On nainen kansamme onnen pohja,
ja hällä on tulevan toivomme ohja.
Ken ihmisyyden ilmituojan
ja nousevan polven hellän suojan
ja nuoren kansan kasvattajan
ja elämän sulosen hienostajan —
ken voi hänet tallata lokaan?
Ja nainen on ihmiskunnan kukka,
ja luomisen ruunu hän kaunein on.
Miten sallitte, että sen kultatukka
yhä suoltuu juoksussa murrokon?
Heti viekää valoa ja lämpöä hälle,
heti suokaa suloa sen elämälle!
Heti loasta ja liejusta köyhä nainen
nyt ihmistielle jo auttakaa!
Heti tummasta alhosta kaunokainen
nyt täytyy päivähän nostattaa!
Oi, tulkaa tuuloset lämpimät,
suven ilmalta, etelästä liidelkää,
ja tulkaa päivyen säihkynnät
ja tuokaa valoa ja lämpimää
ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta
ja kirkastakaa sydänten kulta
ja sulattakaa ja yhdistäkää
ja veljet ja siskot lähentäkää
luo toistensa!
Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa
ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa,
aikaa kirkastetun ihmisyyden,
aikaa vapaan, väljän henkevyyden,
aikaa onnen ja riemun.