"Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali.
Hän kiiti halki appelsiinitarhan etsien etanoita aamiaisekseen ja
kiikkui silloin tällöin oksilla ja kaiutti rohkaisevan sanansa
ihmisille. Kardinaalilinnun laulu kumpusi iloa, sillä nyt oli hänen
juhlapäivänsä, hänen huvitteluaikansa. Koko eteläinen maailma oli
täynnänsä säteilevää päiväpaistetta, kirjavia kukkasia, hedelmäin
yltäkylläisyyttä, lukemattomia hyönteisiä, eikä ikänänsä mitään muuta
tekemistä kuin kylpeä, herkutella ja olla onnellinen. Eipä ihme, että
hänen laulunsa ennusti iloista mieltä vastaiseksi, sillä onnea oli
ollut hänen koko menneisyytensä.
Kardinaali oli vain suvikuntainen, mutta sittenkin heilui hänen
töyhtönsä korkeana, parta oli kähärä ja musta, ja kooltaan ja väriltään
hän oli sula kumma. Suvun johtajat, jotka olivat suorittaneet monta
vaellusta, näyttivät vähäisiltä hänen rinnallaan, ja sulkapuvut, joita
oli varistettu vuosi vuodelta, tuntuivat värittömiltä hänen asuunsa
verraten. Oli ikäänkuin sykkivä liekkisydän olisi lehahtanut ohi, kun
hän kiidälsi oranssitarhan läpi.
Viime keväänä se oli puhkaissut kuorensa tuolla pohjoisessa, lintujen
paratiisissa, Limberlostissa. Siellä on tuhansia aareja laajalti mustaa
räme- maata, jota kesän aurinko paahtaa ja talven lumi kattaa. Siellä
on synkkiä heteikköjä, pimeine vesineen, siellä laakson kaistaleita ja
ylänkösoita. Metsän jättiläiset tavoittavat siellä pilviä tahi makaavat
samettimaisen liman peitossa, riutuen päivän kirjaamissa lätäköissä,
mutta viidakko on melkein läpitunkematon.
Rämeikkö on kuin mikäkin iso linnuille laitettu ruokapöytä.
Villit viiniköynnökset kiipeilevät korkeimpain puitten latvaan,
päivänvarjon lailla aueten oksilla, ja niiden kiehkurantapaiset
liehuvat lonkerot keinuvat kuten silkkiripsut tuulten karkelossa.
Linnut laiskottelevat varjossa, kiskovat kuoria puista, keräilevät
kuivia kärhiä pesäaineksiksi ja herkuttelevat pistävän kirpeillä
hedelmillä. Ne kirkuvat parvissa metsäkirsikkapuitten oksilla ja
ahtavat kupunsa täyteen punaisia orapihlajanmarjoja, villiluumuja,
Amerikan melooneja, sinivatukoita ja hullumarjoja. Nevan partaalla
kasvavat lepät houkuttelevat parvia marjain etsintään, ja rämeen sarat
ja ruohot taipuvat maahan siementen metsästäjäin painosta. Mudassa
kihisee matoja; ja koko suo liekehtii kukkasista, jotka väreillään ja
tuoksuillaan viekottelevat hyönteisiä ja perhosia tuhansittain.
Villit varpustikat pöyhistelevät punassaan ja kullassaan puitten
latvoissa, ja kimalaiset ja kolibrit yksissä tuumin riistävät
kukkatorvista runsaat hunajat. Ilma villiluumujen ja orapihlajain
ympärillä väreilee miljoonain metsämehiläisten siipien liikkeestä,
ja hippikerttuset pitävät ylellisiä kemuja. Suon voimakkaat löyhkät
viettelevät hyönteisparvia ja kärpässiepot suikahtelevat yhtenä
vilinänä niitä takaa ajaessaan.
Jokaisessa ontossa puussa asustaa yökkösiirtola. Käärmeet paistattavat
päivää pensaikoissa. Veden väki jättää jälkeensä loistavakareisia
juovia, puikkelehtiessaan lampareitten poikki. Kilpikonnat vääntyvät
kömpelösti puunrungoilta alas. Sammakot tekevät soman ketteriä hyppyjä
lammikosta toiseen. Kaikkea, mikä synnyltänsä on tähän maankolkkaan
kuuluvaa -- maanalaista, ryömivätä tai siivekästä -- on tavattavana
Limberlostissa; mutta ennen kaikkea se on lintujen tyyssija.
Sievät kultarinta-kertut pesivät sen puitten latvoihin, mutta
punasilmäiset viheriävarpuset valitsevat asuntonsa alempaa. Siellä
pitävät kotia kellolinnut, peipposet ja rastaat. Mustiarastaita,
harakoita ja variksia asustaa siellä joukottain. Närhit ja kärpässiepot
torailevat herkeämättä, ja peukaloiset ylläpitävät loputonta
lörpötystä. Kuhankeittäjät riiputtavat pussinmuotoisia pesiään
oksilta ja tanagra-sirkkujen kera nokkivat suuhunsa silkkiäismarjoja
ja hyönteisiä. Illalla yöhaukat kiitävät ilmassa äänettömin siivin;
kehrääjälinnut puhkeavat valittavaan huutoon jatkaen sitä pitkälle
yöhön; ja pöllöt mässäävät kuunvalossa runsaine riistoinensa.
Aamuhämärissä punarinta-satakielet herättävät jokaisen uuden päivän
kaikuäänet kehoituksellansa: "Silmät auk! Silmät auk!" ja vähän
myöhemmin kiertävät isot mustat korppikotkat pilvimaiseman kautta
tahi liikkumattomina ilmassa kuin jäätyneet tahrapilkut vaanivat
Limberlostista ja ympäristöstä ruokaa ja ravintoa. Ruovonpäristäjän
kirkuna kaikuu kaiken päivää, mutta senkin voittaa sinihaikaran
repivä rääkynä, jolla se panee sammakkomaailman sydämet tärisemään:
sitävastoin päästää vain yksinäisiä huutoja harhaileva koskelo, joka
on eksynyt laumastaan matkalla pohjoiseen ja nyt täyttää rämeen
valittavilla äänillä.
Limberlostin puunlatvain lomitse puikkelehtii lintuja, joitten väri
on loisteliaampi kuin koreimman kukkasen, joka kohottaa kasvojansa
ilmaan ja valoon päin. Allikon liljat eivät ole niin valkoisia
kuin niissä kalastelevat haikarat. Paimenpiiskun varttunut verso
ei ole yhtä syvän värinen kuin sillä kiikuskelevan kuhankeittäjän
kullanhelakka rinta. Närhit ovat sinisemmät kuin vuohenmiekkatupsas,
jonka yläpuolella ne kinastelevat kurkkuäänillään. Peipposten purppura
on hienompi kuin anisruohon. Jokaista tulikukka-mätästä kohti, joka
lemuaa Limberlostissa, joku kardinaalilintu ylemmässä pensaassa hehkuu
sitäkin punaisempana. Niitä ei ehkä ole enempää kuin muita lintuja,
mutta niiden loistava väri ja pelkäämätön mielenlaatu, joka pitää niitä
alituisesti näkyvissä, synnyttää tällaisen otaksuman.
Kardinaali oli haudottu orjantappura- ja sinivatukkatiheikössä. Isä
oli sitkeä, vanha leskimies, jolla oli paljon kokemuksia ja pikainen
luonne. Hän oli Limberlostin kookkain ja kiistanhaluisin punavarpunen,
joka vastuksetta hallitsi kuninkaana heimoansa. Kärpässiepot,
kuningaslinnut [Tyrannus intrepidus -- pieni lintu Pohjois-Amerikassa,
rohkea hyökkäämään isompain (haukan ja kotkankin) kimppuun. Suom.] ja
lepinkäiset luovuttivat hänelle laajan liikkumisalan, eivätkä edes
aina toraisat närhit saaneet kylliksi rohkeutta vastustaakseen häntä.
Muutamia päiviä viime menetyksensä jälkeen näki hän hienon, täyteläisen
nuoren naaraan, joka niin kerrassaan kahlehti hänen katseensa, ettei
hän antanut sille pahaistakaan rauhaa, ennenkuin se salli hänen
hyväilyjänsä ja kantoi ensimäisen varvun villiin ruusupensaaseen.
Se oli perin ylpeä päästessään Limberlostin kuninkaan puolisoksi;
ja vaikka se sydämensä syvyyksissä hetkittäin tunsi pelkoa ylhäistä
herraansa kohtaan, ei se sitä näyttänyt, sillä olihan se soreavartinen
ja hienopukuinen lintu itsekin.
Se valitsi asuntonsa taiteilijan silmällä ja kokeneemman rakentajan
arvostelukyvyllä. Vaikeaksi kävisi käärmeitten ja oravain tunkea tuon
orjantappura-tiheikön läpi. Valkeat marjankukat olivat tuskin herenneet
houkuttelemasta puoleensa hyönteisparvea, kun jo ruusujen tuoksu kutsui
ne takaisin; niitten kuihduttua viehättävät isot marjat kypsyivät
ulottuville ja vetivät saalistajia luoksensa. Se rakensi tavallista
paljoa huolellisemmin. Se oli kaunis pesä, ei läheskään niin löyhä ja
vaappera kuin muitten heimolaisten yli koko nevan. Sillä oli ilmeisesti
tarkoitetta pikarin kuosia ja se oli todella sirosti sisustettu
pehmeillä saraheinän lehdillä. Mutta laskiessaan ensimäisen munansa
kardinaalikuningatar ainiaaksi voitti mainetta. Se oli kaunis, terve
lintu, jonka ensimäinen pesänrakentamisyritys täytti rakkaudella ja
onnella, ja niin kerrassaan voitti se itsensä tässä tilaisuudessa, että
sen oli vaikea saada ketään vakuutetuksi siitä, että tulos oli sen omaa
ansiota.
Sen oli tosiaan pakko nostaa nokkansa ja siipensä puolisoansa vastaan
tätä munaa puolustaakseen, sillä se oli niin tavattoman iso, että
kuningasta ei vähin vaivoin saatu vakuutetuksi siitä, ettei joku kehno
siivellisten suvun jäsen ollut luikahtanut pesään ja laskenut sitä
emon poissaollessa. Kuninkaasta tuntui varmalta, että munan juttu oli
jotenkuten nurinkurinen, ja hän tahtoi kierittää sen pesästä; mutta
kuningatar tunsi omansa ja taisteli uljaasti sitä puolustaen. Se
lisäsi edelleen heidän tulevaisuudentoiveitaan munimalla kolme uutta
munaa. Senpä jälkeen kuninkaassa kypsyi ajatus, että se oli erittäin
huomattava lintu, ja hän lensi tiehensä huvimatkalle; mutta kuningatar
painui hautomaan, iloisen uskon ja tyytyväisyyden täyttäessä sen mielen.
Kaikkina noina pitkinä päivinä, kun kuumuus kävi ankaraksi eikä
kuningas liikoja piitannut hänen ruokahalustaan tai mukavuudestaan, se
hoiteli noita neljää munaa vasten rintaansa ja odotti kärsivällisesti.
Iso muna oli sen aarre. Sitä se alituiseen hoivaili. Se käänteli sitä
monasti päivässä; ja aina tunsi se rintaansa vasten tuon erikoisen
puserruksen, joka erotti sen muista. Se oli tietystikin ensimäinen
kuoriutumaan, ja kuningatar tunsi saaneensa siinä kyllin, vaikka kaikki
muut menisivätkin hukkaan; sillä tämä muna piiskutti ihan kuuluvan
äänen, ja ennenkuin tuon ison terrakotta värisen ruumiin silkkiset
untuvat olivat edes oikein kuivuneet, nousi kardinaalinpoikanen koholle
ja vaati voimakkaasti ruokaa.
Kuningas tuli katsomaan sitä ja heti tunnusti alistuvansa. Hän oli
monen lupaavan kardinaalin isä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt
tämänkaltaista. Riemullisella ilakoimisellaan hän pani kaikki
Limberlostin kaiut kiirimään. Lakkaamatta hän pyydysteli kypsimpiä
marjoja ja siemeniä. Hän ahti ruokaa pienokaisen suuhun aamusta iltaan
eikä kertaakaan päässyt tuomaan ruokaa tapaamatta poikasta seisomassa
toisten päällä huutaen lisää. Kuningatar oli aivan yhtä ylpeä siitä
ja ihan yhtä hupsu sitä jumaloimaan, mutta se piti tarkkaa tiliä ja
antoi muille matoja kullekin vuoron perään. Ne olivat harvinaisen somia
poikasia, mutta mitä toiveita on somallakaan poikasella perheessä,
jossa on ihmelapsi? Kardinaali oli yhtä suuri kuin kaksi muuta
poikueesta ja niin punainen, että itsepä sen untuvatkin näyttivät
purppuralla punatuilta; sen pinta, vieläpä jalatkin olivat punaiset.
Hän oli ensimäinen kapuamaan pesän reunalle ja ensimäinen hypähtämään
puunoksalle. Hän yllätti vanhempansa löytämällä etanan ja teki ensi
lentonsa niin pitkän matkan päähän, että hänen jumaloiva emonsa sai
miltei kouristuksia pelätessään, etteivät vain hänen voimansa pettäisi
ja hän putoaisi suohon ja joutuisi jonkun vanhan nälkäisen kilpikonnan
uhriksi. Hän palasi kuitenkin eheänä: ja kuningas oli niin mielissään,
että kävi sieppaamassa hänelle tavattoman lihavan marjan, ja istuen
oksalle hänen eteensä antoi hänelle ensimäisen kielitunnin. Tietenkin
kardinaali osasi huutaa "pii" ja "tshi" jo murtaessaan kuorensa; mutta
kuningas opetti häntä piipittämään täsmälleen ja ilmeikkäästi, ja hän
oppi sinä samana päivänä, että kardinaaliperheen miehiset jäsenet
aina kutsuvat "tship" ja naispuoliset "tshuk". Itse asiassa hän oppi
niin kerkeään ja oli yleensä niin tarkkaavainen, että ennenkuin
kuningas katsoi viisaaksi antaa seuraavan oppitunnin, hän tapasi
poikansa oksalla, nokka sulettuna ja kurkku paisuneena, koettelemassa
omaa muodosteluansa heimon huudoista: "Vhit! Vhit! Vhit!" -- "Hio!
Hio! Hio!" -- ja "Sio! Sio! Sio!" Tämä ihastutti kuningasta siinä
määrin, että hän helähytti ne yhä uudelleen ja vointinsa mukaan auttoi
poikaistansa.
Hän oli niin ylpeä pojusestaan, että hän jo tänä samana iltana ensi
kertaa opetti häntä kunnolla pistämään päänsä siipeen ja nukkumaan
yksin. Muutaman päivän perästä, ollessaan varma pojan siipien
kestävyydestä, hän opetti hänelle lentämistä. Hän opetti poikaa, kuinka
levittää siipensä ja verkalleen purjehtia puusta puuhun; kuinka lentää
lyhyin äkkimutkin välttääkseen metsästäjän tähtäyksen; kuinka kääntyä
jyrkästi ilmassa ja nopeaan hyökätä turilaan tai vihollisen kimppuun.
Hän opetti sopivan kulmasuuntauksen, jolla vastustaa navakkaa tuulta,
ja että hänen aina tuli kohdata rankkasade pää edellä, niin että vesi
juoksisi höyhenpeitettä pitkin.
Hänen ensimäinen uinti-oppituntinsa oli harvinaisen onnistunut
menestykseen katsoen. Kardinaali nautti vedestä kuin sorsa. Hän kylpi,
pulikoi ja melskasi niin kauan että emo kävi miltei mielipuoleksi
pelosta, että hän saattaisi houkutella paikalle jonkun vesikäärmeen
tai kilpikonnan; mutta pelko ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oppi
kuivaamaan, ruokkoamaan ja siistimään höyhenensä ja oli niin vimmainen
pitämään itseään puhtaana, että hän, vaikkakin vain nuorukainen, oli
jo niin erittäin lupaava lintu, että monikin Limberlostin siivekkäistä
asujamista kävi häntä tervehtimässä.
Pian sen jälkeen kuningas vei hänet pitkälle retkelle ympäri suon
ja opetti hänelle miten valita soveliaat paikat matoja metsästellä;
miten etsiä lehtien alta muonaksi kelpaavia lehtitäitä ja etanoita;
mitkä marjat olivat hyviä ja minkälaisilla ruohoilla oli enimmät ja
parhaat siemenet. Hän näytti hänelle, miten löytää pieniä kiviä ruuan
jauhamiseen ja mitenkä teroittaa ja kiilloittaa nokkaansa.
Sitten hän kävi käsiksi varsinaisiin musiikkiopintoihin, kuinka tuli
viheltää ja miten laulaa ja livertää. "Hyvä miel'! -- Hyvä miel'!"
viritti kuningas virtensä. "Yvä iel'! -- Yvä iel'!" matki kardinaali.
Nämä laulut olivat vain kouluharjoituksia, mutta hänen äänessään oli
sellainen syvyys ja laajuus, joka lupasi jaloa tulevaisuutta, kunhan
ikä kehittäisi häntä ja kokemus herättäisi hänen tunteensa. Hän oli
erinomainen lauluniekka nuorukaiseksi.
Pian hän menestyi niin oivallisesti itsensä hoidossa, ruuan löydännässä
ja lennossa ja kasvoi niin suureksi ja omintakeiseksi, että teki yksin
lukuisia retkeilyjä Limberlostin halki; ja niin vaikuttavat olivat
hänen mittasuhteensa ja niin taistelunhaluiset hänen tapansa, ettei
hänen tarvinnut kokea mitään häirintää. Kuninkaan hallitus uhkasi totta
tosiaan väleen lopahtaa; mutta joskin hän lie sitä pelkäillyt, hän ei
sitä ilmaissut, ja hänen ylpeytensä ihmeellisestä jälkeläisestään oli
päivänselvä. Läpikotaisin tutkittuaan suon kardinaalin valtasi kiihkeä
halu päästä pitemmälle matkalle; ja päivän toisensa jälkeen hän aikaili
suon laitamilla, katsellen yli avarain viljeltyjen ketojen, melkein
sairaana halusta koetella siipiänsä pitkässä, korkeassa, raisussa
ilmaretkessä.
Tulipa päivä, jona loppukesän kuumuus pani suon höyryämään ja
kardinaali, lennellen liki sen reunoja, tunsi tuulen henkäyksen
käyvän ylämaalta, ja pohjoista kohti leviäväin laveitten peltojen
näkeminen niin kiehtoi hänen mieltänsä, että hän levitti siipensä ja
seuraten mikäli mahdollista puitten ja aitausten muodostamaa linjaa
teki ensimäisen matkansa kotoa pois. Se päivä oli niin ihana, että
se ratkaisi hänen kohtalonsa. Tuntuisihan siltä, että suon, jota
hänen heimonsa piti niin suuressa arvossa, olisi pitänyt riittää
kardinaalille, mutta eipä se riittänyt. Jokainen peninkulma sillä
lentoretkellä lisäsi hänessä voiman ja tarmon tunnetta ja yhä
kiihkeämpää mieltymystä laajalle leviäviin peltoihin ja metsiin.
Hänen sydämensä hytkähti ihastuksesta saada kiikkua tuulessa, ajaa
eteenpäin päiväpaisteessa ja purjehtia korkealla, allaan äärettömät,
loppumattomat pellot, niityt, hedelmätarhat ja metsämaat.
Kuuma ja ummehtunut Limberlost tuntui hänestä onnellisesti vältetyltä
vankilalta, ja yhäti vain hän uupumatta lensi suoraan eteenpäin.
Lentäessään erään puolituleentuneen, jokeen päin viettävän viljapellon
poikki kardinaali näki suuren joukon lintuja siellä laitumella, ja
hän laskeutui korkeaan puuhun niitä tarkkaamaan. Pian hän tuli siihen
päätökseen, että olisi somaa maistaa tuota uutta ravintoa. Hän keksi
kohdan, jossa varis oli jättänyt tähkäpään sievästi siepattavaksi,
ja tarrautuen kiinni tuppeen, kuten näki toisten tekevän, ojentautui
täyteen mittaansa ja iski lujan terävän nokkansa kermankarvaiseen
jyvään. Kardinaalille, joka ennen oli tukehtuakseen saanut metsästää
rämeessä ja joka nyt oli tehnyt pitkän kiihoittavan lentoretken, oli
keijuminen vaappuvalla korrella ja jyvän mehukkaan maidon juominen
kuin ensimäinen maistinannos nektaria ja ambrosiaa. Hän nosti päätä
päästessään kultaiseen sydämeen ja murskaten sen pieniin murusiin
maisteli sitä ja kelpoitti sen yhtä ihastuneena kuin mikäkin
epikurealainen uuden herkullisen ruokalajin.
Ehkäpä saisi uudet kekkerit seuraavalla kedolla. Hän päätti lentää
vieläkin pitemmälle. Mutta hän oli kulkenut vain lyhyen matkan,
kun muuttikin suuntaa ja kääntyi etelään, sillä hänen allansa oli
jotakin pitkää, kimaltelevaa, luikertelevaa, raitojen reunustamaa, ja
huimaavan korkealle niiden yläpuolelle kohousi jättimäisiä sykomooreja,
vaahteroita, jalavia ja tulpaanipuita, jotka hapuilivat ja huojuivat
tuulessa; eikä kardinaali tiennyt mitä se oli. Täynnä kummastusta hän
pudottausi yhä alemmaksi. Lintuja oli kaikkialla, monet lensivät ylitse
ja tuikkasivat nokkansa siihen; mutta sen kirkas mutkitteleva hopea oli
salaisuus kardinaalille.
Runon ja laulun kaunis joki, jonka intiaanit ensimäisinä löysivät
ja sitten ranskalaiset, oli nimeltään Ouabache; se kiemurteleva,
kimalteleva joki, jota Logan ja Me-shin-go-me-sia rakastivat;
ainoa joki, joka saattoi houkutella Wa-ca-co-nahin Salamoniesta
ja Mississinewasta; joki, jonka hopeisten sykomoorien ja
jättiläisvaahterain alla Godfrey-päällikkö matkusti monta peninkulmaa
sijoittaakseen leiritulensa, se joki ei ollut koskaan ollut kauniimpi
kuin tänä verrattomana syyspäivänä.
Sulat puristettuina tiukasti kiinni ruumiiseen kardinaali laskeusi
salavaan ja kumartui katsomaan kiihkeydestä värähdellen ja
tuiskahuttaen kimakoita huutoja: "tship, tship", sillä siinä oli
häntä ihan vastapäätä iso punavarpunen, joka ei näyttänyt sopuisalta
eikä aralta. Hän luikahutti raikuvan taisteluhaasteen: "tship!" joka
lingottiin takaisin hänelle heti, kun se oli päässyt hänen nokastaan.
Kardinaali kohotti harjaansa ja puoleksi nosti siipiänsä jäykistäen
ne survaisuun; lintu siinä vastapäätä teki samoin. Hämmästyneenä hän
ojentautui täyteen mittaansa sukkelasti astahtaen pikku askeleen
sivulle, ja toinen lintu ojentausi koholle ja siirtyi sivulle juuri
niinkuin hänkin. Se oli kardinaalista liikaa härnäämistä. Jännittäen
joka lihaksen hän teki äkkihyökkäyksen häpeämätöntä muukalaista vastaan.
Hän iski veteen niin voimakkaasti, että pärskeet lensivät salaviin, ja
jäälintu, joka istui kannolla vastapäätä häntä ja vaani matalikolta
mutuja, näki sen. Se levitti nokkansa ja rähähti pauhaavaan nauruun,
niin että sen ääni kaikuen kiiti niemeltä niemelle jokea alas.
Kardinaali tuskin tajusi, miten pääsi pois, mutta uuden opetuksen hän
oli saanut. Tuo kaunis kimalteleva, luikerteleva ilmiö oli vettä, ei
paksua, haaleata, mustaa nevavettä, vaan puhdasta, raitista, hopeista
vettä. Hän ravisti sulkiaan, häpeästä tuntien olevansa astetta
punaisempi; mutta nauru ei saanut karkoittaa häntä pois. Kaikki oli
hänestä aivan liian ihanaa. Lyhyen hetken perästä hän uskaltausi alas
ja otti pienen siemauksen, ja se oli ensimäinen oikea juoma hänen
elämässään. Voi, mutta sepä vasta oli hyvää!
Sammutettuaan kuumuuden ja pitkän matkan synnyttämän janonsa hän
rohkaisi mielensä ottamaan kylvyn, ja siinä oli uusi ja ihastuttava
kokemus. Kuinka hän polski ja melskasi ja pärskytteli hopeapisaroita
ilmaan! Kuinka hän sukelteli, liotti ja vilvoitti itseään tässä
loiskuvassa vedessä, jossa sai viipyä niin kauan kuin tahtoi ja
päristellä kylliksensä; sillä hän saattoi nähdä pohjan pitkälti joka
suuntaan ja helposti välttää jokaisen yrityksen tehdä hänelle pahaa.
Hän oli niin märkä, kun kylpy oli lopussa, että tuskin saattoi päästä
pensaaseen kuivaamaan ja suorimaan sulkiansa.
Kerta päästyään kunnolliseen asuun hän muisti vedessä näkemänsä linnun
ja palasi salavaan. Siellä kimaltelevan joen syvyydessä kardinaali
keksi itsensä, ja hänen sydämensä paisui oikeutetusta ylpeydestä. Oliko
tuo leveä, täyteläinen rinta hänen? Missä oli hän nähnyt mitään muuta
kardinaalia, jolla oli niin iso töyhtö, että se huojui tuulessa? Kuinka
suuret ja mustat olivatkaan hänen silmänsä! ja hänen partansa oli
melkein yhtä pitkä ja kähäräinen kuin isänkin. Hän levitti siipensä ja
ihaili niiden kaartoa ja käänteli ja keikutteli pyrstöänsä. Hän somisti
itsensä kerta uudelleen ja laitteli jokaista sulkaa. Hän kiilloitti
niskaansa takaapäin siipiensä nenällä, pisti päänsä niiden alle ja
hitaasti veti sitä kerta kerran perästä pois silittääksensä harjaansa.
Hän kieppui ja keikkui. Hän kiikkui ja pöyhisteli, ja jokainen vilahdus
koostansa ja kauneudestansa, mikä sattui hänen silmäänsä, täytti hänet
ylpeydellä. Hän rehenteli kuin riikinkukko ja lörpötteli kuin närhi.
Kun hän ei enää voinut löytää mitään ihailtavaa, niin jokin muu
kahlehti hänen tarkkaavaisuutensa. Kun hän viskasi "tship"-huutonsa,
niin kuului virran takaa vastaus: "tship"; siellä ei varmastikaan
ollut mitään kardinaalia, niin että hän epäilemättä kuuli oman äänensä
kuten näki itsensä. Hän valitsi silmäänpistävän oksan ja lähetti
sieltä terävän huudon: "tship!" yli vetten, ja se tuli samallaisena
hänelle takaisin. Sitten hän äänteli lempeästi ja hellästi, niinkuin
hänen oli tapana Limberlostissa tehdä pienelle lempisiskollensa, joka
useasti tuli istumaan hänen vierelleen vaahteraan, missä hän nukkui,
ja lempeänä ja hellänä palasi vastaus. Silloin kardinaali ymmärsi.
"Vhit! Vhit! Vhit!" Hän vihelsi sen kovaa ja vihelsi sen hiljaa. "Tiri!
Tiri! Tiri!" Hän vihelsi sen hellästi ja tiukasti ja käskevästi. "Hio!
Hio!" "Hip! Hip! Hip! Hip!" Tämän helähtävän käskyn kuullen saapui joka
lintu, niin kaukaa kuin virta kantoi hänen äänensä, tiedustamaan ja
pysähtyikin ihailemaan. Yhä uudelleen hän kaiutti jokaisen muunnoksen,
minkä kykeni keksimään. Hän yritti uljaasti livertää ja vieretellä,
ja sitten hän, sydän niin tulvillaan iloa, ettei ennen milloinkaan,
puhkesi raikuvaan lauluun: "Hyvä miel'! Hyvä miel'! Hyvä miel'!"
Illan tullen hän muuttui levottomaksi ja rauhattomaksi, niin
että verkalleen soluili takaisin Limberlostiin; mutta se päivä
sittenkin ainaiseksi riisti häneltä halun pysyä rämeen lintuna.
Yöllä hän levottomasti pörhisteli höyheniään ja tunnusteli tulisiko
tuulenhenkäystä niityiltä. Hän oli jälleen maistavinaan jyvää ja
kirkasta vettä. Hän ihmetteli kuvaansa virrassa ja ikävöitsi äänensä
kaikua, kunnes alkoi unissa sipistä: "Vhit! Vhit! Vhit!" Aivan aamun
koittaessa muuan punarinta-satakieli herätti hänet laulaen: "Silmät
auk'! Silmät auk'!", ja hän vastasi unisena: "Tir! Tir! Tir!" Tovin
takaa punarinta lauloi toistamiseen erinomaisen pehmeästi ja hellästi:
"Silmät auk', kiuru! Silmät auk', kiuru! Silmät auk'! Silmät auk'!"
Nyt kokonaan valveutuneena kardinaalikin luikkasi riemukkaasti: "Hyvä
miel'! Hyvä miel'!", ja sittenpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän
oli matkallansa kohti kimaltelevaa jokea. Se oli entistä ehompi, ja
jokainen seuraava päivä tapasi hänet herkuttelemasta viljapellossa ja
kylpemästä välkehtivässä vedessä; mutta aina hän illan suussa palasi
perheen luo.
Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia ja ravinto oli
enimmäkseen supistunut kuiviin siemeniin, niin tulipa päivä, jolloin
kuningas järjesti joukkueensa ja antoi taikamerkin. Iltahämärissä hän
johdatti heidät etelään, peninkulman toisensa perästä, kunnes heidän
hengityksensä kävi lyhyeksi ja tuo outo lento alkoi kivistää heidän
siipiänsä; mutta joelle tehtyjen retkien johdosta oli kardinaali
muita vahvempi ja helposti pysyi kuninkaan rinnalla. Varhain aamulla,
ennenkuin edes punarinta-satakielet havahtuivat, kuningas laskeusi
Floridan nevamaille. [Everglade eli Everglades on nimeltään tämä
rämeinen aromaa Itä-Floridassa. Suom.] Mutta kardinaali oli kadottanut
kaiken mieltymyksen rämeissä elämiseen, niin että hän uppiniskaisesti
läksi liikkeelle omin nokkinsa ja lyhyessä ajassa löysikin toisen
joen. Se ei ollut vallan yhtä ihastuttava kuin tuo kimalteleva joki;
mutta kaunishan oli sekin, ja sen lievästi loivalla rinteellä oli
appelsiinitarha. Sinne kardinaali jäi saaden aivan sydämensä toiveitten
mukaisen talvikodin.
Seuraavana aamuna kultakiharainen tyttönen ja valkohapsi vanhus kävivät
käsikkäin hedelmätarhan läpi. Lapsi näki punavarpusen ja heti vaati
sen omaksi nimikokseen, ja samana päivänä julistettiin, että erittäin
ankarat ajat uhkaisivat sitä, joka kiusaisi tai edes säikähdyttäisi
kardinaalia. Siten alkoi linnulle täydessä turvallisuudessa sarja
päiviä, jotka olivat sulaa ihanuutta. Hedelmätarha ihan kuhisi
hyönteisiä, joita houkutteli väkevä tuoksu, ja toukat koversivat
kuorta. Ruoka oli melkein yhtä hyvää kuin Limberlostissa, ja olihan
aina joki, mistä juoda ja missä pärskytellä mielin määrin.
Noina päivinä lapsonen ja vanhus oleilivat hedelmätarhassa tuntikausia
tarkastaen lintua, joka näytti joka päivä käyvän isommaksi ja
koreammaksi. Kuinka upealta vaikuttikaan hänen nyt loistavan
punainen kardinaalinvaippansa vahanvihreitä lehtiä vasten! Kuinka
kookkaalta ja hohtavalta näyttikään lintu leikkisästi kiitäessään ja
puikkelehtiessaan kermanväristen kukkasten keskellä! Ja kuinka pikku
tyttö, kädet ristittyinä, palvoi häntä, kun hän, kaula turpeana,
kiikkui ylimmällä oksalla ja lauloi elähyttävää lauluansa yhäti
uudelleen: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Joka päivä he tulivat näkemään
ja kuulemaan. He ripottelivat leivänmurusia; ja kardinaali tuli niin
ystävälliseksi, että tervehti heidän tuloaan reippaalla huudolla:
"Tship! Tship!" jota ihastunut lapsonen yritti jäljitellä. Pian heistä
tuli niin hyvät ystävät, että nähdessään heidän lähenevän hän rupesi
vienolla äänellä kutsumaan: "Tship! Tship!" ja jäi sitten silmät
pyöreinä ja pää kallellaan odottamaan hänen vastaustaan.
Toisinaan joku hänen perheensä jäsen löysi Nevoilta tiensä
hedelmätarhaan, mutta kun kardinaali oli alkanut tuntea jotakin
omistusoikeuden tapaista, närkästyi hän pahasti tunkeilijalle ja läksi
kuin tulinuoli tätä takaa ajamaan. Milloin hyvänsä tämä kokemus sattui
jollekulle kulkurille, palasi tämä rämeille mielessään myönneskellen,
että appelsiinitarhan kardinaali oli vähintään kaksi kertaa niin iso ja
vahva kuin hän ja niin hämmästyttävän punainen, että se oli kerrassaan
ihme ja kumma.
Eräänä päivänä nousi lievä tuulonen pohjoisesta ja huojutti
appelsiinipuitten oksia, kantaen niiden tuoksun halki maan ulos
merelle asti ja levittäen tilalle viileän, hienon, pistävän hajun.
Kardinaali kohotti päätä ja vihelsi utelevan äänen. Hän ei ollut varma,
etsiskelihän vain matoja ja ennusteli onnea ehein, täyteläisin sävelin:
"Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Uudelleen tuuli pyyhkäisi hedelmätarhaa ja
niin voimakkaana, että tällä kertaa siitä ei voinut erehtyä. Kardinaali
pyrähti ylimmälle oksalle, töyhtö pystyssä ja pyrstö hermostuneesti
vavahtaen. "Tship! Tship!" hän huuteli kiivaan itsepäisesti. "Tship!
Tship!"
Tuuli tuli nyt navakkana ja kestävänä, aivan toisenlaisena kuin mitä
kardinaali milloinkaan oli tuntenut, sillä sen viileä henkäys kertoi
päiväpaisteessa murtuneista jääpeitteisistä kentistä. Sen kostea
tuntu tuli ryöppyisistä sadekuuroista, jotka huuhtelivat pohjanpuolen
kasvoja. Sen ohut tuoksu johtui tuhansien puhkeamassa olevien lehtien
ja orastavien, nuorten taimien sekoituksesta: sen väkevä lemu oli
osmankäämien siitepölyä.
Limberlostin puolella oli vanha Luonto-emo puhisten ja kohisten käynyt
käsiksi jokavuotiseen suursiivoukseensa. Tehokkaalla luudallansa,
maaliskuun ahavalla, hän lakaisi puhtaaksi joka sopen ja raon.
Pesusoikossansa, jonka huhtikuun kuurot täyttivät yli reunojen, hän
peseskeli koko luomakunnan kasvoja, ja jos nämä toimenpiteet eivät
riittäneet aikaansaamaan hänen mielensä mukaista puhdistusta, antoi hän
lopullisen kiilloituksen raekuuroilla. Kimalteleva joki täyttyi yli
äyräittensä; murtaen jäät ja kulettaen rikkakuormaa se vyöryi merta
kohti. Jää ja lumi eivät olleet aivan lopen hävinneet; mutta kauan
kohtuinen maaemo vaaliskeli lapsiansa. Se kyyristeli joka askeleella,
sillä maa kiehui elämää. Madot ja koppakuoriaiset ponnistausivat
valoon ja lämpöön. Työntäen syrjään mullan ja lehdet päältänsä vuokot
ja orvokit kohottivat hentoja kullanvihreitä päitään. Mahla virtaili,
ja lehdettömät puut peittyivät paisuviin silmuihin. Hienot sammalet
hiipivät jokaista lahovaa hirrenpäätä pitkin. Kivien ja aitojen
jäkälät saivat tuoreen, lukemattomin harmaan ja viheriän vivahduksin
luodun maalauksen. Tuhannet kukkaset ja köynnökset versoivat maasta
peittääkseen viime vuoden mätänevät lehdet. "Hautojen kaunis runsas
tukka" luikerteli yli niittyjen, levisi tienvarsille ja verhosi
jokaisen paljaan paikan.
Limberlost heräili elämään ennen peltoja ja jokeakin. Kautta talven se
oli ollut paikoista alastomin ja kolkoin, mutta nyt ilmenivät palaavan
keväimen varhaisimmat merkit sen sotaisessa musiikissa, sillä kun
lehväsammakko puhaltaa pilliinsä ja härkäsammakko rummuttaa, yhtyvät
lintujen äänet pian niihin. Osmankäämit olivat ensimäiset kukkimaan,
ja sitten seurasivat uskomattoman lyhyessä ajassa kaislat ja ruovot,
ja viiniköynnökset muodostivat ikäänkuin huojuvan viheriän meren,
ja paisuvat umput olivat aivan halkeamaisillaan. Ylämaassa savu
kiemurteli sokeriruokokenttien ja metsänaukeamien ylitse; metsissä
eläimet heräilivät pitkästä unestaan; sardelli alotti taas koskaan
päättymättömän matkansa ylös kirkasta jokea myöten; viheriät pälvet
verhosivat kumpuja ja laaksoja; ja pohjanpuoli maata oli valmis
ottamaan vastaan kotiinsa palaavat rakkaimmat kevätaarteensa.
Yläilmoista helisivät nuo ensimäiset iloiset sävelet, kohoten
lähemmältä Luojan istuinta kuin minkään muun linnun: "Kevät kiirehtii!
Kevät kiirehtii!" Pitkäsääriset peltoraukat kaahailivat ympäri
Limberlostissa ja jokea pitkin, viskoen pilvimaailmastaan huutojansa:
"Titterili! Titterili!" Hedelmätarhan punarinta-satakielet vetivät
viime vuoden ruohon kauan sitten kuivuneita lehtiä lumen alta niillä
sisustaakseen saviseinäisiä pikaripesiään; ja sinikertut asustivat
ontossa omenapuussa. Aidan ylimmällä leveällä poikkipuulla kyyhkyset
kokoilivat harvoja jykeviä puikkojaan ja risujaan yhteen. Siinä oli
niin erinomaisen hyvä kehdon paikka heille. Tuulen puremat, lahot
vanhat pienat olivat aivan samaa väriä kuin hommakas kyyhkysmuori.
Sen punareunainen silmä sopi taustaan kuin pieni punainen jäkälän
mykerö. Varmaankaan ei kukaan koskaan keksisi sitä sieltä. Limberlost
ja kimalteleva joki, pellot ja metsät, tietä reunaavat pensaat ja
aitaukset, kannot, rungot, ontot puut, vieläpä Maaemon paljas ruskea
rinta, kaikki odotti saadakseen tuudittaa kukin omaansa jälleen; ja
salattuja ihmeitä oli, että kukin palasi omalle paikalleen.
Ilma oli huumaava. Tuulen kantamat hienot, voimakkaat, ihastuttavat
tuoksut, auki kääriytyvien lehtien, jääveden huuhtomien kasvien ja ensi
siitepölyn lemu oli kuin elämännestettä ihmiskunnalle. Elukat ulkona
kedolla olivat suorastaan juopuneita siitä ja kautta talven kuivalla
ruokitut karjalaumat läksivät ensi kertaa laitumelle pää koholla,
peuhaten, ammuen ja kirmaten kuin mitkäkin hurjimukset.
Pohjoistuuli, joka tulla pyyhälti jäisiltä koleuksilta, tempasi
mukaansa tämän keväisen tuoksun ja kantoi sen appelsiinitarhoihin ja
Nevoille; ja kiihtyneenä nielaistuaan henkäyksenkin sitä kardinaali
hehkuen lennähti halki hedelmätarhan, sillä kenenkään opettamatta hän
tiesi, mitä se merkitsi. Kutsu oli tullut. Joutopäivät olivat ohitse.
Oli aika lähteä kotiin, aika reuhata hurjassa hilpeydessä, aika käydä
kosiskelemassa, aika armastella, aika ottaa omansa, etsiä kumppani
ja rakentaa pesä. Koko sen päivää hän lentää räpytteli sinne tänne,
hermostuneena tuon tuntemattoman pelosta ja vavisten suloisesta
odotuksesta; mutta hämärän tullen hän aloitti matkansa pohjoista kohti.
Sivuuttaessaan Nevat hän liikutti siipiä verkalleen ja tuon tuostakin
lähetteli alas vaativan kutsunsa "tshipI", mutta vastaustapa ei
kuulunutkaan. Silloin kardinaali älysi, että pohjatuuli oli saattanut
oikean sanoman, sillä kuningas oli seurueineen hänen edellänsä
matkalla Limberlostiin. Peninkulman toisensa jälkeen hän lailla liekin
liehuvaisen kiisi halki sinimustan yön, eikä kestänyt niinkään kauan,
ennenkun hän saattoi eroittaa pimeydessä välkähtelevän pilkun, joka
piirti pilviä hänen edellänsä. Kardinaali lensi järkähtämättä suoraa
suuntaa, kunnes voitonriemun sykähyttäessä sydäntä ponnahti ylös
lennossaan ja sieltä kaukaa korkeudestansa lennätti alas pöyhkeän ja
vaateliaan kutsun kuninkaalle ja tämän seurueelle, purjehtiessaan
samalla heidän ylitsensä, ja hävisi näkyvistä.
Oli vielä yöhämärä, kun hän lensi poikki Limberlostin, laskeutuen
kyllin alas nähdäkseen sen paljastetut oksat, siepatakseen vilahduksen
sen paisuvien umppujen viheriästä väristä ja kuullakseen sen
sammakoiden milloin äänekkäämmän milloin hiljaisemman kurnutuksen.
Mutta hänen lennossaan ei ollut vähääkään empimistä. Suoraan ja
varmasti hän kiidätti tietänsä kohti kimaltelevaa jokea: vain muutamia
peninkulmia vielä, ja hänen silmäänsä sattuivat sen kevättä tulvehtivat
kuohuvat vedet. Äkkiä ampaisten alas hän tuikkasi hehkuvan nokkansa sen
rakastettuun veteen; sitten hän lensi kauniiseen vanhaan monihaaraiseen
sumakkipuuhun ja pisti päänsä siiven alle, lyhyen unen ottaakseen.
Hän oli suorittanut tuon pitkän lennon yhteen menoon, polveilematta,
ja hän oli uninen. Ylen tyytyväisenä hän pörhisti höyhenensä ja
sulki silmänsä, sillä hän oli kimaltelevan joen äärellä; ja tulisi
uusi vuodenaika, ennenkun appelsiinitarhassa jälleen soisi hänen
rohkaisunsa: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!"