Kuusimäen Auruuran valitusasia ei ollutkaan pysynyt salassa.
Rapean viikon päästä oli se tietona ympäri pitäjää.
Kuka oli semmoista huhua levitellyt?
Auruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli
viaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli
ollut hänelle apuna... että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia
kirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt... ja häväissyt sekä
Auruuran että Pikku-Herralan Vanten...
Niin sanottiin.
Auruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi
oli hänestä sepitetty laulu...
Eräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei
ollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen
kylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia
kuin Kuusimäen Auruuran valituskirje...
Mutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja
naapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.
Horslunti hymähti viisaasti.
»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja
Pikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa...»
Auruura kalpeni. Nyt hänkin ymmärsi, mistä asia oli levinnyt.
»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä
en olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle
soitti ja kehoitti valittamaan...»
Hän seisoi Horsluntin edessä kysyvän näköisenä ja ikäänkuin apua anoen.
»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun
ei kuulu koko asia...»
Hetken päästä sanoi Auruura:
»Panevatkohan siitä sanomalehteen?»
»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti,
että _hänenkin_ valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen... Kun ei
hän sitä ollut tullut ajatelleeksi!
»Saattaisiko peräytyä vielä?... Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa,
ettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin...»
Horslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:
»Voipi koettaa... Mutta en minä usko, että enää ehtii...»
»Minä poloinen... Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon
Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään...»
»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.
Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa,
kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.
Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli
pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut
katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan
ruohotkin puisivat nyrkkiä... Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin
paistaisi pilkallaan...
»Hyvää päivää, Auruura!»
Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä,
kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet
silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.
»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista
kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli
vain tiehen ja tienviereen...
»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan... En todeksi ole sitä
huhua uskonut...»
»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja
pahojen ihmisten keksimää...»
Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella
äänellä:
»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus
haihduttaa... En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan...»
»Valetta se on... valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä
olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään
kotiaan päin.
Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:
— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut... Pikku-Herralan
Vantte on siis myöskin...
Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin
pahantekijä pakoon.
Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli
poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:
Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu,
josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru...
Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna,
hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi...
V
Ei ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti
tuleman...
Kylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat
joella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin
ennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan.
Lehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla
hurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät,
pihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset
niinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja
pitkin niinkuin ennenkin...
Koko maailma näytti olevan aivan entisellään.
Mutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin
ennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli
kuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat
jannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä
hommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma
käydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.
Mikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut
vähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä
ei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa
aina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen
luokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut
pahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä
valittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan...
Laki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen
toisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa... Ja joka
luulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat
käräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli
lautamies ja haastemies, poliisi!
Kyllä käräjillä _oikea_ asia oikeni, vaan väärän asian parissa
siellä tulee hätä... ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka
on olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut... ja
joutavuutta harjoittanut...
Mikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun
kävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän
päässyt entiselleen.
»Meillä on laki... siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse
meidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään
rukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille...»
Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut,
sen voimaan luotti vieläkin.
Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut
kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?
Ei ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.
Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään.
Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä
Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja
sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten
peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa
paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja
lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin
ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja
pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja
ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei
vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa
kesä kuiva tai tuore!
Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa
niin, ettei monta naattia näkynyt...
Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen
maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja
suuria kuin aikamiehen nyrkki... Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan
Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä...
Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului.
Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.
Kun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.
Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja
tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.
Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut
siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi
panna piippuunsa.
Vanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen
katseensa kirkastui, ja hän sanoi:
»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan... Tässä nyt hyviä neuvoja
tarvittaisiin...»
Ja vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa
valituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan... ja antaa se suoraan
lämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille... Sitten nähtäisiin, saavatko
kruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän...
Asia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui... Nuori Janne oli kyllä
jo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä
valmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet... Nyt oli kysymys,
mistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa...
»Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»
Mikko kuunteli tarkkaan, mitä vanha Janne puhui, ja näytti
osaaottavalta.
»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän,
»mutta häneen ei ole luottamista...»
»Eipä taida häneen olla luottamista», myönsi Mikko.
»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän
silloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte
konsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon...»
»Huomioon otti», sanoi Mikko väliin.
»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu...
eikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi
Janne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»
Janne katsoi kysyvästi Mikkoon. Mikko imi piippuaan ja arveli:
»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti
ymmärsi?»
»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella
automopiilillä tulee», sanoi Janne.
»No, se tuo lienee, kun tulkin matkassaan kuljettaa», arveli taas Mikko.
»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu,
että olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään
varmoja...»
Mikko sanoi nyt, ottaen piipun pois suustaan:
»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon
minkälainen hyvänsä...»
Nyt mietti Janne vuorostaan hetkisen ja kysyi sitten:
»Mahtaisiko Manta ruveta minulle kirjoitusmieheksi?»
»Uskon minä, että alkaa... ja pystyy myöskin... Keisarillekin kuuluu
kirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin
valitti...»
Janne pyysi nyt, että Mikko lähtisi Mantan puheille.
»Paras on, että itse käytte... ei siinä syrjäisten sovi sekaantua...
ja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte
pyytämässä...»
Jannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat
muutkin sisällä olijat.
»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli
vanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan
puheille.
»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä,
ettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.
Vanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava
Mantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla
saataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä
oli sanonut... Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua
jannenmäkeläisten asioihin...
»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi
Mikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:
»Epäilemättä suostuu Manta... ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin
alkaa kyllä... Eikä kauan menekään... Konsulentillekin kirjoitti
kolmessa tunnissa...»
»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko»,
epäili yhä Janne.
»Ei minusta ole siihen asiaan kumppaniksi», arveli Mikko.
Ja kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin
ylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään,
Mikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille.
Janne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen
mies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.
»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja
nimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään
kynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta
pois...»
»Mitä vääryyttä ne sinulle tekivät?» kysyi Mikko.
»No, veivät lehmän ja myivät kruununveroista muka...»
»Oliko rästinä?» kysyi Mikko. »Vai perivätkö toiseen kertaan?»
»Lie ollut rästinä tai ei... vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla
noudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»
»Antoivatko sinulle mitään lehmän hinnasta?» kysyi Mikko taas.
»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu... Kuulin,
että tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin
ja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään... Västinkiin
joutuvat ja viralta pois...»
Mikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että
Mikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut
sitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:
»Kuinka luulet käyvän? Joutuvatko västinkiin?»
»En semmoisia asioita ymmärrä, mutta olisiko kysyä Horsluntilta...»
Vanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt
ymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.
He joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka
Varpumäkeen.
»Lienee se Manta kotosalla?» kysyi Janne, kun Mikko kääntyi mökilleen.
»Kotonaan oli tässä aamupäivällä», tiesi Mikko.
Janne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni
mökkiinsä.
Ikkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä
peräikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan
panna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:
»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan
menet sen kirjoitusmiehen luo... On se Mantakin sen verran ylpeä...
eikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä
kohtaan.»
Mikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja
menevän sisälle...
»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan... Et ole sinä,
vanha Janne, minun narraajani... Ei saanut Horsluntikaan minua
narratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys...»
Mikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi
Varpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan
pieleen.
Kauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin
kauan viipyi... pyyteli ja rukoili varmaan...
»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli
melkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne
ilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.
Kauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää
uudestaan...
Ei vieläkään näkynyt!
Mutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä
savuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan
ikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi...
»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään,
piipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta,
vaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa... Sinun
ryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan
maksavan!»
Samassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi
pitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti
kylälle päin...
Ei siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi
takaisinkin ollut. Mihin se nyt?
Mikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan,
että näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin...
»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti
Varpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.