"Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali.
Hänestä tuntui heti ensi hetkestä, että sumakkivanhus vastasi
ihanteellisen asunnon mielikuvaa. Hän asettui eräälle oksalle ja
järjestellessään höyhenpukuaan ja nokkiessaan viime vuoden happamia
kuivia marjoja hän lähetti maailmalle ennustuksensa. Luonto-emo todisti
oikeaksi hänen tietonsa lähettäen kohisevan rankkasateen, mutta hän ei
pienintäkään piitannut kastumisesta. Hän tiesi miten kääntää punaisen
vaatetuksensa mitä mainioimmaksi vedenpitäväksi takiksi; niinpä hän
painoi alas töyhtönsä, tasoitti höyhenensä ja rohkeasti kestäen
huhtikuun valelun hän yhä edelleen huusi vettä. Hän tiesi näyttävänsä
koreammalta sen mentyä ohitse, ja hän näytti tietävän myöskin sen, että
jokainen päivä, aurinkoinen tai sateinen, veisi hänet lähemmäs hänen
sydämensä toiveita.
Hän oli oikea teikari odotellessaan. Aamusta iltaan hän kylpi, suki
sulkiaan, paistatteli päivää, hypähteli ja kisaeli. Hän pöyhisteli
ja luikkaili lakkaamatta. Hän anasti sumakkipuun vaatien sitä aivan
omakseen ja tappeli lujasti sen omistamisesta monia tungettelijoita
vastaan. Se kasvoi tiheämetsäisellä rinteellä, ja kimalteleva
joki virtasi kohisten ruohoisten törmien välissä, joiden juurella
paisuruohoja kasvoi valkoisenaan. Sen ympärille oli kerääntynyt
vahvaksi viidakoksi Amerikan melooneja, villejä viiniköynnöksiä,
kuusamia ja erilaisia orapihlajia, jotka houkuttelivat luoksensa matoja
ja hyönteisiä; ja aivan vanhan mutkittelevan aidan takana oli jokeen
viettävä kesanto muhevaa multaa, joka pian kynnettäisiin maissille, ja
tällöin lukemattomat isot lihavat toukat kääntyisivät esiin.
Hänen oli pakko melkeinpä joka hetki heittäytyä tappeluihin
asumuksensa puolesta; oli jotakin erikoisen kaunista tuossa vanhassa
haarakkaassa pensaspuussa, joka veti puoleensa kodin katsojia. Vakava
punarinta-satakielipariskunta alkoi laittaa asuntoa itselleen siihen
samana aamuna, jolloin kardinaali saapui, ja pari mustaarastasta yritti
vallata sen ennen ehtoota. Punarinnat tuottivat hänelle vain vähän
vaivaa. Ne olivat helposti voitetut, ja heikon vastarinnan jälkeen
asettuivat taloiksi oratuomeen ylempänä rinnettä; mutta ilma oli täynnä
"tship" -huutoja, puheen pärinää ja punaisia ja mustia höyheniä,
ennenkuin rotevat mustatrastaat tunnusti tapanneensa. He olivat
vanhoja asukkaita ja tiesivät mitä ovat toukat ja nuoret jyvät, mutta
he tunsivat myöskin, milloin saivat nokalleen, ja he siirtyivät jokea
alas vaivaistammeen, yrittäen vakuuttaa toisillensa, että sehän oli se
paikka, jota he alunpitäen olivat tavoitelleet.
Kardinaali jäi rehentelemään ja pöyhistelemään sumakkipensaaseen,
mutta sydämessänsä hän tunsi toimiskelunsa yksinäiseksi. Koska hän
oli kuninkaan poika, oli hän aivan liian ylväs kerjätäkseen itselleen
aviokumppania, ja sitä paitsi vei sumakkipensaan vartioiminen kaiken
hänen aikansa; mutta hänen silmänsä olivat avoinna kaikelle mitä
tapahtui hänen ympärillään, ja hän kadehti syvästi mustanrastaan
kiiltävää, uskollista pikku mielitiettyä. Hän melkeinpä liikoja
jännitti ääntänsä yrittäessään lemmenlaulussa kilpailla kiurun
kanssa, joka kiikkui pilvien seassa joen toisella puolen olevan
niityn yläpuolella ja vuodatti alas puolisolleen laulussa jumaloivan
lempensä ja mieltymyksensä. Hän kirkaisi niin julman kateellisen
"tship"-huudon rakastelevalle peltoraukka-parille, että ne lähtivät
painaltamaan pakoon joen ahdetta alas tietämättä, että rikos, mistä
heitä syytettiin, oli vain se että he olivat naimisissa eikä hän ollut.
Kyyhkysistä taas, jotka jo olivat hautomassa muniaan linja-aidalla
vaahterain alla, ei kardinaali oikein tiennyt, mitä arvella.
Hän oli yksin, hän oli rakkauden kaipuusta sairas, ja hänellä oli
hallussaan hienoin rakennuspaikka joen varrella puolisoansa varten,
mutta kun tämä oli niin hidas saapumaan, oli hänestä vaikeata sietää
toisten uskollisuutta hänen itsensä odottaessa totista lempeä; mutta
kardinaali arveli, ettei hän milloinkaan saattaisi niin kokonaan
unohtaa itseään, että jäljittelisi tuon uroskyyhkysen esimerkkiä. Eihän
se osoittanut vähäisintäkään arvokkaisuutta: se oli niin makoileva,
että oli aivan häpeällistä. Se ahtoi arvokkaan körttiläiseukkonsa
ihan huolestuttavan täyteen ruokaa; se takertui pesän reunaan kiinni
ja yritti auttaa hautomisessa, niin että miltei työnsi vaimonsa pois
munilta. Se kiusasi sitä hyväilyillään ja kuherteli lemmenlauluaan,
kunnes joka ainut aidassa asustava orava tunsi hänen historiansa juurta
jaksain. Kardinaalin kärsivällisyys oli hioutunut niin ohuelle terälle,
että hän eräänä päivänä iski kyyhkysen kimppuun ja kiskaisi sen selästä
ison tukun sulkia. Palattuaan sumakkiin hänen täytyi tunnustaa, että
hänen kiukkunsa johtui aivan yhtä paljon siitä, että hänellä ei ollut
ketä rakastaa kuin siitä, että kyyhkynen oli niin vastenmielisen
armasteleva.
Joka huomen toi uusia tulokkaita, -- pyöreitä nuoria naaraita, pitkällä
loma-ajallaan somistaneita ja koppavia uroksia, jotka esiintyivät
upeimmissaan ja uljaimmissaan, ja jokainen laulaja melkeinpä halkaisi
kurkkunsa koettaessaan kahlehtia pyytämäänsä puolisoa. Ne tulla
pyyhälsivät alas joen rinnettä, kuin mitkäkin punaiset, kultaiset,
siniset ja mustat raketit; kiikkuivat raidoissa, päristelivät
vedessä, puhkesivat sävelvirtoihin, mikäli mahdollista korskeilivat
komeudellaan ja soitollaan; ja aika ajoin ne kiihkeästi tappelivat, kun
huomasivat, että naaraat, joita he kosiskelivat, suosivatkin heidän
kilpakumppanejansa ja halusivat vain olla ystävyksin näiden kanssa.
Kardinaalin mieli pimeni, hänen näitä tarkastellessaan. Ei ollut
ainuttakaan jäsentä hänen omasta perheestään heidän parissaan.
Hän säälitteli itseään miettiessään, oliko kohtalolla hänenkin
varallensa samat koettelemukset, joita hän näki toisten kärsivän.
Voi noita kauheita untuvaisia naikkosia! Kuinka ne keimailivat!
Kuinka ne virnakoivat! Kuika ne silittivät ja laittelivat sulkiaan
ja kuinka ne puoliavoimin nokin ja säihkyvin silmin hyppivät yhä
lähemmäksi, ikäänkuin lumottuina. Palavat laulajat, kaula turpeana,
lauloivat laulamistaan lopen hurjina intohimoisessa rukouksessaan,
mutta juuri kun he tunsivat olevansa varmoja siitä että heidän
pienet armaisensa antautuisivat, niin joutuikin näiden istuinpuuksi
etäällä pensastossa oleva virpi eikä auttanut muu kuin kärsiä katkera
vastoinkäyminen, seurata niitä ja alkaa alusta uudelleen. Kolmena
viime päivänä kardinaali oli tarkannut, kuinka hänen serkkunsa,
punervarintainen nokkavarpunen, ilmaisi kiihkeätä rakkautta aivan
erikoisen viehättävälle pikku naaraalle, joka ilmeisesti rohkaisi hänen
lähestymistään, mutta lopulta näkikin hänen jäävän istumaan oksalleen
niin valjuna ja lohduttomana kuin kuka inhimillinen rakastaja tahansa,
kun hän huomaa, että tyttö, joka on keimaillut hänelle kesäkauden,
kuuluukin toiselle miehelle.
Kardinaali lehahti korkeimman sykomoorin ihan ylimpään huippuun ja
katseli yli tienoon Limberlostiin päin. Lähteäkö sieltä etsimään
rämepuolisoa oman heimonsa parista? Se oli sietämätön ajatus. Asiat
alkoivat tosiaan käydä vakaviksi. Ei yksikään lintu kimaltelevan
joen varrella ollut sukinut ja koreillut tai pitänyt ääntä enemmän
kuin hän. Oliko se kaikki hukkaan heitettyä? Tähän aikaan hän jo
aivan varmaan oli odottanut tuloksia. Tänä aamuna viimeksi hän oli
paisunut pöyhkeydestä kuullessaan närhi-rouvan sanovan toraisalle
miehelleen toivovansa, että voisi vaihtaa hänet kardinaaliin. Eikö
kiltti kyyhkysrouva pysähtynyt sumakkipensaan alle, heitettyään
hautomisen ottaakseen aamuvalelunsa hiedassa, ja tuijottanut häneen
peittämättömän ihastelevana? Epäilemättä hän hartaasti toivoi, että
hänen arkiaikaisella, paksulla miehellään olisi tulipunainen takki.
Mutta oikea kiitos lähtee vain oman sukupuolen taholta, ja vain tunti
sitten oli leivonen kertonut, että hän ei tähystyspaikaltaan pilvien
päältä voinut nähdä missään ketään niin loistavaa laulajaa kuin
sumakkipuun kardinaalin. Näistä syistä hän pysyi vakuutuksessaan, että
hän tosiaankin oli prinssi; ja hän päätti jäädä valitsemaansa asuntoon
ja lumousvoimillaan pakottaa kauneimman pikku kardinaalineidon niiltä
main etsimään häntä.
Hän suunnitteli kaiken erittäin huolellisesti. Kuinka neito kuulisi
hänen ihanan laulunsa ja tulisi häntä silmäisemään; kuinka hänen
kokonsa ja komeutensa vangitsisi neidon; kuinka tämä arkana tulisi,
mutta tulisi, tietenkin, saamaan hänen hyväksymisensä; kuinka hän
suostuisi tyytymään neitoon, jos tämä häntä kaikissa suhteissa
miellyttäisi; kuinka neito olisi hänelle altis ja uskollinen; ja
kuinka hän täydellisesti hyväksyisi hänen kotinsa valinnan, sillä
sumakkipensas oli viehättävän kauniilla paikalla ja yhtä hyvä pesän
rakentamiseen. Monet päivät hän oli pöyhkeillyt, pilkkaillut, vaatinut
voittelolle, olipa viime päivänä alentunut melkeinpä mielistelemään,
mutta eipä yksikään kirkassilmä kardinaali-impi tullut tarjolle.
Erään ruskean rastaan toimiskelut tekivät hänet kateudesta villiksi.
Rastas tuli hiljaa soljuen ylös jokiahdetta, ruosteenkarvainen, hiipivä
olio viidakosta, ja asettuen orjantappurapensaaseen juuri vastapäätä
sumakkia lauloi tunnin verran taivasalla. Ei ollut mahdollista
luoda sen parempaa musiikkia. Se oli kudottu tuoreeltaan hänen
mielikuvituksensa loimista ja kuteista. Se laulu oli niin tulvillaan
kevään iloa ja riemua, säveliä, jotka niin syvästi värisivät rakkauden
kerjäämistä ja intohimon hellästi tykkivää tuskaa, että sen päättyessä
puolitusinaa ihailevia rastasneitoja oli kerääntyneenä ympärille.
Huolellisesti ja tarkoin ruskea rastas valitsi niistä miellyttävimmän,
ja tämä seurasi häntä viidakkoon kuin loihdittuna.
Siinä oli kardinaalin unelma toteutuneena toiselle suoraan hänen
silmiensä edessä, ja se täytti hänet kateudella. Jos tuo halpa, ruskea
lintu, joka luikahti esiin kuin olisi sillä ollut varkaus tunnollansa,
saattoi näyttäytymällä ja tuntikauden laulamalla voittaa puolison,
miksikä ei hän, koko metsän komein lintu, voisi julkisesti upeillen
suloinensa ja esittäen lauluansa saavuttaa ainakin samanlaista
menestystä? Täytyisikö hänen, uljaimman, kaikista muhkeimman
kardinaalin, lähteä etsimään puolisoa minkä tavallisen linnun lailla
hyvänsä? Pois sellainen ajatus!
Hän lähti joelle kylpemään. Löydettyään kohdan, jossa vesi virtasi
kristallikirkkaana valkean kalkkikivipohjan ylitse, hän peseytyi,
kunnes tunsi, ettei voinut tulla kiiltävämmäksi. Sitten kardinaali
siirtyi mieluisimpaan aurinkotupaansa ja lehahtaen oksalle nosti
sulkansa pystyyn ja lekotteli päivänpaisteessa, ravisteli ja koristeli
itseään, kunnes oli siisteimmässä kunnossa.
Vanhan sumakkipuun kaikkein korkeimmalla oksalla istuen hän ponnisteli
niin, että musta poskiparta seisoi pörröisenä töpökkänä. Hän puhkesi
rajuun huutoon, joka värisi kaikkia hänessä raivoavia intohimoja. Hän
tarttui omiin kiiriviin kaikuihinsa ja muunteli ja vaihteli niitä.
Hän lasketteli tulemaan laulujansa ja pani kimaltelevan joen soimaan
ennustustaan: "Vesi vie! Vesi vie!"
Hän vihelteli viheltämästä päästyään, kunnes sen kuuli koko
lintumaailma, vieläpä ihmisetkin, sillä talonpoika pysähtyi
keittiönoveensa, kädessä rainnat kuohuvaa maitoa, ja kutsui vaimoaan:
"Kuuleppa tuota, Maija! Kuulehan varsin tuota! Vannonpa, että jos ei
tuo lintu herkeä povaamasta sadeilmaa, niin pelottaapa niin, etten
tohdi kylvää viljaani ennen kesäkuuta. Niitä on moniaita lintuja
niinkuin peltoraukat ja peltopyyt, jotka voivat haastaa asiat hyvin
kohdalleen, mutta en ole koskaan kuullut lintua, joka osaa lausua
sanoja selvään ja kirkkaasti niinkuin tuo mokoma. Näyttää tulevan
joen uomasta. Taidanpa tässä kulkea alas sitä tietä nähdäkseni, onko
alankopelto jo valmis kynnettäväksi."
"So, so, Abram Johnson", sanoi hänen vaimonsa, "jos sinä, jota
pidetään muka kunnon miehenä, tahdot rämpiä sohjossa ja sateessa puoli
peninkulmaa nähdäksesi linnun, niin sano se suoraan, mutta älä Herran
nimessä puhu nyt kyntämisestä, sillä siihenhän se, niinkuin totta
tosiaan tiedät, ei valmistu viikkoonkaan vielä. Katsomatta tiedät!"
Abram irvisti vähän tyhmänsekaisesti. "No sanonpa syytä sitten
linnuksi, jos niin tahdot, Maija. Olen kuunnellut sitä tallista koko
päivän, ja sen sävelissä on jotain luonnollista elikkä inhimillistä,
mikä sen minun nähdäkseni erottaa kaikista linnuista mitä milloinkaan
olen kuullut. Olenpa oikein utelias näkemään sen. Kun minä tallista
käsin kuulin sen laulavan, tuntui minusta, että se oli melkein justiin
kuin joku ihminen."
"Älä höpsi!" huudahti Maija. "Laulaneeko tuo hiventäkään paremmin kuin
mikä muu lintu tahansa. Onpahan vain vanha Wabash kertailemassa kaiut.
Lintu joen partaalla kuuluu aina kaksi vertaa niin kauniilta kuin yksi
vuorilla. Sen sain tietää jo neljäkymmentä vuotta takaperin. Ja eiköpä
tuo lie jo mennyt, kun sinä sinne pääset."
Abramin avatessa ovea raikahutti punainen profeetta ennustuksensa:
"Vesi vie! Vesi vie!"
Mies meni ulos, hiljaa painaen oven kiinni, ja vähääkään välittämättä
viljapellosta astui suoraa tietä laulajaa kohti.
"Enpä tiedä, onko tämä niin vallan parasta vihlomisille ja
romatismeille", mutisi hän kääntäen ylös kaulusta ja vetäen alemmas
vanhaa hattua, suojatakseen kasvojansa roiskahtavilta vesitipoilta.
"Eihän minun nyt oikeastaan sopisi mennä; mutta onhan lupa sanoa, että
minä yhtä mielelläni kuolisin kuin olisin vastaamatta, milloin minua
_kutsutaan_ tuonne alas joen partaalle."
"Vesi vie! Vesi vie!" kaikui kardinaalin ennustus.
"Kiitos, poikaseni! Hauska kuulla sinua! Enhän juuri tarvitsisi koko
ilmotusta, mutta sainpa siitä suunnan paremmin tietooni. Voin osilleen
merkata pensaasi, ja iltakin on kulunut aika pitkälle ja mahtaa olla
melko lähellä maatapanon aikasi. Näillä paikkein pitäisi sun jossain
olla. Olisitpa potra poika, jos nyt asettuisit suoraan tuohon istumaan
tai sanoisit missä olet. No, ja missä olet, häh?"
Abram kurkisteli ja vilkuili pitkin aidan sivua, pilkisteli pensaisiin
ja etsiskeli lintua. Äkkiä suhahtivat siivet ja tulipunainen viiva
leimahti ilmassa.
"Taisinpa säikähyttää sinut naapuripitäjään saakka", mutisi hän.
Mutta pikemminpä mies oli säikähtynyt kuin lintu pelästynyt, sillä
kardinaali tulla pyrähti suoraan häntä kohti, aivan muutaman askelen
päähän, ja sitten se pensaassa heiluen liritti ja luritti, tirkisteli
ja kurkisteli, vihelteli katkonaisia säveliä ja ilmaisi erinomaista
ihastusta nähdessään valkohapsisen vanhan miehen. Abram katsoa tuijotti
kummissaan.
"Siunatkoon!" lausahti hän. "Iso kuin mustarastas, punainen kuin
hehkuva hiili, ja tulee suoraan päin miestä. Sinä olet jonkun holhokki,
se sinä varmasti olet. Mutta ei, et ole sitäkään. Tyystinpä menettää
luontonsa jokaikinen lintu kököttäessään ohuella puikolla pienessä
teräslankaisessa mökissä, ja aina ovat niiden sulat rytistyneet. Mutta
sinuapa ei ole nähty häkin sisällä, sillä sinulla on jokaikinen sulka
paikallaan. Olethan sinä koreampi kuin punaisin silkkivaate. Ja tuon
heiskunnan ja pyörinnän ja mahtavan astunnan olet sinä saanut itsensä
Luojan suurissa metsissä, oppinut ajamaan tuulessa ja ammahtamaan
yli vetten. Häkki ei kyllä koskaan ole kiusannut sinua. Mutta jonkun
holhokki sinä sittenkin ihan varmaan olet. Ja minä näytän siltä
mieheltä ja sinä koetat selittää sitä minulle, hiis vie!"
Kumartuneena Abramiin päin kardinaali käänteli päätään puoleen ja
toiseen, kurkisteli ja viserteli ja odotti vastausta -- "tship, tship",
-- pieneltä kultakiharaiselta tyttöseltä, mutta sitäpä ei mies millään
keinoin saattanut tietää.
"No se on sitten yhtä varmaa kuin köyhän kuolema", sanoi hän. "Sinä
luulet tuntevasi minut ja yrität kertoa minulle jotakin. Toivoisinpa
tottastenkin tietäväni mitä haluat. Aiotko sanoa minulle 'hyvää
päivää?' Hyvä, enpä usko kenenkään olevan kohteliaampi minua, mikäli
tiedän."
Abram nosti vanhaa hattukuluaan, ja sadepisarat välkkyivät hänen
valkeissa hiuksissaan. Hän ojensi selkäänsä ja seisoi hyvin suorana.
"Hyvää päivää, herra Punapeippo. Mitäs kuuluu tänä iltana? Enpä
justiin muista milloinkaan nähneeni teitä ennen, mutta vasta kun
kohdataan, niin kyllä tunnen hyvin. Milloinka saavuitte? Tulitte
kai ylimääräisellä pikajunalla halki yön? No hyvä, ette koskaan ole
ollut tervetulleempi mihinkään paikkaan elämässänne. -- Antaisin aimo
summan rahaa tällä samaisella hetkellä, jos tahtoisit sanoa tulleesi
asettumaan tälle joenrinteelle. Mitäs pidät siitä? Minun mielestäni se
on justiin niin lähellä paratiisia kuin osua saattaa maan päällä.
"Vanha Wabash on oikea punoja käännellessään ja kiemurrellessaan
ja puolen matkaa sillä on kalkkikivipohja ja vesi on yhtä kaunista
ja kirkasta kuin Maijan lähteessä. Ja kuulesta, mitä koreuteen
tulee, herra Punapeippo, niin saat viedä koko roskan, ellei se ole
kaikki aivan yhtä pyntättyä kuin naisväen keväthattu. Katsohan vain,
kuinka ruoho ryömii suoraan alas niin että painuu veteen asti Oletko
milloinkaan nähnyt noin korurimsuisia pajuja? Ja kunhan hiukan
vuotat, niin kukkiva katinjuusto, jota kasvaa pitkin tätä välkehtivää
jokivartta, on yhtä kaunis kuin puutarharuusut. Maija sanoo, että
niistä tulisi kauniimmat kuin hänen omansa, jos olisivat kerratut:
mutta hyvä jumala, herra Punapeippo, ovathan ne toki. Katsohan
niitä vain ensin rinteellä ja sitten taas vedessä. Ja onhan meillä
vähän tuonnempana tihiänään melooneja, orjantappuroita ja villiä
viiniköynnöksiä ja metsäomenia ja punaisia ja mustia orapihlajia ja
kuusamia ja sumakkeja ja benzoepuita ja isoja puita. Herra armahtakoon,
herra Punapeippo, nämä sykomoorit ja vaahterat ja tulpaanipuut ja
saarnit ja jalavat ovat niin mokoman kauniit tässä pitkin vanhan
Wabashin rantoja, että nehän pannaan runokirjoihin ja niistä tehdään
viisuja. Mitäs siitä ajattelet? Justiin siinä vähän matkaa takanasi
seisoo viiteen haaraan jakautunut sykomoori, ja jokainen niistä
viidestä on mahtavan komea puu, jonka latva pilviä hipoo ja juuret
kaivautuvat vanhan joen alle; ja hiemaista ylempänä on vaahtera, jossa
on kahdeksan isoa puuta yhdessä. Melkein kaikkea, mitä nimittää taitaa,
voit löytää tämän vanhan Wabashin varrella, jos vain tiedät, mistä
mitäkin tavoittaa.
"Niitä on perin vähän valkoisia miehiä, jotka perustavat sellaisesta,
mutta intiaanien oli tapa tietää. He tulivat meloen alas kanooteillaan
kalastelemaan ja pitivät leiriä justiin näitten puitten alla
ja äitimuori oli ylen kiukkuinen niitten vanhoille naisille.
Uutisasukkaita ei ollut niin tihiässä silloin ja piti olla tuhottoman
tarkka, ettei suututtanut niitä, jotta toivat tarjolle marjavasujaan.
Metsät täynnä marjoja! Niitä sai saavittain vain poimimisen vaivalla,
emmekä me olleet vielä ruvenneet paljonkaan viljelemään vehnää ja se
täytyi hevosselässä kuljettaa yli Ohioon jauhatettavaksi. Se käväisy
vei isältä aikaa viisi päivää; ja sitten piti noiden kirottujen
vanhojen intiaaniakkain tulla ja äidin täytyi antaa niille isot
valkeat vehnäkakkunsa. Siitäpä hän sitten justiin tuli niin armottoman
vihaiseksi. Hänen oli tapa nousta ylös yöllä, laittaa hiivansa ja
leipoa ja antaa uunin jäähtyä ja kätkeä leipä ulos vehnälaariin ja ajaa
sen haju ulos huoneesta hyvissä ajoin aamulla, niin että hän saattoi
sanoa, että koko mökissä ei ollut ainoata kyrsääkään. Joo, jos sinä
haet hyvää nokittavaa, niin marjoja on vaikka koko luomakunnalle pitkin
tätä jokea; ja odotappa vain muutama päivä, kunnes huhtikuun muori on
nakannut alas kuuronsa ja minä kyntänyt tuon viljapellon!"
Abram asetti jalan aidan kolmannelle poikkipuulle ja nojasi kyynäspäätä
ylimpään. Kardinaali sirkutti suloisesti ja hyppeli ja kumarteli yhä
lähemmä.
"Enpä ollut häävin luullut koko talveen, että enää ryhtyisin tähän
peltoon. Olen kääntänyt sen nyt joka kevät neljänkymmenen vuoden
aikana. Ostin sen ollessani nuori poika, justiin mennyt yhteen Maijan
kanssa. Otin aika velkataakan siihen; mutta olin aina pitänyt näistä
rintapelloista eikä minun osuuteni tätä vanhaa Wabashia ole ollut
kaupan elikkä myytävänä kertaakaan näinä menneinä neljänäkymmenenä
vuotena. Olen tarrautunut siihen kiinni ahnaasti kuin kuolema,
sillä siitä minä olen aivan varma, että se on sula paratiisi. Ensi
kerran kun kynnin tätä peltoa, herra Punapeippo, minä vain kajosin
pintapaikkoihin. Olin justiin nainut Maijan enkä koskenut maahan
liika usein koko sinä kesänä. Olen kyntänyt sen joka vuosi siitä
pitäen, mutta olenpa ajatellut koko tämän talvea, kun romatismi repi
toimessaan, että antaisin sen olla tänä keväänä ja tekisin siitä
niityn; mutta enpä tiedä. Kerta vauhtiin päästyäni luulen, että
saattaisin suoriutua vallan mainiosti enkä tuntisi sitä niin pahasti,
jos sinä jäisit rohkaisemaan minua hiukan ja ennustamaan ilmoja. On
vietävän vastenmielistä tunnustaa, että olen raihnautunut, ja jos sinä
sanot, että on kestäminen, niin luulenpa koettavani. Pelkkä näkemisesi
lämmittää vanhaa sydäntäni kerrassaan, ja jokainen hyppy, minkä teet,
panee minutkin melkeinpä loikkaamaan.
"Mitä ihmettä sinä kurkistelet? Veikkonen! Luulenpa että muruja! Joku
on sinua ruokkinut. Ja sinä tahdot että minä pitkittäisin samaa työtä?
No minutpa keksit aivan parhaiksi, herra Punapeippo. Ruokkiako sinua?
Paatpa vetoa, että minä kyllä olen halukas. Ei sinun tarvitse edes
etsiä toukkia, jollet tahdo. Eiköhän vain ole niin, että sinä olet
aika nälkäinen nyt justiin, kun tuo noukkiminenkin on niin hankalata
näinä varhaisina kevätpäivinä. Varjele pahasta! Toivonpa, ettet tunne
tulleesi liika varhain. Minä tuon sinulle kaikkea niin mieluisata kuin
Punapeippo milloinkaan on toivonut varhain huomisaamuna, jos vain
lupaat pysähtyä tänne ja heiskuttaa tulisoihtuharjaasi pitkin minun
jokirinnettäni tänä kesänä. Nyt ei ole muruistakaan mukanani. Äläs,
onpa sittenkin. Tässähän on kourallinen maissia, jotka otin Jaavan
kukkoa varten, mutta siitä viis! Onhan se lihava kuin porsas nyt. Jyvät
ovat isonpuoleiset ja kovat sinulle. Mutta minähän saatan niitä särkeä
sinulle hiukan."
Abram aukaisi ison saranaveitsensä, ripotteli rivin jyväsiä ylimmälle
poikkipuulle ja sahasi ja särki ne niin hienoksi kuin suinkin; ja kun
hän pääsi pienan toiseen päähän, niin kardinaali sävähyttäen huutonsa:
"tship!" kiepsahti alas ja sieppasi murusen toiselta ja pyrähti
takaisin pensaaseen, koetteli, hyväksyi ja sirkutti kiitoksensa.
"No jopa nyt jotakin!" sanoi Abram silmät pyöreinä. "Pystytkö sinä
sellaiseen? Niin sinä siis tosiaan olet holhokkilintu? Vieläpä parasta
lajia holhokkia koko maailmassa! Teet iloiseksi jokaisen, joka näkee
sinut, ja on kai itsesikin mahdollista olla iloinen. Ja olenko minä
ystäväsi näköinen? Hyvä, hyvä! Minä hirviän mielelläni otankin sinut
hoidokikseni, jos vain sinä huolit minusta; ja mitä ruokaan tulee, niin
huomisesta pitäen otan asiakseni laittaa sinulle pikku pöydän tälle
samalle pienalle joka päivä. Maija kyllä sanonee, että minä olen tullut
vallan hupsuksi, mutta, siksi toiseksi, jos vain kerrankin saan hänet
tänne alas katsomaan sinua, niin siinäpä on hänkin satimessa, sillä
oletpa sinä korein luontokappale minkä Luoja linnuksi loi, ainakin
mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Katsoppa tuota töyhtöä, joka liehuu
tuulessa! Paha on ketään kehua päin silmiä; mutta sen häpeän minä otan
omalle osalleni ja sanon sinulle nyt suoraan ja vakavasti, että olet,
kissa vieköön, korein kappale, minkä milloinkaan olen nähnyt.
"Mutta, Herra armias! Sinun ei sovi olla niin huoleton! Pitäisihän
sinun tietää olevasi eipä paljoa muuta kuin maalitaulu. Mikset toki
pysy vähän poissa näkyvistä? Tuolla tapaahan sinä pistät joka miehen
silmään tämän joen varrella, ja sinun sievä, mielistelevä, lörpöttelevä
olentosi ei pelasta yhtään ainutta höyhentäsi. Ampuvat, suoraan
pienen punaisen sydämesi tuosta pienestä punaisesta kuorestasi, sen
ne vainenkin tekevät. Se on heikkarin häpeällistä! Ja onhan sitä
muka lakikin sinua suojelemassa. Ja nätti sakkokin sinunlaistesi
tappamisesta, mutta ei näy kukaan siitä perustavan. Joka houkkio tahtoo
näyttää tähtäämiskykyään,ja olethan sinä loistavin kappalemerkiksi koko
jokivarrella.
"Mutta jos sinä suostut jäämään tälle paikalle, niin paha päivä sille
könsikkäälle, joka sinuun kajoaa, sen minä sinulle lupaan, herra
Punapeippo. Tämä maa on minun, ja jos sinä jäät tänne asumaan, olet
sinäkin minun niin kauan kunnes on aika palata sen toisen vanhan
äijän tykö, joka on minun näköiseni. Mahtaneeko olla yhtään kernaampi
ruokkimaan sinua ja seisomaan puolestasi kuin minä?"
"Tääll'! Tääll'! Tääll'!" vihelteli kardinaali.
"Hyvä, olenpa perin iloinen, jos sanot jääväsi tänne! Arvelenpa,
että kaikki käykin hyvin, ellet kohtaa jotakuta noista Limberlostin
kanasista, joka houkuttelee sinut soille. Siunatkoon! Limberlostia ei
voi verratakkaan jokeen, herra Punapeippo. Olet pöhlö, jos lähdet. Ka,
kun lähtö tuli puheeksi, niin täytyypä lähteä itsenikin, muuten tulla
hynttäsee Maija linja-aitaa pitkin lyhty kädessä; ja huomaanpa nyt,
että olen vähän kosteakin, etten sano likomärkä. Mutta sinähän varoitit
minua, veikkoseni, eikö totta? Hyvä, minähän sanoin Maijalle, että
sinun näkemisesi olisi melkein kuin ihmisten kohtaamista, ja niinhän se
on ollutkin. Koko joukon enemmän kuin uskoinkaan, ja olenpa haastellut
enemmän kuin kokonaisessa vuodessa. Tuskinpa taidat ajatella, että
minun muka huhutaan olevan ylen vaitelias ukko, vai mitä?"
Abram ojentausi ja kosketti hattunsa reunaa, soreaksi,
puolisotilaalliseksi tervehdykseksi.
"No, hyvästi nyt, herra Punapeippo. Ei koskaan eläissäni ole minulla
ollut enemmän hupia kohdatessani ketään olentoa paitsi ensi kerran
Maijan nähdessäni. Ajattele nyt kyntämistä, ja jos sinä ennustelet,
niin minä uskon sinua! Hyvästi; ja koetahan vähän paremmin varoa
itseäsi. Tulen sinua katsomaan huomisaamuna murkinan jälkeen, oli ilma
mikä tahansa."
"Vesi vie! Vesi vie!" huuteli kardinaali hänen jälkeensä miehen
poistuessa.
Abram kääntyi ja juhlallisesti tervehti toisen kerran. Kardinaali
hypähti ylimmälle poikkipuulle ja herkutteli makeilla viljanjyvillä,
kunnes hänen kupunsa oli täysi, ja sitten hän asettui sumakin latvaan
ja paneutui makuulle. Varhain seuraavana aamuna hän oli liikkeellä
hienossa asussa ja täysin sävelin tervehti sumakin oksalta päivää:
"Vesi vie! Vesi vie!"
Kauas jokea alas kaikui hänen äänensä, kunnes joku hänen oman heimonsa
jäsen niin ilmeisesti tuntui vastaavan, että hän seurasi, tarkastaen
rinteet peninkulma peninkulmalta molemmin puolin ja lopulta kuulikin
oman sukunsa ääniä. Hän löysi laulajat, mutta ne olivat vain vanhoja
vakaisia pariskuntia, jo kauan naimisissa olleita, ja kerrassaan kiinni
rakennuspuuhissaan. Kardinaali palasi taas sumakilleen ja tunsi itsensä
astetta yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Hän päätti etsiskellä vastakkaiselta taholta ja levittäen siipensä
hän lähti jokea ylös. Jokivanaa seuraten hän peninkulmia pitkitti
lentoaan kylmän välkkyvän veden ylitse, rinteitä reunustavain
tiheikköjen välissä. Ennättäessään niille raskaille paalurakennuksille,
joita myöten ihmiset olivat rakentaneet sillan joen poikki ja missä
talonpoikain uupuneet hevoset laahustaessaan nostivat pölypilviä ja
panivat kaiut kiirimään jyrisevien kavioittensa alla, hän pelästyi;
ja kohoutuen korkealle hän paeten purjehti niiden yläpuolitse lyhyin
jyrkin kääntein. Mutta missä jättimäiset vaahterat ja saarnit
kumartuneina kurottivat oksansa joenuoman poikki vanhan Luonto-emon
synnyttämäksi sillaksi oraville, siellä hän ei enää tuntenut pelkoa
ja puikahti niin matalalle niiden alle, että hänen kuvansa piirti
poimuilevan varjon hopeapolulle, jota hän seurasi.
Hän kierteli ja kaarteli, istahti usein hyvin näköisälle oksalle ja
nakkasi raikuvalla vaatimuksella aamua kasvoihin. Joka peninkulmalla
hänen kulkemansa tie yhä vain kaunistui. Joen pohja oli kalkkikiveä ja
nopeaan virtaava vesi selvää ja kirkasta. Rinteet olivat jyrkänlaiset
muutamin paikoin, loivasti viettävät toisaalla ja kaikkialla ahdaten
täynnä tiheitä viidakkoja.
Eräässä joen äkkikäänteessä nousi hän korkean saarnin latvaan ja
helähytti isoittelevan ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" ja joka
taholta kajahti hänen oman sukunsa ääniä. Hätkähtäen kardinaali
pudottausi siivilleen. Hän seurasi jokea renkaissa lentäen, kunnes
älysi, että tässä saattoi olla tilaisuus voittaa tuo ikävöity
jokimorsian, ja liikkuen eteenpäin hitaammin valitakseen korkeimman
oksan, miltä levittää ihanuutensa näkyviin, hän huomasi olevansa
vain muutaman sylen päässä saarnista, josta käsin oli ennustuksensa
lausunut. Kardinaali lensi kapean kannaksen yli ja lähetti toisen
kutsumuksen ja odottamatta siihen vastausta uudelleen pyörähti jokea
ylös ja kiersi Hevoskenkämutkan. Kolmannen kerran tullessaan samalle
saarnille hän käsitti asian.
Joki kiersi isossa kaaressa. Kardinaali pyrähti saarnin vihoviimeiseen
huippuun ja katseli ympärillensä. Eipä ollut mistään löydettävissä
kauniimpaa näköalaa ihmisen taikka linnun silmälle. Alkukevään huuru
ja hohde leijaili ilmassa. Wabash kiersi Hevoskenkämutkaa hopeisena
renkaana, jota reunusti kumpaakin rantaa paartavat umpinaiset tiheiköt;
ja sisäpuolella aukeni matala avoin kaistale, jota peitti aaltoileva
kahila ja kurjenmiekan sininen kukka. Hajallansa siellä täällä oli
valtavia puita, mutta juuri keskikohdalla yli kaikkein muitten
kohoavana seisoi jättiläissykomoori, juurelta jakaantuneena kolmeen
vankkaan runkoon, joitten huojuvat oksat näyttivät lakaisevan taivasta
ja joitten juuret kuin mitkäkin ahnaat saiturin sormet kaivautuivat
syvälle Rainbow Bottomin mustaan mutaan.
Tällä ihanalla paikalla oli taivaankaari viimein aineellisesti
toteutunut, [Nimi Rainbow Bottom merkitsee suomeksi Taivaankaaren
pohjaa eli juurta. Suom.] ja sen juurelle, vapaasti saatavaksi kaikille
ihmisille, jotka tahtoivat etsiä, oli Suuri Alkemisti jättänyt
harvinaisimmat aarteensa -- päivänpaisteen kullan, vesipisarain
timantit, vihannuuden smaragdit ja pilvien safiirit. Runsain mitoin
oli siihen vielä lisätty siemeniä, marjoja ja hyönteisiä linnuille, ja
kukkia, hedelmiä ja pähkinöitä lapsille. Kaiken yläpuolella sykornoori
huojutti majesteellista päätänsä.
Se muodosti valtaistuimen, joka näytti sopivalta kuninkaan pojalle; hän
istahti sen korkeimpaan huippuun, ja peninkulmien päähän joki kantoi
hänen kutsumustaan: "Hoi, kardinaalit! Katsokaa tänne! Silmätkää tänne!
Oletteko nähneet ketään toista näin isoa? Onko teillä ketään minun
kauneudelleni vertoja vetävää? Kuka taitaa viheltää niin kaikuvat, niin
kirkkaat, niin suostuttavat äänet? Kuka tahtoo paeta luokseni turvaa
etsien? Kuka tahtoo tulla puolisokseni?"
Hän nosti töyhtönsä pystyyn, paisutti raikuvin äänin kurkkuaan ja
näytti niin isolta ja korealta, että häntä kuulemaan ehättäneiden
kardinaalien joukossa ei ollut ketään häneen verrattavaa.
Musta kateus täytti heidän sydämensä. Kuka oli tämä hehkuva, ylpeilevä
muukalainen, joka prameili heidän naistensa silmien edessä? Oli monta
naimatonta kardinaalia Rainbow Bottomissa ja monta mustasukkaista
urosta. Vielä toisen kerran kardinaali kiikkuen ja välkehtien kuulutti
itsestään, ja niin äänekkäänä kuului naisten hyväksyvä äänensorina,
että hän sen eroitti. Vaappuen hennolla varvulla, töyhtö suorana
pystyssä, kaula haljetakseen paisuneena, sydän ruumisraukalle liika
suurena, kardinaali kajahutti kutsunsa kolmannen kerran, jolloin
selvänä ja äänekkäänä kuului vastaus: "Tääll'! Tääll'! Tääll'!" Sen
lähetti naaras, joka vain päivää varemmin oli suostunut Rainbow
Bottomin loistavimman kardinaalin hyväilyihin ja saman aamun oli
kuluttanut kantamalla risuja punaorapihlaja-tiheikköön.
Kuninkaallisen korukuherruksen helähyttäen pyrähti kardinaali ilmaan
häntä etsimään; mutta naaraan silmittömäksi raivostunut puoliso
ehätti edelle ja parahtaen pakeni naaras, jättäen tukon höyheniä
puolisonsa nokkaan. Kardinaali vuorostaan iski mieheen kuin välähtävä
raketti, ja silloinpa puhkesi punainen sota Rainbow Bottomissa.
Naaraat hajaantuivat suojaa etsien minkä kerkisivät. Ohimennen
kardinaali suikahutti suuta eräälle pienelle lintuparalle, joka oli
liika säikähtynyt pystyäkseen lähtemään pakoon; sitten saarsivat
urokset hänet ja alkoi vakava juttu. Kardinaalia olisi äärettömästi
ilahuttanut ottelu parin kolmen vastustajan kanssa; mutta puoli tusinaa
vaati pikemmin varovaisuutta kuin uhkarohkeutta. Hän karkasi heidän
joukkoonsa, hajoittaen heidät oikealle ja vasemmalle, ja oli taas
sykomoorissa. Kaikella vielä jälelläolevalla keuhkovoimallaan hän
toisti kutsunsa; ja sitten hän laski alas jokivartta sumakkiin päin
niin soreasti kuin vain taisi.
Seurasi tiukka tilinteon hetki, ennenkuin suloinen rauha jälleen
vallitsi Rainbow Bottomissa. Vastanainut pariskunta viimeisenä sopi
välinsä; naarakset turvautuivat pian keimailuihinsa ja unohtivat
viehättävän muukalaisen -- kaikki paitsi pientä rukkaa, joka
sattumalta oli saanut suudelman. Häntä ei koskaan ennen oltu suudeltu
eikä hän koskaan ollut odottanut suudelmaa saavansa, sillä hän oli
kaikenlaatuista ja monta vastoinkäymistä kokenut olento.
Alkuaankin hän oli kuoriutunut viidennestä munasta; ja jokainen
tietää, kuinka epäedullista on alottaa elämänsä, kun on neljä tanakkaa
vanhempaa poikasta selässä. Muna oli heikko, ja hento oli pienokainen,
joka sen kuoren rikkoi. Perheen muut jäsenet sieppasivat lähestulkoon
kaiken ravinnon, niin että tyttöriepu miltei nääntyi nälkään pesässä
eikä koskaan oikein päässyt kokemaan kelpo aterian ihanuutta, ennenkuin
kaksi vanhempaa oli lentänyt pois. Sitä kesti vain moniaan harvan
päivän; sillä toiset lähtivät sitten ja heidän vanhempansa seurasivat
heitä niin kauas maalle, että pikku riepu jääden yksin pesään
kirkumaan, oli melkein menehtyä. Nälän ajamana hän kapusi oksalle
ja harjoitteli siipiään, kunnes onnistui suorittamaan jonkinlaisen
lennontapaisen erääseen lähipensaaseen. Mutta hän lensikin harhaan eikä
oksalle ja putosi maahan, johon jäi makaamaan kylmissään ja väristen.
Hän huuteli säälittävästi ja oli puolikuollut, kun päivänpaahtama,
avojalkainen poika, ongenvapa olalla, kulki sivuitse ja kuuli hänen
valituksensa.
"Voi sinua poloista pientä, olethan melkein kuollut", hän sanoi.
"Minäpä tiedän, mitä teen sinulle. Kannan sinut tuonne toiselle
puolelle ja panen pensaikkoon, jossa kuulin muitten punavarpusten
laulaa tirskuttavan, ja sitte kyllä emosi sinua ruokkii."
Poika kääntyi takaisin ja varovaisesti asetti hänet oksalle aivan
lähelle veljien olinpaikkaa, ja siinä hän sai ruokaa juuri sen verran,
että pysyi hengissä.
Sitten hänen kärsimyksensä jatkuivat. Kerran ajoi orava häntä takaa,
ja hän vältti kuoleman ryömimällä koloon, niin pieneen, että hänen
takaa-ajajansa ei voinut seurata. Isolta siniseltä käärmeeltä hän
pelastui, ensimäistä kertaa kylpemässä ollessaan, vain siten, että
haukka piti silmällä käärmettä ja sieppasi sen juuri oikealla hetkellä
pelastaakseen pienen, hytisevän linturaukan. Mutta hän oli niin pahasti
säikähtänyt, ettei pitkään aikaan pystynyt liikahtamaankaan.
Kaikki lintumaailman tuskat lankesivat hänen osallensa. Hän oli niin
heikko ja hento, että muutossa eksyi perheestään ja tuli seuranneeksi
muutamia muukalaisia, jotka eivät olleet liioin ystävällisiä. Elämä
etelässä oli ollut täynnä ahdistusta. Kerran kuula viisti niin
läheltä häntä, että hän menetti kaksi siipikynäänsä, ja se teki hänet
entistäkin pelokkaammaksi. Pohjoiseen tultaessa hän oli uupunut jälleen
ja lopulta vaeltanut Rainbow Bottomiin yksinään ja eksyneenä.
Hän oli sellainen ujo pelokas pieni poloinen, että kaikki naaraat
ivasivat häntä; eivätkä urokset näyttäneet milloinkaan huomaavan,
että hänestä saattoi tulla erittäin kaunis vaimo. Jokaisella muulla
naispuolisella kardinaalilla Rainbow Bottomissa oli useita uroksia
liehittelemässä ympärillään, mutta tällä säikkyvällä pikku raukalla
vain ei koskaan ollut kosiskelijaa; ja hän kaipasi kuitenkin rakkautta
niin suuresti. Ei ollut kenkään ennen tavoitellut häntä; ja nyt oli tuo
loistelias muukalainen suudellut häntä.
Tietysti hän ymmärsi, ettei se suudelma oikeastaan ollut hänelle.
Se oli aiottu sille julkealle olennolle, joka oli vastannut hänen
kutsuunsa, mutta kun se kerran hänelle tuli, niin hänen se oli
tavallaan kaikesta huolimatta. Hän kätkeytyi viidakkoon lopuksi päivää
säikähtyneempänä kuin milloinkaan. Hän hautoi asiaa alinomaa, ja
huomenis hän oli Hevoskengän alimutkassa teroittaen korviaan noille
suloisimmille äänille, joita milloinkaan oli kuullut. Koko päivän hän
lymyi ja vuotti, ja seuraavat päivät olivat täynnä kaipausta, mutta --
hän ei tullut koskaan!
Sitten aamuna muutamana hänet valtasi käsittämätön rohkeus ja täytti
kaipaus, joka vei hänet vasten tahtoaankin, ja hän läksi lentoon jokea
alas. Peninkulmia hän pujottelihe viidakoissa, katseli ja kuunteli,
kunnes viimein saapui ilta ja hän palasi Rainbow Bottomiin. Seuraavana
aamuna hän läksi liikkeelle varhain ja lensi sille paikalle jolta
oli kääntynyt takaisin edellisenä iltana. Sieltä hän luikahti halki
pensaikkojen ja tiheikköjen, vavisten ja väristen, mutta sittenkin
lujasti pyrkien eteenpäin, jännittäen kuuloaan, saapuisiko korvaan joku
ääni loistavasta muukalaisesta.
Aamupäivä oli juuri puolivälissä, kun hän saapui sumakkipensaan
tienoille, ja hänen siinä varovasti hypähdellessään eteenpäin raikahti
vain lyhyen välimatkan päässä hänen etsimänsä laulajan täyteläinen
ja sointuisa ääni hänen korvaansa. Hän pyrähti ilmaan ja pakeni
peninkulman, ennenkuin älysi pakenevansa. Sitten hän pysähtyi ja
kuunteli ja kuulikin uljasten, vilpittömäin sävelten kiirivän jokea
myöten. Aivan lähellä maata liikkuen hän kulki takaisin, nähdäkseen,
voisiko huomaamattomana keksiä paikan, mistä saattaisi katsella
muukalaista, joka oli suudellut häntä. Kun hän viimein joutui paikalle,
jossa saattoi nähdä hänet kokonaan, huomasi hän laulajan kauneuden niin
hurmaavaksi ja hänen laulunsa niin kiehtovaksi, että vähitellen hyppeli
yhä lähemmäksi älyämättä edes että liikkui.
Korkealla sumakkipensaassa oli kardinaali laulanut, kunnes kurkku oli
kuiva ja toivon lähdekin miltei tyrehtynyt. Ei ollut muuta odotettavana
kuin tappio Rainbow Bottomin väen rusentavan ylivoiman taholta. Hän
oli koettanut loistaa koreudellaan ja esittää kaiken sen musiikin
mitä milloinkaan oli hänelle neuvottu, ja sepittänyt paljon lisää.
Mutta ei ainoakaan ollut tullut häntä etsimään. Pitikö hänen sittenkin
Limberlostiin? Vielä tämän päivää hän koettaisi säilyttää arvonsa ja
asumuksensa. Hän pyrähteli, keikahteli ja heilahteli. Hän vihelsi ja
lauloi ja liversi. Yli alankomaan sekä kimaltelevaa jokea ylös ja alas
hän lähetti kaikin mahdollisin muunnoksin, joihin suinkin pystyi,
viimeisen kerran profeetallisen ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!"