Iloset ihmiset, tietkää kaikki,
vaikka te tahdotte unhottaa,
tietkää, kuinka on ihmislapset,
vaimot ja lapsoset kultahapset
useat murtanut armoton maa!
Lapsena, käydessä kerjuuteillä,
kylmillä, jäisillä penkereillä
usea jo kelmeni, kylmettyi,
runtui ruumis ja särkyi sielu,
sydänveri nuorekas jähmettyi,
usean tempasi hornan nielu,
tempasi maailma tunnoton, nurja,
murskasi astinlaudakseen.
Siellä nyt itkee se poljettu joukko,
itkevät lapset ja raiskatut neidot,
itkevät kalpeat vaimotkin.
Monethan miehetkin murtuvat,
sankarit suuretkin sortuvat
elämän jylhillä jyrkänteillä.
Kuinka jaksaa hento nainen,
kantelon kielonen hienokainen,
— merien aallokossa,
elämän taistelossa —,
kuinka jaksaa hän auttaa itseään?
Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan
toteen vain huutaa ja kujertaa,
toivoo lohtua, apua ja turvaa,
kaipaa huoltensa huojennusta,
halajaa henkensä vapautusta.
Saapiko halata ja kaihota turhaan?
Oi, jos kantaisi kantelon kaiku
sydämien soppihin sisimpiin,
hälytyskelloja,
herätyskelloja,
hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja,
suurien surujen synkkiä kelloja,
kelloja veristen tuskien, murheitten
tahtoisin tarmolla soittaa
mielissä maailman valtojen;
tahtoisin ihmiset voittaa
työhön uudistuksen,
kaikkien heikkojen pelastuksen
ja vapautuksen.