Oli kulunut viikko.
Silloin taas oli uutinen lehdissä kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta.
Siinä sanottiin, että kenraalikuvernöörin matkassa tulee muitakin
ylhäisiä herroja, senaattoreita, jotka kaikki menevät Lappiin. Mutta
siitä ei ollut halkaistua sanaa, mikä suurilla herroilla sinne oli
asiana... Päivää ennen oli Heinärannan kautta mennyt kuorma ylöspäin,
joka herätti »ansaittua huomiota», sillä siinä sanottiin olleen monta
astiaa sitä ikivoimaa, jota automopiiliin vauhdin lisäksi pannaan. Ja
kuului kuormaa vedättävä rahtimies sanoneen, että kuorma oli menevä
ylös Lappiin asti kenraalikuvernöörin autoa varten, kun ei sopinut
semmoisia eväitä matkassa kuljettaa...
Rahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin
kysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan
lisäili..
Heinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin
Lapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni
oli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen,
jolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan
moitteettomassa kunnossa...
Ja kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli
kuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo
nähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova
sille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa... Ja
jos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen...
Niitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään
sanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään
näköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja
muisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen
huulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet —
aivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki...
Raskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä
pitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti
putosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin
jotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja
höpisi:
»Niinpä niin... vai Lappiin... No menköön rauhassa... kun piankin
kulkisi ohi...»
Silloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään.
Päkkilä käski istumaan ja kysyi:
»Mitäpä sitä kuuluu?»
»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on
kesän alku, kun sataisi...»
»Niinpä vain... sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti
miettivän aivan muuta.
Sytytettyään savukkeensa virkkoi poliisi:
»No jo niitä nähdään suuria herroja pian täällä Heinärannallakin...»
»Niin kuuluu...»
»Viivähtävät täälläkin...»
Päkkilän silmissä muuttui ilme.
»Vai viivähtävät! — Miksikähän viivähtävät ja missä?»
Ja konstaapeli selitti, että hän oli juuri sen asian takia matkassa.
Oli äsken saapunut kirje nimismiehelle, jossa ilmoitettiin, milloin
kenraalikuvernööri tulisi... Ja piti olla kunnanmiesten ja muiden
virkamiesten kirkolla... kenraalikuvernööri tahtoi nähdä kirkon...
Päkkilä hymähti.
»Sitäkö sinä olet lähtenyt ilmoittamaan?» kysyi hän.
»Sitä... nimismiehen käskystä», vastasi poliisi.
»Olet asian toimittanut... Minä ymmärrän...»
»Tulkaahan sitten kirkolle», sanoi konstaapeli vielä lähtiessään.
Päkkilä nyökäytti päätään.
Poliisi sanoi hyvästi ja meni.
Päkkilä jäi paikoilleen istumaan, ja kun hän nyt toistamiseen pyyhkäisi
kämmenellään kaljua päälakea, oli se niin märkä, että kämmen kastui...
Hän nousi, pani piippuunsa ja katseli tyvenelle joen pinnalle,
jossa suuria, raskaita tukkilauttoja kulki virran matkassa alas
meren suulle... katseli vainiolleen, jossa nuori oras voimakkaana
vihersi... katseli vaalealle taivaalle, jossa ei näkynyt yhtään ainoaa
pilvenhattaraa...
Eikä hän muistanut koko pitkän elämänsä aikana viettäneensä niin
raskasta kesäkuun iltapäivää...
* * * * *
Kirkon takana männikön suojassa puuhaili samana iltana laiha,
kelottunut mies.
Se oli Aaseffi.
Unilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja
puhetta.
Vihdoin läksi hän katsomaan.
Aaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja
sormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää
ymmärtänyt yhtään sanaa... Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein
muistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan.
»Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon... Mikä saakeli? Että
näin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi
sitten, mitä varten Aaseffi...
Hän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille
vastaan tuleville...
Mutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois,
väsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan
tehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.
Ja näin hän toivoi:
Kun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin... ja entinen sotilas kun
on ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa...
niin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin...
Heti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on
joku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa... ja tulee
puhuttelemaan... Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo
Päkkilän hävyttömyydestäkin... ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka
senaatti oli häneltä evännyt...
Hyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin
ennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä
venäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle...
Hän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni
Päkkilään päin.
Päkkilän luona tapasi hän poliisin.
»Onko kuulunut tarkempia tietoja kenraalikuvernöörin tulosta?» kysyi
hän tiukasti poliisilta.
Poliisi selitti kaikki mitä tiesi, sanoi, että ensi tiistaina, siis
viikon päästä tulee... että kolmella automopiilillä tulevat ja tässä
kirkolla puhuttelee ihmisiä... ja että kunnanmiestenkin pitää olla
vastassa...
Aaseffi nauraa virnisteli.
»Semmoinen herra kun kenraalikuvernööri on... niin... Jaa... minä
kysyn, kuka osaa täällä Heinärannalla seisoa semmoisessa asennossa,
että se hänen ylhäisyytensä silmää miellyttää...»
»No ei kerrassaan kukaan», myönsi poliisi.
»On joku, joka osaa... ja se joku olen minä... ja minä olen se
mies, joka kostan nyt kaikille niille, jotka ovat kuoppaa minulle
kaivaneet... Nyt ei tarvitakaan 'todistuksia' eikä 'näytöksiä', onkin
semmoinen tuomari pöydän takana... Jaa... saapi nähdä, kuinka käypi...»
Poliisi kuunteli melkein säälien tuon sairassieluisen miehen puhetta,
ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
»Niinpä niin», jatkoi Aaseffi tavattoman hyvillään. »Saat varoa
kinttujasi sinäkin... Osaatko edes seisoa smirnaassa? Tiedätkö, mikä on
priamaa? Ja Päkkilän Salmolle tulee hiiden hoppu... jahka minä tässä
pääsen asioita selittämään... Ja Horsluntin minä myöskin toimitan
karkoitettavaksi...»
»Horsluntilla ovat monet koukut ja konstit», sanoi poliisi. »Kyllä
Horslunti päänsä suojelee...»
»Nyt on minun aikani tullut», lopetti Aaseffi puheensa ja läksi
hyvästiä sanomatta kävelemään, halveksivasti poliisia silmäten.
Hän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli
vihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan.
Päkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut
hänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään
heiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen
vuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi
pihaan.
»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään...» alkoi
hän puhua.
»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen
mieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.
»Minä tulen näyttämään... Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella
kenraalikuvernööriä kuin minä... Minä se osaan, ja minua uskoo...»
Hän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti
sormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja
karjaisi väliin...
»Eikö käy hyvin?» kysyi hän, kun vihdoin asettui.
»Mainiosti käypi... hyvin käypi... Jopa pitäisi kelvata vaikka
keisarille», myönsi Päkkilä.
Mutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä
tai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta
kyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi
hänen jälkeensä ja sanoi itselleen:
»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin
tännetulon takia...»
Päkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut
selvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa
olisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.
Vähäpuheisena hän oli ja käveli pellon pientareita pitkin muka nousevaa
orasta katsellen. Mutta muualla vaelsivat hänen ajatuksensa.
Päästyään lähelle saunaa, joka oli peltojen alla kivikkorovalla,
seisahtui hän ja hymähti. Käveli sitten pihaan ja sanoi nuorimmalle
tytölleen:
»Panepas, Helmi, sauna lämpenemään!»
Tyttö katsahti kysyvästi isäänsä. Päkkilässä ei miesmuistiin ollut
lämmitetty saunaa tiistaina, vaan milloin viikolla lämmitettiin,
lämmitettiin keskiviikkona.
»Nythän on vasta tiistai», sanoi hän isälleen.
»Niinhän nyt vasta on, vaan niinpä tässä tuntuu, että saunanlöylyyn
pitää päästä», sanoi Päkkilä.
Tyttö ei enempää kysellyt, vaan riensi hommaan.
Ja vanha Päkkilä otti sinä iltana niin kuuman löylyn, että rengitkin
pakenivat lauteilta ja tuumailivat, että jopa nyt isäntää kutisee
tavallista enemmän.
* * * * *
Myöhään samana iltana istui vanha rovasti kirjoituspöytänsä ääressä.
Hänen oli tapana näin kesäiltoina istuskella kamarissaan avonaisen
ikkunan luona. Ja vaikkei hänellä usein enää niin myöhään ollut työtä,
istui hän ja illan suloa nautti. Hänen ikkunastaan oli suurenmoinen
näköala kylälle, korkealle mäelle, jossa vanha kirkko pitkien petäjien
keskellä seisoi, ja kauas vuoriseen seutuun, jossa kukkulat näyttivät
kasvaneen kiinni taivaanrantaan.
Miettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet
osuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi...
... »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon...» Hän ei tiennyt, mikä
hänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko
jo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän
loi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana,
tunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää
yötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille...
Ja hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se,
ettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata...
Ovi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi
taakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.
Hän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä
ajatus...
»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä
äänellä.
Kuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli
se, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen
esiintyä kenraalikuvernöörin edessä...
»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen
kaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin...
ne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella...»
Rovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa
vaiko itkeä.
»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän.
»Eikö se vältä?»
Mutta Kuusipää väitti, että siipitakki oli juhlallisempi.
»Sitä käyttävät vain herrasmiehet eivätkä nekään kuin erityisemmissä
tilaisuuksissa», koetti rovasti selittää.
Mutta Kuusipää vakuutti, että semmoinen takki täytyi olla sillä, joka
tahtoi kenraalikuvernööriä puhutella.
»Kuka sitä on sanonut?» kysyi nyt rovasti, mennen hyvin vakavan
näköiseksi.
»Aaseffi sanoi...»
Rovasti oli pitkän aikaa hiljaa.
»Ovatko nyt ihmiset tulleet hulluiksi!» sanoi hän sitten puoliääneen,
kääntyi sitten suntioon päin ja sanoi melkein ankarasti:
»Minä en tahdo, että Kuusipää tekee itsensä naurettavaksi...»
Kuusipää ymmärsi lähteä, mutta rovastin äskeiset mietteet saivat
kuin uutta vauhtia. Hän muisti Horsluntin... Kuusimäen Auruuran ja
Pikku-Herralan Vanten...
— Ja kuka tietää, kuinka monta heitä on! — mietti hän. — Routavuodet
olivat silloin... mitkä vuodet lienevät nyt nämät, joissa elämme!
Mutta ei hän kysymykseensä vastausta saanut, tai tahtonut saada, sillä
syvällä sydämessään hän tunsi, että siihen olisi ollut hyvinkin helppo
vastata.