Vihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle
saapua; se oli tiistai.
Ollin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt
ja teki havainnoitaan.
Kylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta,
nimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä
johtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.
Mikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen
Auruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen
toistaan haukkui... Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja
itkenyt oli lopuksi... Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse
luonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan
on kantelemista...
Siitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja
Auruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän
renkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana
Aittamaassa... Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja
todistajiksi kuului tulevan puoli kylää...
Aaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että
Horsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja
sitten vähitellen tulee muiden vuoro...
Kuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut
lainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut
entisen metsäherran konkurssihuutokaupasta... ja kuului olevan nyt
Kuusipää kuin pulskin herra...
Vanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli
kirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka
kruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne
oli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä
vielä muutamia painavia pykäliä.
»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri... mutta herroille
ja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.
Mutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei
siitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään
kuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli
kerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut
pitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli
levinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja
monta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin
ääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt...
Noita Mikko muisteli, kun aamulla nousi vuoteeltaan.
Kaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt
mitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen,
ja töissään hääräsivät ihmiset.
Mikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä
hänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään... ei itseä
kenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa
tulevat...
Mikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan
tehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.
— Jos tulisi käydyksi kirkolla asti, — ajatteli hän.
Hän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni
Virnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.
»Mihin Mikko nyt niin reilassa kävelee?» kysyi Kaisa.
Mikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi
hän ja vastasi:
»Ajattelin käydä Ojalaisessa... kuuluu tamma viime yönä varsoneen...»
Mutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt
Mikkokin hätävaleen...
Mutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää
Mikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin
kertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut
kauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston
polkuja pitkin... Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului
kummallisia ihmisääniä ja karjumisia... »Uteliaina menimme Sohvin
kanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä
harjoitteli sotatemppuja...»
»Niin kuuluu harjoittelevan... sanotaan hänen tulleen mielenvikaan»,
keskeytti Mikko Kaisaa.
»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi
merkillisin ollut... siellä oli toinenkin mies...»
»Toinenkinko mies?» kummasteli Mikko.
»Niinpä, ja arvaa kuka?»
»En osaa arvata...»
»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki,
jonka tiedät...»
»No, voi helvetti!» mainoi Mikko.
»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina
katselimme... No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet,
opetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa
kenraalikuvernöörille... Siipitakki yllään piti Kuusipään aina
perääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä
Aaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä... Kuusipää yritti ja
yritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson
siivet... Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi
Aaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi:
»'Ei kelpaa! Takaisin! Syvempi kumarrus... notkeampi selkä... näin...
eikä noin...'
»Sillä lailla komenteli Kuusipäätä.»
Mikko nauroi katketakseen, mutta Kaisa oli vakavan näköinen.
»Mitä se Aaseffi oikein aikoneekaan, kun kuuluu uhanneen, että
västinkiin toimittaa nyt ensiksi Päkkilän Salmon ja Horsluntin... Ja
uhanneen kuuluu muitakin...»
»Omaa piruuttaan jakaa... ei se rehellisille ihmisille mitään voi,
kannelkoon ja valehdelkoon kenelle hyvänsä... laki on hänellekin...»
»Ja miksikä piispaksi aikonee Kuusipääkin, kun Aaseffille oppiin meni
ja siipitakin hommasi...»
»Ihmisten nauruksi», lisäsi Mikko.
»Ei ymmärrä hävetäkään...»
»Ei se siipitakkia ylleen olisi pannut, jos hävetä ymmärtäisi...»
Kaisa oli hetken hiljaa, arveli sitten:
»Tänäänhän on sanottu niiden tulevan kolmella automopiilillä... olisi
se soma nähdä.»
»Onpa noita nyt jo nähty automopiilejakin», sanoi Mikko, koettaen olla
välinpitämättömän näköinen.
Ja Mikko lähti verkalleen kävelemään kylälle päin.
Ei mitään erinomaisempaa näkynyt. Niin oli kuin arkipäivä ainakin.
Ojalainen näkyi olevan multaamassa perunamaataan, ja Mäkimaassa
korjattiin niittylatojen kattoja.
Mikko oli viikon lopulla, kun tapasi Päkkilän, kysynyt, tiesikö tämä,
mihin aikaan päivästä kenraalikuvernööri suurine herroineen tulee.
Mutta ei ollut sanonut Päkkilä tietävänsä, — eikö sitten lie tahtonut
Mikolle ilmoittaa. Olisi se pitänyt hänen tietämän, hänen, joka
kunnanmies oli ja oli poliisin kautta määrätty läsnä kirkolla olemaan...
Ajatuksissaan käveli Mikko Päkkilään päin, mutta kun hän samassa
huomasi Halko-Roopen menevän rantaan halon sahaukseen, liittyi hän
Roopeen ja läksi rantaan. Hän odotteli, että Roope ottaisi puheeksi
kenraalikuvernöörin tulon, mutta kun Roope vain jutteli viimeöisestä
lohensaaliista, sanoi Mikko:
»Tänäänhän niitä pitäisi tulla isoja herroja tähän kylään...»
»Niinpä tulkoot», vastasi Roope välinpitämättömästi ja Mikko ymmärsi
siitä, ettei Roope ollut kuullut mitään valitusjutuista eikä muustakaan.
Roope aloitti työnsä. Mikko istui nurmelle viereen ja pani piippuunsa.
»Lämmin päiväpä taitaa tänäänkin tulla», sanoi hän.
»Lämmin tulee», myönsi Roope, ja siihen taukosi keskustelu.
Mutta Mikko oli uteliaan levottomana ja silmäili vähä väliä tielle
päin. Siellä näkyi olevan joku tienkorjaajakin, joka Mäkimaan kohdalla
heitteli someroa tielle...
Kirkolle päin teki Mikon mieli lähteä, mutta ei hän yksin viitsinyt,
kun ei nähnyt kenenkään muunkaan sinne päin olevan menossa. Mutta
yhtäkkiä hän hoksasi, että Horslunti varmaan tiesi, mihin aikaan isot
herrat tulevat, sillä Horsluntihan pitää kenraalikuvernöörille puheen...
Hän jätti Roopen sanaa sanomatta sahaamaan pitkää kuusista rankaa ja
lähti kävellä tiputtamaan Horsluntiin päin, nähdäkseen, joko Horslunti
oli kirkolle mennyt... Ja jos oli mennyt, niin silloin ei enää ollut
kaukana isojen herrojen tulokaan...
Hän käveli touhussa ikäänkuin hänellä olisi hyvinkin tähdellisiä
asioita. Ja itsekseen hän ihmetteli, että kyläläisissä ei näkynyt
uteliaisuuden merkkiäkään, eikä kukaan vastaantulevista ottanut asiasta
puheeksi, — oli aivan niinkuin eivät tietäisi, että isoja herroja
tuleekaan kolmella automopiilillä...
Ettei hän herättäisi kenenkään huomiota, kulki hän ensin Horsluntin
asunnon ohi ja pyörsi piennarpolkua takaisin. Piennarta kulkien saattoi
hän nähdä suoraan Horsluntin huoneeseen ja ovelle, oliko avain lukossa
vai eikö.
Huoneessaan näkyi Horslunti olevan. Sikari suussa käveli kahakäteen...
ja joku paperi oli kädessään...
Mikko näki, että mustassa puvussa oli ja että kellonperät kiilsivät
liivien etupuolella...
— Kohta varmaan lähtee, arveli Mikko ja käveli sivu.
Horsluntilla varmaan oli tietona, mihin aikaan suuret herrat tulevat...
Mutta ei hän silti päässyt lepoon. Johonkin päin mennäkseen lähti
hän Päkkilään päin ja mietti että jos aikaa näyttää olevan, niin
kiipeää Jannenmäkeen. Touhussa ja odotuksessa siellä tietenkin oli
vanha Jannekin, joka lämpimästä kädestä aikoi valituskirjelmänsä
kenraalikuvernöörille antaa! Jannella sitä juuri hommaa onkin!
Kun pääsi Päkkilän kohdalle, näki hän ihmeekseen ja kummakseen, että
Päkkilä oli väkineen turnipsimaata kitkemässä.
Mikko melkein säpsähti. Oliko hän ehkä erehtynyt päivästä? Eikö nyt
ollutkaan tiistai?
Mikko laski viikon päivät ja oli varma siitä, ettei hän ollut
viikkopöllönä. Mutta kuinka oli ymmärrettävissä, että Päkkilä, jonka
tuli olla kenraalikuvernööriä vastassa, ryömi pölyssä turnipsimaalla!
Päkkilän kohdalla poikkesi Mikko syrjään, ettei Pakila häntä huomaisi.
Eikä hän osannut selittää, minkä vuoksi hän ei tahtonut Päkkilää nyt
juuri kohdata, vaikka muuten olivat tuttavat miehet...
— Kaiketi eivät saavu ennenkuin iltapäivällä, — ajatteli Mikko, koskapa
Päkkiläkin vielä on arkihommissa...
Hän ajatteli jo lähteä takaisin mökilleen, mutta kun kerran jo oli
joutunut sille polulle, joka vei Jannenmäkeen, käveli hän menemään
sinnepäin, jonkunlaista pettymistä tunnossaan tuntien.
Hän ehti lähelle mökkiryhmää; puron pauhu kuului, ja linnut lauloivat.
Kun Mikko pääsi purolle, joka juoksi ohi Jannenmäen, äkkäsi hän miehen
olevan kumarruksissa puron partaalla ja hankaavan molemmin kämmenin
kasvojaan...
Mikko tunsi heti kasvojensa pesijän vanhaksi Janneksi.
Ja samassa Jannekin nosti päätään ja katseli läpi vettätippuvan
otsatukkansa Mikkoon...
»Joko olivat kirkon ovet auki?» kysyi Janne hätäisellä äänellä.
»En minä tullut kirkon kautta», vastasi Mikko ja kysyi vuorostaan:
»Mihin aikaan isojen herrojen pitäisi tulla?»
»Ne voivat tulla millä hetkellä hyvänsä», sanoi Janne ja tarttui
puhtaaseen pyyheliinaan, jonka pesemisen ajaksi oli ripustanut
pajupensaaseen. Ja pyyhkiessään kasvojaan puheli hän Mikolle:
»Olipa olevinaan sekin Varpumäen Manta! Ei millään ehdolla suostunut
kirjoittamaan valituskirjelmääni, mutta muistakoon!»
»Vai ei ryöttä ruvennut!» virkkoi Mikko osaaottavasti.
»Mutta löytyi mies, joka kirjoitti, ja kirjoittikin hyvän.» kehaisi
Janne.
Hän sukaisi kammalla otsatukkansa taaksepäin ja kääri pyyheliinan
kokoon.
»Turnipsimaalla näkyi vielä olevan Päkkiläkin», sanoi Mikko.
»Vai turnipsimaalla!» kummasteli Janne. »Ja Päkkilä, jonka pitäisi olla
etukynnessä vastaanottamassa. — Näkyikö vallesmannia?» kysyi hän sitten
yhteen menoon.
»En sattunut minä näkemään!» sanoi Mikko.
»Luulenpa tulevan raskaan päivän vallesmannille», arveli Janne.
Hän oli kuivannut kasvonsa ja sukinut hiuksensa. Mikko oli siinä
jutellessa pannut piippuunsa...
Silloin kuului vihlova, kamala mylvintä maantieltä ja kirkolta päin,
mylvintä, joka halkaisi ilman kaukaisiin vaaroihin asti... Janne ja
Mikko säpsähtivät.
»Se oli auton huuto!» sanoi Janne hätäisesti.
»Auton ääni oli!» myönsi Mikko. »Nyt tulevat!»
Samassa kuului toinen vielä kamalampi mylvintä, ja kun Janne ja Mikko
katsoivat maantielle, näkivät he paksun tomupilven nousevan kirkon
kohdalta maantieltä.
Sen enempää eivät joutaneet keskustelemaan. Kumpaisellekin selvisi
yhtaikaa, että nyt saapuivat suuret herrat kirkon edustalle. Janne
lähti täyttä juoksua rientämään mökilleen, avopäin, paitahihasillaan,
ja hänen kädessään leijasi valkoinen pyyheliina niinkuin lippu...
Mikko tyrmistyi siihen puron partaalle eikä ensi hämmästyksessään
älynnyt, mihin lähteä...
Mutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki
kivikkokankaan kirkolle päin... Vauhdissaan lensi hän kerran
pitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu...
Hän ehti jo kirkon taakse...
Siihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi,
jonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.
Mikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien
keskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä...
Hän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen...
Hän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja
kirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään
liehui kahakäteen...
Kuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan
otaksui, että tuo se tuossa on...
— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä
jännityksessä...
Ei näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon
portailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet...
Kuinka käynee Jannelle? Ehtiikö? Ehtiikö?
Ei näkynyt Horsluntia, ei Aaseffia, ei ketään!...
Ne eivät ole ehtineet! Eivät ole ehtineet!
Nyt puhuu jotakin vallesmannille... Mitä puhunee? Moittineeko maantietä
huonoksi?
Jopa... jopa tulee tuolta Päkkilä... Päkkilä ehtii... Mutta eipä näy
muita... eipä näy muita...
Missä viipynee Horsluntikin, joka aina on ensimäiseksi ehtinyt? Missä
Aaseffi ja Kuusipää? Entäs Pikku-Herralan Vantte?
Jo kättelee Päkkilääkin ja puhuttelee... Kuinka käynee Jannen?
Ehtiikö, ehtiikö? Mikko näki kuusestaan kauas joka haaralle, näki
maantietä ylös- ja alaspäin ja Jannenmäkeen näki selvästi... Ei näkynyt
maantielläkään yhtään ainoaa ihmistä... Mistä nyt puhunee Päkkilälle?
Kumma mies se Janne, kun ei kerkiä! Mikko katsoi Jannenmäkeen. Jopa
juoksee Janne täyttä vauhtia, suuri paperikäärö kädessään... juoksee...
juoksee ja yhä kiinnittää... Onpa melkoinen vielä juoksemaan tuo Janne,
vaikka on lähellä seitsemääkymmentä...
Ehtii se, ehtii se...
Nyt juttelevat rovastin kanssa... Tulkki se varmaan on tuo, joka
viittoo ja näyttää selittävän...
Jospa Janne nyt ehtisi!
Mikko alkoi nyt seurata vanhan Jannen tuloa. Riivatun vauhtia
Janne juoksi, oikaisi poikki kanervaisen kankaan... Ei ollut enää
montakymmentä syltä jälellä... Nyt on kirkon takana... nyt kiertää
kirkon nurkatse!... jo on perillä...
Suoraan ja rohkeasti kävelee kohti... jo on likellä... jo on likellä...
yrittää antamaan valituspaperiaan...
Mutta mikä on tuo musta mies, joka työntää Jannea loitommaksi...
Mikko teroittaa silmänsä ja korvansa ja on kuulevinaan, että se musta
mies, joka työntää Jannea, hokee:
»Bois... bois!»
Eikä ota Jannen ojennetusta kädestä paperia...
Jannen täytyy perääntyä...
Nyt taas puhuu jotakin Päkkilälle...
Mikolta unohtuu hetkeksi Janne, ja hän silmää sinnepäin, josta
Horsluntin ja Pikku-Herralan pitäisi tulla...
Jo näkyy, mutta kaukana vielä, mustapukuinen mies, joka puolijuoksua
tulee kirkolle päin. Mikko tuntee hänet Horsluntiksi...
Mutta Aaseffia ei näkynyt! Mutta jopa ovat huolettomia!
Nyt taas kättelee rovastia, ikäänkuin hyvästiä sanoisi...
Nytkö jo lähtee? Eikä kahvikuppia tarjottu! Mutta jopa on tulinen
kiire, tulinen kiire, vaikka noin nopea kyyti on... Jo kättelee
Päkkilääkin... ja vallesmannia... Hyvästiä sanoo... hyvästiä sanoo...
Mikko näkee vanhan Jannen yrittävän vieläkin paperikääröineen, mutta
taas työntää se mustannäköinen mies Jannea ulommaksi...
»Bois! Bois!»
Silloin kuuluu kirkkomaalta päin hätäinen läähätys ja maan töminä. Kun
Mikko silmää sinnepäin, näkee hän Kuusipään juosta vihmovan hautuumaan
poikki, hyppivän yli hautakumpujen, ja vanhan siipitakin helmain
hulmuavan kuin metson siipien sivuilla ja takana... Ja Kuusipään
perässä kynsii Aaseffi, mutta ei riitä juoksussa Kuusipäälle...
Huimaavaa vauhtia tulevat ja haikeana valituksena kuului Aaseffin
suusta vähä väliä huuto: »Priamaa... Priamaa...» Kuinka käynee?
Ehtivätkö puheille! Mikon jännitys kasvaa sitä mukaa kuin Kuusipää ja
Aaseffi lähestyvät... Hän on vähällä pudota maahan oksaltaan, niin
ihastuneena seuraa hän tuota harvinaista juoksua.
Eivät taida ehtiä!...
Mikko ehtii silmätä tiellekin, sinnepäin, josta Horslunti on tulossa.
Jo on tullut hätä Horsluntillekin. Äskeinen puolijuoksu-kävely on
muuttunut täydeksi raviksi, ja Horslunti näyttääkin olevan melkoinen
juoksija...
Mutta kaukana... kaukana on vielä kirkolta...
»Eivät saakeli soikoon ehdi yksikään!» huudahtaa Mikko.
Sillä hän näkee kenraalikuvernöörin herroineen nousevan
automopiileihin... Ja juuri kun autot lähtevät liikkeelle, tomahtaa
Kuusipää kirkonedustalle ja yrittää perään...
Mutta melkein Kuusipään kantapäillä kynsii Aaseffi, huiskuttaen
lakkiaan ja huutaen...
Mikko näkee automopiilien katoavan sakeihin pölypilviin niinkuin Eliaan
vaunut ennen vanhaan ja koko kirkon edustan peittyvän maantientomuun,
jonka läpi ei erota mitään...
Kun pölypilvi hälvenee ja päivä taas paistaa, näkee Mikko kuusestaan
miesjoukon, niinkuin pesästään pudonneiden vareksen poikain, seisovan
ryhmässä kirkon edustalla... Hän tuntee siinä Vanhan Jannen, Kuusipään
ja Horsluntin...
Ja näkee siihen lisäksi tulevan Herralan Vanten, hikipäässä
polkupyörällä ajaen.
Ja Mikosta näyttää, että kamala pettymys kuvastuu kaikkien kasvoilla...
Ja hänestä tuntuu, että hänellä itsellään on kuusen oksien suojassa
sangen hyvä ja turvallinen olo.