkin katkerampaa tuskaa, kun hänen täytyi olla toisen
onnen todistajana; mutta tuskin oli hänen pullea, lempeä vaimonsa
suostunut hänen hyväilyihinsä ja hyväksynyt sykomoorin asuinsijaksi,
kun tikka kääntyi häntä vastaan, nokki julmasti ja tempasi töyhdön
höyheniä hänen rinnastaan. Sellaista tyrannimaista menettelyä ei
voinut puolustaa vähimmälläkään tavalla; ja sen näkeminen raivostutti
kardinaalia äärettömästi. Hän odotti varmasti näkevänsä tikkarouvan
eroavan miehestään ja kaikkoavan uudesta kodistaan, ja mitä vakavimmin
toivoi hänen niin tekevän, mutta eipä tämä sitä tehnytkään, painoi
vain lauhkeana höyhenensä kokoon, riensi työhön hoppuisasti ja koetti
kaikin tavoin ehättää edelle ja torjua puolisonsa tyytymättömyyttä.
Tämä kohtelu teki miehen vieläkin väkivaltaisemmaksi, ja nyt väistyi
tikka-rouva joka kerta joutuessaan miehensä ulottuviin. Se sai
kardinaalin niin kostonhimoiseksi, että hänen ihan teki mieli nousta
ylös ja takoa sykomooriin tikan päätä, kunnes saisi hänet oppimaan,
kuinka kohdella puolisoansa säädyllisesti.
Joki oli aivan tulvillaan leivosten laulua, ja tänä aamuna helähtivät
kuhankeittäjäin ensimäiset kultaiset sävelet. He olivat saapuneet
päivän hämärtäessä ja iloitsivat ylettömästi kotiintulosta, sillä he
puikahtelivat rannalta rannalle ja lauloivat hurmaavasti. Ei tuntunut
olevan loppua ollenkaan jokea alas tulvehtivilla linnunsävelillä, eikä
sittenkään kuulunut alkuakaan siitä yhdestä äänestä, jota kardinaali
odotti palavasti ikävöiden.
Kuhankeittäjän laulu oli niin innostavaa, että se houkutteli
kardinaalin vieläkin yrittämään; istuen oksalla, kumottaen siinä
tulipunaisena ja mustana huhtikuun pilvitaustaa vasten, hän koetteli
ääntänsä ja päässeenä sävelistään varmaksi rukoillen kutsui: "Tuu liki!
Tuu liki!"
Juuri silloin hän näkikin hänet! Hempeänä hän liiteli lähellä
maanpintaa, pehmeänä kuin untuva tuulessa, punerva kajastus
leijaillen hänen höyhenpuvullaan, nokka korallinkarvaisena, jalatkin
ruusunvärisinä -- mitä arin, säikkyvin pikkuinen olento maailmassa.
Hänen kirkkaat silmänsä vilkkuivat pelosta, ja siellä alhaalla
sananjalkojen, vuokkojen ja viime vuoden kuivien lehtien seassa hän
huojutti kiiltävää töyhtöpäätänsä ja tuijotti häneen säikähtyneen
kummastelevana.
Tätä kardinaali oli odottanut ja toivonut ja suunnitellut jo
päiväkausia. Hän oli useastikin mielessään kuvaillut kaikki tilanteen
yksityiskohdat, eikä hän sittenkään ollut valmistunut tapahtuman
varalle, kun se äkkiä hänelle sattui. Hän oli arvellut työntävänsä
pois monenkin tarjoutuvan anojan, ennenkuin valitsisi yhden hänelle
kauneudessa vertoja vetävän; mutta nähdessään tämän aran pikku olennon,
joka hiipi eteenpäin aivan maanpinnan lähellä ja varkain vilkuili
häneen, kardinaali tunsi itsensä perin vähäiseksi linnuksi, eikä hän
totta tosiaan koskaan ollut itseänsä tuntenut pieneksi. Musertava
mahdollisuus, että jossakin saattoi olla kardinaali häntä kookkaampi,
loistavampi ja ennen kaikkea etevämpi: laulaja, riipaisi häntä pahasti,
ja kaikista pahinta: hänen äänensä petti äkkiä.
Puolittain kukkain kätkössä neito näytti niin pieneltä, niin ujolta,
niin ihastuttavan suloiselta. Kerran pari kardinaali äänsi varovasti
"tship" vahvistaakseen itseään ja selvittääkseen kurkkuaan, sillä aivan
oudolla tavalla se oli käynyt kuivaksi ja käreäksi; sitten hän hellästi
yritti uudelleen. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. Hän unohti
kaiken arvokkuutensa. Hän tiesi äänensä vapisevan kiihkosta, tiesi
sen käheäksi pelosta. Hän pelkäsi yrittää lähestyä häntä, mutta hän
kumartui hänen puoleensa pyytäen ja rukoillen. Hän tivasi ja tiukkasi
eikä rahtuakaan piitannut siitä että niin teki. Äkkiä tuntui hänestä
kunnia-asialta miellyttää häntä ja voittaa hänet. Hän keikkui oksalla.
Hän astahteli sivulle, hypähteli ja pyörähteli soreasti. Hän kuherteli
ja leperteli ja koetti saada kaikki etunsa näkyviin. Ei hänelle
lainkaan pälkähtänyt päähän, että kyyhkynen tai tikka saattaisi huomata
hänet, eikä hän olisi hiventäkään välittänyt, vaikka olisivat sen
tehneetkin; ja mitä muihin kardinaaleihin tulee, olisi hän hyökännyt
vaikka Limberlostin ja Rainbow Bottomin yhtyneitä voimia vastaan.
Hän lauloi laulamistaan. Kaikki suuressa punaisessa, värisevässä
ruumiissaan sykähtelevät myrskyiset intohimot hän oli vuodattanut
näihin säveliin; mutta neito vain käänteli päätänsä puolelle ja
toiselle, kurkisteli häneen ja näytti olevan kyllin säikähtynyt
paetakseen henkäystäkin eikä vastannut edes heikointakaan rohkaisevaa
kutsua: "tshuk!"
Kardinaali levähti hetkisen, ennenkuin yritti uudelleen. Se vahvisti
häntä ja hän pystyi paremmin hillitsemään itseään. Hän saattoi
panna merkille, että hänen äänensä oli kirkastumassa ja käymässä
pehmeämmäksi. Hänen asemansa oli korjaantumassa. Ehkä oli neito
huvitettu. Olihan siinäkin hiukan rohkaisua, että hän oli vielä
paikallaan. Kardinaali tunsi hetkensä tulleen.
"Tuu liki! Tuu liki!" Hän oli nyt innoissaan. Varmastikaan ei yksikään
kardinaali voinut laulaa täyteläisemmin, raikkaammin, suloisemmin
sävelin. Hän alotti aivan alkusen alusta ja taritsi kokonaisen
seikkailukertomuksen, jota hän väritti kaikkinaisilla hurjilla,
rajuilla, mukaansa tempaavilla sävelillä mitä keksiä taisi. Sitä
seuraamaan hän pani kevään iloa ja runsautta läikehtivän laulun,
sävelin niin kevein ja ilmavin kuin tuulen henkäisy, ja heiluvin
ruumiin hän löi tahtia rytmillisille säveljaksoilleen. Sitten hän
laikahti laulamaan rakkaudesta ja kertoi kerrottavansa hellästi,
rukoilevasti, intohimoisesti, tavalla, johon vain kosiskeleva lintu
kykenee. Nyt hän viritti hurmaantuneen ylistyksen, laulun, joka värisi
pelkoa ja hänen rintaansa raastavaa tuskaa. Hän oli melkein päässyt
sävelvarastonsa loppuun, ja sittenkin neito näytti pikemmin mielivän
lähteä pakoon kuin tulla hänen luoksensa. Hän pelkäsi ottaa edes
pienintä pelokasta hypähdystäkään hänen puoleensa.
Epätoivon puuskauksessa kardinaali puhkesi nyt intohimoisimpaan
lauluunsa. Hän suoristausi koko mittaansa, taivutti itseään häneen päin
ja levitetyin, vavahtelevin siivin, töyhtö korkeimmillaan, vaappuen
puolelta toiselle palavassa jännityksessään vuodatti täydellisen ryöpyn
väriseviä säveliä. Hänen kardinaaliruumiinsa liiteli haltioituneitten
sävelten vyöryvällä virralla, kunnes hän näytti aineellistuneen
musiikin liekehtivältä, tykkivältä ilmestykseltä siinä anoessaan,
mielistellessään, vaatiessaan ja rukoillessaan. Lopen uupuneena hän
nosti päänsä nakatakseen ilmoille viimeisen sävelen mihin vielä pystyi
ja silmäsi voipuneena alas nähdäkseen, oliko neito tulossa, mutta
saikin silmiinsä ainoastaan etäisyydessä kuultavan himmeän harmaan
viivan. Hän oli arvellut niin täydellisesti taivuttavansa lempimänsä
pikku neidon, että tämä tulisi hänen luoksensa, ja oli jo puolen päivää
kiivaasti ajanut häntä takaa, ennenkuin huomasi niin tehneensä.
Ei yksikään kardinaali ollut milloinkaan saanut kestää niin ankaraa
metsästystä kuin mihin pienokainen houkutteli hänet seuraavina päivinä.
Pelosta ja arkuudesta hän oli viettänyt suurimman osan elämästänsä
viidakoissa. Kardinaali taas oli avointen kenttien ja puunlatvojen
lintu. Hän kiikkui kernaasti tuulen mukana ja nuolen lailla kiiti
halki ilman äkillisin hyökkäyksin. Tämä pujottelu ja puikkelehtiminen
puunrunkojen lomitse, lehtien seassa ja halki takkuisten tiheikköjen
uuvutti ja kiusasi ja ärsytti häntä enemmän kuin sadan peninkulman
reilu lento. Toisinaan hän ajoi neidon lymypaikastaan, ja silloin
tämä hurjasti pyöri ylös kukkuloita ja alas laaksoihin etsien toista
viidakkoa; mutta mihin hän kulkikin, oli kardinaali vain henkäystä
jälempänä, ja jokaiselta matkatulta peninkulmalta hänen intohimonsa
vain kasvoi.
Ei ollut aikaa syödä, kylpeä tai laulaa; vain peninkulma toisensa
jälkeen väsymätöntä takaa-ajoa. Näytti siltä, ettei tuo pikku olento
voinutkaan pysähtyä, vaikkapa olisi tahtonutkin, ja mitä kardinaaliin
tulee, täytyi hänen jatkaa tätä takaa-ajoa viimeiseen hengenvetoonsa
asti. Oli sula ihme, että tuo säikähtynyt lintu poloinen saattoi pysyä
toisen edellä. Hän sai ilmeisesti kärsiä tästä palavasta kosinnasta.
Kaksi pyrstösulkaa oli mennyt ja yksi taittunut siipikynä lepatti
pahasti. Kerran hän oli lentänyt liian matalalle iskien päänsä
aidansäleeseen, niin että ilmestyi pisara verta ja hän surkeasti
parkaisi. Moniaan kerran oli kardinaali saanut ahdistetuksi hänet
johonkin soppeen ja koettanut pitää kiinni höyhentukusta ja väkisin
pakoittaa häntä kuulemaan järkeä, mutta hänpä vain kiskaisi itsensä
pois hänen käsistään ja livahti lentoon lopen piestynä ja jättäen
kardinaalin siihen puolikuolleena kaipauksesta ja tunnontuskista.
Mutta miten hämmentynyt hän olikin ja mihin hän lensikin päättömässä
paossaan, sen ainoan asian hän kuitenkin aina muisti, ettei johtanut
kardinaalia sen kiukkuisen suuttumuksen suuhun, joka odotti häntä
Rainbow Bottomissa. Läähättäen, pelosta vavisten, kaivaten hyvin
kätkeviä lymypaikkoja, riutuneena ja puolisokeana kolhauksista, joita
lentäessään halki vieraitten seutujen oli saanut, ampui uupunut
lintu tietänsä umpimähkään; mutta hän olisi ennemmin antanut repiä
itsensä kappaleiksi, kuin olisi ohjannut komean takaa-ajajansa hänen
vihamiestensä kitaan.
Pieni untuvainen olento riepu! Hän oli lentänyt pakoon kaikenlaisia
vaaroja koko elämänsä. Ei hän saattanut tajuta, että lempi ja suoja oli
tullut tässä loistavassa asussa, ja hän vain pakenemistaan pakeni.
Kerran oli kardinaali, kiihkosta ja rakkaudesta palavana, jättäytynyt
jälelle, jotta neito saisi levähtää, ja ennenkuin hän oli älynnytkään,
että joku muu lintu oli lähistössä, oli eräs iso häpeämätön julkea
sukulainen, Limberlostista käsin kaarrellen, yhtynyt kilpailuun ja ajoi
häntä nyt takaa niin kiivaasti, että tämä äärimmilleen kauhistuneena
ja parahtaen pyörähti ympäri ja kiiti takaisin kardinaalin tykö turvaa
etsien. Kun raivonpuuskaan, joka valtasi hänet kilpailijan nähdessään,
yhtyi havainto, että ajettu hädässään turvautui häneen, täytti
kardinaalin sellainen suuttumuksen kuohu, että hän näytti kasvaneen
kahteen mittaansa. Kuin koston loimuva kekäle hän säntäsi Limberlostin
nousukasta vastaan niin että tämä paiskautui maahan kierien kuin
sotkuinen höyhenkimppu. Hän hyökkäsi nokallaan ja kynsillään ja siten
aivan suunnattomasti runneltuaan kilpailijaansa, niin että tämä
hyppäili pois vapisevana, pörhöiset höyhenet oman verensä tahrimina,
kardinaali muisti omaa pientä armastansa ja kiirehti takaisin, varmasti
toivoen palkintoa.
Mutta tämäpä oli niin oivassa piilossa, että vaikka kardinaali haki,
kutsui, rukoili, ei hän löytänyt hänestä jälkeäkään enää koko sinä
päivänä. Kardinaali kävi melkein mielettömäksi; ja hänen hellästi
anovat huutelunsa olisivat liikuttaneet jokaista muuta paitsi kauhun
lyömää lintua. Ei hän edes tiennyt, mihin suuntaan ajaa häntä takaa. Yö
lankesi maille ja tapasi hänet kuumeisena rakkaudesta ja pelosta, mutta
toi mukanaan lepoa ja mielenmalttia. Neito ei ollut voinut mennä kovin
pitkälle. Siihen hän oli liian voipunut. Kardinaalipa ei kuuluttaisi
olopaikkaansa. Pianhankin toinen tulisi kärsimään liiallisesti ruuan ja
juoman puutteesta.
Kardinaali kätkeytyi salaviin aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli
armaansa kadottanut, ja odotti niin kärsivällisesti kuin taisi; ja
olihan se viisas suunnitelma. Heti päivän valjettua kadonnut hiipi
pelosta vapisevana joen rantaan juomaan. Oli melkein raakaa julmuutta,
mutta hänen pelkonsa oli voitettava tavalla tai toisella, ja riemusta
kirkaisten kardinaali sujahutti itsensä hänen vierelleen. Neito loi
häneen tyrmistyneen katseen ja livahti tiehensä. Takaa-ajo alkoi
uudelleen ja jatkui, kunnes pakenija oli ilmeisesti nääntymässä.
Ei ollut tilaa kilpailijalle sinä aamuna. Kardinaali lenteli hänen
rinnallaan, hyväili häntä, yrittipä suudellakin, milloin vain pieninkin
mahdollisuus tuntui tarjoutuvan. Toinen oli miltei kuollakseen
väsynyt, hänen lentonsa oli horjahtelevaa ja käymässä yhä lyhyemmäksi.
Kardinaali teki kaiken voitavansa. Jos toinen pysähtyi henkäisemään,
painui hän niin lähelle kuin suinkin tohti ja rukoili surkeasti: "Tuu
liki! Tuu liki!"
Kun neito lähti lentoon, niin kardinaali niin taitavasti ehkäisi hänen
kulkunsa, että hän useammastikin sai turvapaikkansa sumakkipensaasta,
älyämättä missä olikaan. Kun takaa-ajettu siis teki näin, niin hän
asettui oksalle niin lähelle kuin rohkeni, ja kummankin huoatessa
hän viserteli hänen korvaansa vienon, pienen kuiskivan lemmenlaulun,
syvällä kurkussa, ja joka sävelellä hiljalleen siirsihe lähemmäksi.
Neito käänsi päänsä pois, ja vaikka hän läähätti suu ammollaan ja
vallan vapisi pelosta, niin kardinaali tiesi, ettei tohtisi mennä
lähemmä, sillä silloin tuo vauhko pikku olento pyrähtäisi tiehensä. Kun
hän seuraavan kerran turvautui siipiinsä, pysyttelihe kardinaali niin
tiukasti hänen jälissään, että hän äkisti käännähti ja hengästyneenä
pakeni sumakkiin. Tämän tapahduttua niin useasti, että hän tuntui
käsittävän sumakkipensaan turvapaikakseen, istahti kardinaali
syrjemmälle ja vuodatti kaiken keuhkoissa jälelläolevan ilman
riemahtavan ilolaulun vihellykseen, sillä nyt hän alkoi tajuta miten
menetellä. Hän ryöpsähti ylös ilmaan ja tehden pyörähdyksen, joka olisi
ollut kunniaksi kärpässiepolle, koppasi lennosta karjapaarman.
Hellästi kuiskien: "tship!" hän verkalleen ja varovasti toi sitä
oksalta oksalle yhä lähemmäksi. Koska oli itse nälästä menehtymässä,
hän käsitti että toisen täytyi olla miltei nääntymäisillään. Pitäen
saalista niin, että neito voi sen nähdä, hän hyppeli eteenpäin
toimekkaasti, mutta varovasti, paarma nokassa ja sydän kurkussa. Hän
venytti kaulaansa ja jalkojaan niin pitkälle kuin taisi kurottaessaan
paarmaa hänelle. Välipä sillä, että hän sieppasi sen nykäisten suuhunsa
ja lentää tuijasi neljännespeninkulman sitä syömään. Hän oli ottanut
ruokaa häneltä. Olihan siinäkin aluksi. Varovaisesti hän ajeli häntä
jälleen sumakkipuulle päin ja väsymättömän kärsivällisesti piti
häntä siellä koko jälellä olevan päivän. Hän kantoi hänelle jokaisen
valikoidun oivallisen palasen minkä löytää taisi sumakkipensaan
välittömästä läheisyydestä, ja tuolloin tällöin toinen ottikin palan
hänen suustaan, vaikka hän enimmäksensä oli pakotettu jättämään sen
oksalle hänen viereensä. Iltahämärissä hän yhä uudelleen yritti
puikahtaa viidakkoon, mutta äärettömän kärsivällisesti ja hellästi
ja taitavasti kardinaali johti hänet takaisin sumakkipensaaseen,
kunnes toinen heitti yritykset ja naapuruudessa luikertavan villin
viiniköynnöksen suojassa istui kardinaalin omalle valitsemalle
levähdyspaikalle, pisti uupuneen päänsä siiven alle ja kävi nukkumaan.
Hänen vaivuttuaan sikeään uneen kardinaali siirsihe niin lähelle
kuin tohti ja toinen silmä luotuna armaaseen sydänkäpyseen ja toinen
vaanien, uhkaisiko mahdollisesti mistään vaara, vietti yön valvoen ja
vartioiden.
Hän oli melkein loppuun kulunut; mutta tämä oli kuitenkin joka
tapauksessa äärettömän paljon parempaa kuin edellinen yö, sillä nyt
hän ei ainoastaan tiennyt, missä etsitty oli, vaan myös, että hän oli
nukkumassa hänen omalla lempipaikallaan. Hänestä neito oli täydellisen
kaunis. Totta kyllä hän oli pörröinen, mutta saattoihan hän siistiä
itsensä. Jokunen sulkakin oli mennyttä, mutta ne kasvaisivat pian. Hän
oli kuin sydäntä hivelevä kuva, jota kardinaali ahmi lemmensairain
silmin, milloin vain harhaileva kuunsäde eksyi viiniköynnöksen lehtien
reunalle.
Hellän intohimon aallot silloin tällöin puistattivat häntä. Vienon
vienona kuherteluna kuului puolen yötä hänen kurkustaan kutsu: "Tuu
liki! Tuu liki!"
Kun punarinta-satakielet seuraavana aamuna ilmaisivat päivän tuloa
kimaltelevan virran äyräällä, heräsi kardinaalin vieruskumppani
hätkähtäen; mutta ennenkuin hän ennätti päättää mihin suuntaan paeta,
hän keksi soman mehevän toukan asetettuna vierelleen oksalle aivan
lähettyvilleen ja vallan järkevästi jäi paikalleen murkinoimaan.
Sitten kardinaali lensi alas joelle kylpemään. Hän tekaisi siitä
niin ihastuttavan kirmailun ja veden läiskinä soi niin virkistävältä
voipuneen ja ryvettyneen linnun korvissa, että hän ei voinut vastustaa
haluaan, vaan läksi muutaman kerran hänkin tuikkaamaan itsensä veteen.
Kun hän nyt oli märkä, ei hän voinut lentää hyvin, ja kardinaali käytti
tilaisuutta nyhtääkseen hänen katkenneita sulkakyniään, auttaakseen
häntä puvun siistimisessä ja antaakseen jonkun ylimääräisen hyväilyn.
Hän opasti hänet lempipaikalleen auringonkylpyä ottamaan ja seurasi
talonpojan auraa viljapellolla, kunnes löysi ison makean kuoriaisen.
Hän nokkaisi pois pään, kuori siltä jäykät siipikilvet ja soreasti
ojensi sen hänelle. Hän oli niin ihastunut, kun toinen otti sen hänen
noukastaan ja jäi sumakkipuuhun sitä syömään, että asettui läheiseen
orjantappurapensaaseen, jossa villin elämänlangan valkeat lumikukkaset
muodostivat viehättävän taustan hänen tulipunaiselle takilleen. Hän
lauloi vanhan rukoilevan laulunsa niin kuin ei milloinkaan ennen, sillä
nyt hänellä oli toivon häive sydämessänsä rinnan pelon kanssa.
Hän lauloi laulamistaan, pyöristäen, täydentäen, paisuttaen jokaista
säveltä, kumartuen hänen puoleensa houkuttelevan hellästi, välähytellen
loistavaa kauneuttansa hänen silmissään, siinä kieppuessaan ja
kiikkuessaan, siten tavoitellen hänen hyväksymistään; ja kaikki
mitä hän oli kärsinyt ja kaikki mitä oli toivonut, se kuului hänen
laulussaan. Juuri kun hänen sydämensä oli pakahtua, kuuli hänen
jännitetty korvansa heikoimman, pelokkaimman kutsun minkä rakastava
milloinkaan on antanut. Ainoastaan yksi nöyrästi anova, vieno "tshuk!"
sumakkipuulta. Hänen laulunsa vaihtui lähes tukahuttavaan hurmauksen
puuskaan. Varovasti hän hyppäsi oksalta oksalle häntä kohti. Hellästi
ja hiljaa äännähdellen hän hitaasti hipui lähemmäksi, lähemmäksi, ja
ihme yli ihmeitten! voipuvin silmin ja värisevin siivin toinen kurotti
hänelle noukkaansa suudelmaan.
Päivällisellä sinä päivänä sanoi talonpoika vaimolleen:
"Maija, jos tahdot kuulla kauneinta laulua ja nähdä klookeinta mitä
koskaan olet nähnyt, niin lähdeppä alas linja-aitaa katsomaan tuon
punavarpusen hullutteluja, jota me tässä ollaan kuultu."
"Enpähän tiedä, että punavarpuset ovat niin harvassa, että minun yhtään
tekisi mieli kahlata hyhmässä puoli peninkulmaa tuota nähdäkseni",
vastasi Maija.
"Jaloittelu käy aika sievään linja-aitaa pitkin", sanoi Abram,
"etkä ole koskaan nähnyt mokomanlaista punavarpusta. Se on niin iso
kuin kaksi tavallista. Ja niin punainen, että joka pensas, johon
se laskeutuu, on kuin tulessa. Se on sitten ihan varma, että se on
ollut jonkun hoidokki, ja minua se on pitänyt sinä miesnä. Minä voin
helposti päästä kuuden jalan päähän siitä. Se on kaunein lintu, minkä
silmäni milloinkaan ovat nähneet; ja mitä lauluun tulee, niin se näkyy
heittäneen ilmat ja paraikaa kutsuu ihmisiä taloksi-asettumisensa
kekkereihin tänäpäivänä. Se on eleskellyt tässä yksin kokonaisen
viikon ja laulanut kuin paras mestari. Mutta tänä päivänä se on
napannut itselleen eukon ja aivan se on yhtä paha mairittelemaan kuin
minä milloinkaan. Minua tosiaan peloittaa, että se kerrassaan särkee
kurkkunsa."
Maija tuhahti.
"No, no, älä lähde, jos olet väsynyt, kultaseni", sanoi talonpoika.
"Minä vain ajattelin, että se ehkä sinua huvittaisi. Minulle se on
tehnyt erinomaisen hyvää. Jäseneni ovat niin norjentuneet, että
hoksaanpa melkein juoksujalkaa kiirehtiväni vakoa ylös ja sitten minä
alas aitaan päin astun aivan vitkalleen, niin että voin pysyä sen
lähellä niin kauan aikaa kuin suinkin."
Maija tuijotti häneen jäykästi. "Abram Johnson, oletko ihan
kaistapäinen?" kysyi hän.
Abram nauraa hohottamaan. "En rahtuakaan enempää kuin miksi sinä tulet,
muruseni, kun vain kerran saat silmiisi sen veitikan. Tule pois, jos
voit. Olet kutsuttu sinäkin. Sehän käskee koko kylän tulla katsomaan."
Maija ei sanonut enää mitään, mutta itsekseen hän päätti, ettei hänellä
olisi aikaa hullutella linnun takia, kun oli hoidettavana talous ja
kevätompelutkin olivat käsissä. Kun hän johdatti mieleensä Abramin
innostuneet ylistelyt linnusta ja sai leyhäyksen tuoksukylläistä
ilmaa mennessään keittiöstä kaivolle, täytyi hänen tunnustaa, että
mieli teki lähteä; mutta hän lopetti puolipäivätyönsä ja päättävästi
asettui neuleensa ääreen. Hän pisteli hartaasti, ja veti langan
kireäksi nopeassa kaaressa, jonka oli oppinut vuosien kokemuksesta;
ja vaikkakin hänen silmänsä vaelsivat rantaan päin ja vaikkakin hän
monasti pysähtyi käsi koholla ja kuunteli tarkkaavasti, ei hän sitä
huomannutkaan. Kahden tienoissa levottomuuden henki, joka vaati
tyydytystä, oli vallannut hänet. Lujasti nipistäen huulet yhteen, katse
tuimana, kulmakarvat kurtussa hän jatkoi ompelemista. Puoli kolme hänen
kätensä putosivat helmaan, Abramin uusi hurstipaita solui permannolle,
ja hän nousi empien ja astui huoneen poikki vaatesäiliölle, josta otti
päällyskenkänsä ja asetti ne keittiön lieden eteen, jotta olisivat
valmiina, jos hän joutuisi niitä tarvitsemaan.
"Pyh!" mutisi hän, "minun on saatava tämä paita valmiiksi tänä iltana.
Aamulla on sitten kirnuttava ja leivottava, ja iltapuolella tulee Mary
Jane Simms kyläilemään."
Hän palasi akkunalle, nosti paidan ylös ja ompeli tavattoman kiivaasti
seuraavan puoli tuntia; mutta kello kolme hän heitti työn jälleen,
avasi keittiön oven ja katseli alas joelle päin.
Ilma oli täynnä kaikkinaista varhaisen keväimen päihdyttävää
suloisuutta. Tuulenleyhkä, joka sipaisi hänen poskiaan, kantoi
hienoa siitepölyn lemua ja puhkeamassa olevien lehtien kirpeätä,
tuoretta tuoksua. Kiemurrellen kohti pilviä kuin viittaava sormi
nousi punasinervä ja harmaa savupatsas juuriläjästä, jota Abram
paraikaa poltti, ja hajallaan peninkulman laajalti ympärillä näkyi
puolitusinaa muita samanlaisia, kertoen hänen naapuriensa ahkeruudesta.
Etäisen soiton kaltaisena kuului korvaan hänen satojen mehiläistensä
siipien surina niiden janosta hurjistuneina reunustaessa vesiallasta.
Halkopinolla helmikana kajahutteli lakkaamatta huutoansa: "Hut räk!
Hut räk!" Pihamaan poikki kulki vanha kalkkunakukko pyrstö viuhkan
muotoisena, siivet maata viistäen ja ilmaisten ihastustaan kevään ja
rakkauden ajasta äkillisin pärskähdyksin. Karjapihan veräjällä potra
Bramaputrakukko reippaasti vaati voitteloille elämästä ja kuolemasta
erästä heimolaistaan kolmen peninkulman takaa. Joelta nousi hänen
sinisen, haaremiansa epäluuloisesti vartioivan koirashanhensa kimeä
kirkuna. Kanatarhassa kanat kaakattivat joukolla ja suuriäänisesti, ja
karjapiha oli täynnä nautakarjaa, joka ammui vapaalle niittylaitumelle
päästäkseen, vaikka se tuskin oli vielä kelvollinen laitumeksi.
Oviaukossa empien seisovasta pikku naisihmisestä tuntui kuin koko
luonto olisi liittoutunut viekoittelemaan hänet työstänsä, ja juuripa
silloin raikahti selvänä ja käskevänä kardinaalin kehotus: "Tuu liki!
Tuu liki!"
Silkka hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. "Niin totta kuin olen
elävä olento", lausahti hän, "se on muuttanut laulua! Sitähän se Abram
tarkoitti, kun sanoi, että minä olen kutsuttu. Se kutsuu katsomaan
kumppaniansa. Minäpä lähden."
Heikko mielenkiihtymyksen puna kohosi hänen poskilleen. Hän pisti
päällyskengät jalkaansa ja heitti vanhan saalin päänsä yli, meni pihan
halki, seurasi polkua hedelmätarhan poikki ja joutui kyläkujalle. Ladon
alipuolella hän kääntyi takaisin ja yritti mennä yli. Kuraa oli syvälti
ja se oli paksua, hän kadotti toisen päällyskengän; kepin avulla hän
pyydysti sen pois ja viippuen toisella jalalla asetti sen uudelleen
paikalleen.
"Olisi sekin jotakin ollut, jos olisin keikahtanut tuohon kuraan",
urisi hän.
Hän astui latoon ja tuli ulos minuuttia myöhemmin, sulki ja telkesi
oven huolellisesti, ja sitten mennen tien poikki kulki linja-aitaa
pitkin alas joelle päin.
Pellon puolimaissa Abram näki hänen tulevan. Ei ole tarvis mainita,
kuinka usein hän oli vilkaissut sille taholle päivän kuluessa
iltapuoleen. Hän läiskäytti vanhaa Harmoa ohjasperillä ja painui
alas pengertä, silmät loistavina, kasvot punaisina ja kädet lujasti
kouristaen auraa, joka väänsi esiin kerroksen mustaa multaa hänen
edetessään.
Kummastellen hänen tulehtuneita kasvojaan ja sädehtiviä silmiään Maija
käsitti, että hänen koko olentonsa tulkitsi sisäistä riemastusta.
"Abram Johnson", kysyi hän juhlallisesti, "oletko saanut
voimalumouksen?"
"Olen", huudahti Abram ja tempasi pois vanhan huopahattunsa ja tuijotti
sen kupuun kuin innoitusta etsien. "Sinäpä sen sanoit, muruseni. Olen
voiman lumoissa. Sain sen pieneltä punavarpuselta. Kevään voiman!
Laulun voiman! Rakkauden voiman! Jos tuo pieni punainen olento, jonkun
joutavan heittiön maalitaulu, voi ottaa kaiken mitä pyytää elämältä
tänäpäivänä, niin miksei siis ajatteleva, järkevä mies oivaltaisi
elämän siunauksia. Sinäpä sen sanoit, Maija; minä olen saanut voiman
lumouksen. Se on Jumalan voima, mutta tuo pieni punapeippo on minulle
opettanut, kuinka käydä siihen käsiksi. Tulehan tänne, Maija!"
Abram kiersi ohjakset aurankurjen ympäri ja varovasti vei vaimonsa
aidan luo. Hän keksi Maijan seisomasijaksi paksun kaarnanlohkareen ja
asetti hänet niin että hän joutui ison tammen peittoon. Sitten hän
astui hänen taaksensa ja viittasi sumakkipuuhun ja siinä istuvaan
naaraslintuun.
"Pysy nyt hiljaa minuutin aika ja saatpa maksun siitä, että vaivauduit
tänne, kultaseni", sopotti hän.
"Enpä tiedä, olenko milloinkaan nähnyt nolomman näköistä lintua kuin
tuo on", vastasi Maija.
"Miehelleen se on ensiluokkainen. Hänen puoleltaan ei ole mitään
vastaanhangoittelua, sen vakuutan sulle", virkkoi Abram.
Morsian hyppeli arasti sumakkipensaassa. Hän nokki kuivia marjoja ja
yritti monasti korjata pukuaan, joka tosiaan oli pahasti pörhistynyt;
ja noukan juurella oli tippa kuivunutta verta. Hänestä näkyi selvästi,
mitä kovia koettelemuksia hän oli kokenut, ja kumminkin hän oli
erittäin miellyttävä lintu; sillä kuoppaset hänen pulleassa ruumiissaan
näkyivät höyhenpeitteen läpi, ja kardinaaliperheen tavallisten
vallattomain mustien silmien asemesta oli hänellä hellät ruskeat,
loistaen lempeä, josta ei voinut erehtyä. Hän oli kaunis lintu ja
teki kaiken voitavansa tullakseen sieväksi jälleen. Hänen liikkeensä
ilmaisivat pettämättömästi, kuinka pelokas hän oli, ja sittenkin hän
pysyi sumakkipensaassa ikäänkuin peläten jättää sitä; ja pälyili tavan
takaa odottelevana puitten latvain lomitse.
Alhaalta joelta raikahti riemun huudahdus. Pikku lintu sipaisi
silittäen sulkiaan ja odotti levottomasti. Nyt tuli kardinaali
leimuavan raketin kaltaisena ja ilmassa liitäessään kutsui häntä.
Tulija laskeusi hänen vierelleen, tuikkasi hänen nokkaansa palasen
ruokaa, antoi hänelle suudelman ruuansulatusta edistämään, hyväillen
pyyhkäisi noukallaan hänen siipisulkiansa ja lensi sitten kuusamaan.
Kardinaalirouva nautti ateriasta. Se oli juuri hänen makunsa mukaista.
Hän piti suudelmasta ja hyväilystä, kaipasi toden perään kaikkea sitä,
mitä toinen hänen hyväksensä teki, ja mikäli hän rupesi tajuamaan
toisen hellyyttä, sikäli heräsi hänessä katumus, että oli mielettömässä
pelossaan pakottanut hänet sellaiseen hirveään metsästykseen, sekä
ajatus hyvittää häntä. Hän teki soman pikku hyppäyksen kuusamaan
päin ja lähetti toiselle ihastuttavan kehotushuudahduksen. Kimakasti
viheltäen rajattomasta riemastuksesta kardinaali lennähti luo.
Talonpoika puristi tiukasti vaimonsa olkapäätä, mutta Maija kääntyi
häneen päin leimuavin, kyyneleisin silmin. "Ja sinä kutsut itseäsi
säädylliseksi mieheksi, Abram Johnson?"
"Säädylliseksi?" virkkoi hölmistynyt Abram epäröiden. "Säädylliseksi?
Luulenpa olevani."
"Mutta minäpä en luule sinun olevan!" puuskahti hänen vaimonsa
kivakasti. "Sinä et tiedäkään mitä on säädyllisyys, jos niitä siinä
salaa kurkistelet. Ne ei ole lintuja. Ne on enemmän kuin lintuja. Ne on
ihmisiä. Ihan tavallisia oikeita ihmisiä."
"Maija", pyyteli Abram, "Maija kulta".
"Minä suorastaan häpeän sinua", keskeytti hänet Maija. "Mitä luulisit
hänen tuntevan, jos hän tietäisi miehen tässä vaanivan häntä? Eikö
hänellä ole oikeus rakastaa ja osoittaa hellyyttä, maksaa toiselle
miten paraiten taitaa? Ne ovat ihkasen tavallisia ihmisolentoja, enkä
minä tiedä mistä sinä olet saanut oikeuden vakoilla naisolentoa, joka
tekee parhaansa mitä taitaa."
Maija riistäysi hänen kouraisustaan irti ja lähti alas linja-aitaa.
Muutamalla askeleella saavutti Abram hänet, koppasi syliinsä ja painoi
kuihtuneen, kevätkukkaisen poskensa vaimonsa samoin lakastunutta,
kyynelten kastamaa poskea vastaan.
"Maija", kuiskasi hän hätäisesti. "Maija, kultamuruseni, enhän minä
tarkoittanut mitään epäkunnioitusta sukupuoltasi kohtaan."
Maija kuivasi silmiään saalinnurkkaan. "Enhän minäkään sitä sano,
Abram", myönsi hän; "mutta sinä olet justiinsa niinkuin kaikki muutkin
miehet. Et ajattele koskaan. Lähde nyt kynnöllesi ja jätä rauhaan tuo
pieni naaraslintu."
Hän irroitti miehensä käsivarren ja kääntyi kotia kohti.
"Kultaseni", kutsui Abram lempeästi, "koska kerran toit niille taskun
täyden vehnäjyviä, niin voithan yhtä hyvin antaa ne minulle".
"Siunatkoon!" huudahti Maija punastuen. "Unohdin kokonaan tuon vehnän.
Ajattelin, että ruokaa ehkä on niukalti, kun on vielä niin varhaista,
ja jos tahdot ripottaa niille vähän vehnää ja joitakuita leivänmurusia,
ne ehkä jäävät ja pesivät sumakkipuuhun, sinä kun olet niin hassahtanut
niihin."
"Sitäpä justiinsa minä totisesti toivon niiden tekevän ja minä olen
kanneskellut muonaa ja suostutellut sitä minkä olen tainnut kokonaisen
viikon", kertoi Abram langeten polvilleen ja tehden kurttuisista
käsistään kupposen, johon Maija kaasi vehnän vyöliinastaan. "Minä
ripottelen ne aidan harjalle ja ne tulevat perässä neljännestunnissa.
Kiitoksia, Maija. Se oli hyvä ajatus."
Maija katseli häntä kiinteästi. Kuinka rakas hän olikaan. Kuinka rakas
oli aina ollut. Kuinka onnelliset he olivat yhdessä. "Abram", kysäisi
hän empien, "voinko mitään muuta tehdä -- sinun lintujesi hyväksi?"
He olivat yleensä umpimielisiä henkilöitä, ja ne välähdykset, joita
kumpikin oli tänäpäivänä saanut toisistaan, olivat yllätyksiä, joitten
suhteen he olivat varsin ymmällä. Abram ei sanonut mitään, sillä hän
ei osannut sanoa mitään. Hän vain hitaasti pudisti päätänsä ja kääntyi
auralleen, silmät kosteina. Maija suuntasi askeleensa linja-aitaa
kohti, mutta pysähtyi useaan toviin kuuntelemaan; eikä se ollutkaan
mikään kumma, sillä kaikki punapeipot peninkulmain päästä jokivarrelta
olivat kerääntyneet sumakkipensaan ympärille katsomaan, oliko
lintumaailmassa tappelu käynnissä; mutta kardinaalihan siellä vain teki
kuperkeikkoja ilmassa, huutaen sydämen kyllyydestä: "Tuu liki! Tuu
liki!"