Helsinki
Finlant
Europee.
»Finlant» ja »Europee» kirjoitti hän sen vuoksi, että kirje varmemmasti
tulisi perille, sillä sillä osoitteella saapuivat kirjeet Amerikasta
asti.
Tyytyväisenä kirjoitukseensa ja varsinkin päällekirjoitukseen, liimasi
hän kirjeen kiinni ja pisti pöytälaatikkoonsa.
Yö siinä oli kulunut, mutta hyvä siitä tulikin. Valheet olivat
erinomaisen sukkelasti keksittyjä, asiallisia ja juuri sellaisia, joita
hän oli nähnyt ja kuullut muidenkin sinne kirjoittelevan. Eräänkin hän
nyt sattumalta muisti. Siitä oli ollut uutinen sanomalehdessä. Se oli
vähän samaan suuntaan kuin hänenkin valituksensa. Hän oli pannut sen
numeron lehteä tallelle ja haki nyt sen kätköstä... Siinäpähän oli:
»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen Simo Juusonperä S:n
pitäjän A:n kylästä on jättänyt kenraalikuvernöörille valituksen, jossa
hän valittaa, että Y:n pitäjän nimismies Raita ja O:n piirin nimismies
Koivu ja Y:n kihlakunnanoikeus viime vuoden syyskäräjissä ovat tehneet
hänelle vääryyttä käsitellessään hänen ulosotto- ja korvausriitojaan.
Juusonperä pyytää senvuoksi, että kenraalikuvernööri määräisi
poliisitutkinnon näistä hänen asioistaan pidettäväksi. Valituksen
johdosta, mikä on kirjavaa sekamelskaa, on X-läänin kuvernööri
kenraalikuvernöörin käskystä vaatinut asianomaisten selityksiä.»
Niinpä niin, — mietti Horslunti. Tässä on kysymys nimismiehistä
ja kihlakunnanoikeudesta, minun valituksessani taas tuomarista ja
kihlakunnanoikeudesta...
Minun asiani on siis mahtavampi! Hyvä tulee! Ottaakin äijä itse asiasta
selvän, kun juuri nyt sattuu Heinärannan kautta kulkemaan...
»Minkä vuoksi Tikelli on ajanut Horsluntin ulos oikeussalista?»
Siihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa... armoa
niinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta... Mutta ei anneta armoa!
Valitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi
kirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.
Horslunti oli tyytyväinen, ja häntä rupesi haukotuttamaan.
Saisi panna pitkäkseen siksi aikaa kunnes Mikko saapuu!
Mutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun
kuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta
Horslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki
puheille. Hän nousi ja avasi oven.
Eteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin
varhain aamulla täytyi tulla häiritsemään...
»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin»,
valehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti,
missä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään.
Alkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi
hajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.
»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti
Horsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen
asiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät
niinkuin ennenkin.
»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä,
vaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.
»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi
Horslunti.
»Minä tarkoitan, etteivät voisi pitää suutansa kiinni, jos jollakin
olisi semmoinen kirjoitus, joka pitäisi salassa pysyä... Vaan täällä
taitaisi pysyä salassa...?»
Auruura katsoi Horsluntin pieniin, harmaisiin silmiin, jotka kiiluivat
viekkaasti kuopistaan.
»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi
Horslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin...»
»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne
Horsluntin puoleen käännyin...»
Ja Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa
Lappiin tästä Heinärannan kautta...
Horslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän
ollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan...
Niin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti,
mikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä,
että senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön
käsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan
kenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös
perustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon... »että
nyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan...»
Joo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan
semmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi
ihmetellä Horsluntin älykkyyttä.
»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi
Horslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.
»Kiirepä tietenkin! Pitäisi joutua tämän päivän postiin.»
Horslunti rypisti otsalleen viisaan rypyn ja alkoi hakea paperia.
»Pianhan semmoiset asiat kirjoitetaan», arveli hän.
Ja hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän
päässä.
»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä»,
ihmetteli Auruura.
»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä
mustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski
niin, että pöytä jytisi.
Ja kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän
ääneen, mitä oli kirjoittanut.
»Kun ei vaan kukaan sattuisi kuulemaan!» varoitteli Auruura.
»Ei ole ketään kuulemassa», vakuutti Horslunti mahtavasti ja kysyi
sitten:
»Jokohan tämä nyt riittää?»
Auruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä,
joka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta...
»Se passaa... se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»
»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään
tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.
»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä...
minun takanani on paljon salaisuuksia...»
Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt
niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli
mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä
kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää
auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa...
»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.
Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin,
sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä...
»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta
karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan
Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä
hävyttömän suureksi.
Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui
hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan
anteeksi saisi...
Ja hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne
tullut.
Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi
kelloon... Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan...
Hän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja
sytytti palamaan...
»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia
siekaleita. »Siinä menee... ja yhtä hyvä lienee... Sinne nyt kaikki
valituksia lähettelemään...»
Mutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla
syynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen...
Horsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei
mitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa...
Vartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti
kirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.
Mutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja
kun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin
kolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun
kimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.
Olisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin
tullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?
Ja samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän
Aaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin
olisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi
ikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo
oli hänen vieressään.
Kuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä
ja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin
kylmää vertansa...
Ja sanaakaan toisilleen sanomatta kävelivät miehet toistensa ohi.
Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua
pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.
»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti
Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko
ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen
tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä
hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän
käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa...
Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli
monasti koettanutkin kostaa... Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka
Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan
raittia kertonut...
Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista,
ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi... sillä muun
hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri
kun oli...
Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui
säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään...
Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon
aikana viralta potkittu poliisi... Oli kyllä koettanut mauruta ja
kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot
riittäneet... Minkäpä tekisi? Ei niin mitään...
Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle
ja olevansa menossa postiin päin... Siinä juolahti hänen mieleensä
onnellinen ajatus...
Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje... ja
naureskelee... ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus
siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty
valtioapua... Mainio keksintö!
Ja nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.
Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän
Ollin-Mikon tulevan vastaansa.
»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.
»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten
niitynvalitusasia», vastasi Mikko.
»Kuka sinulle sitä on sanonut?» tokaisi Horslunti.
»Aaseffi kertoi...»
Horslunti hölmistyi vähän, mutta tointui pian ja sanoi:
»Tässä juuri on niittyasia menossa...»
Mikko hölmistyi vuorostaan ja arveli:
»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin...
Taisi senkin valehdella...»
»Mitä muuta sanoi?»
»Sanoi Suomen suurimman herran tulevan tänne Heinärannalle...»
»Valetta on sekin», sanoi Horslunti ja käveli menemään postiin.
Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän
oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.
Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat
sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä
pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut
sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja
vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta... Heti oli
uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille...
Semmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!
Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan
asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat...
Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen
Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja
pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.
Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla
»Työmiestä» lukien.
»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.
»Eipä liikoja...»
»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi
työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä
meihin... meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan...»
»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.
»Palkan... palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä... liian
vähä... Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta...»
Mikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset,
ja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.
»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne
Heinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.
Janne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa
Lappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut
kuullut.
»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se
ulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä...»
Mikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta
Janne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.
Ja toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi
mökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.