Vuodet vierivät.
Jörn Uhl on laittanut kuntoon sotaveikkonsa tehtaan, ja on ollut
mukana tuota mahtavaa kanavaa rakennettaessa, joka kulkee poikki
maan, ja josta me niin ylpeilemme, se kun on silminnähtävänä
todistuksena isänmaamme kukoistavasta voimasta, hän rakentelee
sulkuja Stör'in ja Buhnen'in luona Sylt'illä ja Röm'illä, ja opettaa
talvikuukausina piirustusta ja matematiikkaa eräässä suuressa
jatko-opistossa ja käy kaikkialla miehestä, jonka tietoihin ja
sanoihin voi luottaa. Poika, joka siiloin muinoin vahtimestarin
huoneessa sanoi: "Yks' kaikki, Thiess, ylä- vai alapäässäkö: minä
tahdon oppia jotakin!" hän on kahteen kertaan alkanut alusta, ihan
alusta. Elämä on kylliksi pitkä, että siitä voi jotain muodostaa, kun
vaan on luottamusta ja lujaa tahtoa.
Arvettomaksi hän ei siinä kyllä ole jäänyt.
Jörn Uhlilla on koko elämänsä ajan luonteessaan oleva jotain
karheata. Vaikka hänen vaimonsa kyllä ymmärtää häntä ja vaikka hän
onkin niin hilpeämielinen ja voimakas ja aina hyvä hänelle, ei hän
sittekään ole voinut kokonaan saada hänestä pois tuota karheutta,
johon hän on kovettunut onnettomampina aikoinaan.
Kun Lisbeth sai ensimmäisen lapsensa, ja Heim Heiderieter, joka
myöskin oli kutsuttu ristiäisille, taaskin kerta lausui väitteen,
jolle kaikki nauroivat, se kun oli aivan liian uskallettu, ja kun
mieliala muutenkin oli hyvin hilpeä, lähti Jürgen Uhl yht'äkkiä ulos.
Rouva Lisbeth kaipasi häntä kohta ja etsi häntä kaikkialta talossa ja
tapasi viimein hänet ulkona pimeässä, meni kohta hänen luokseen ja
kysyi: "Miksi täällä seisot, Jörn, etkä tule sisään?" Jörn ei ensin
tahtonut puhua suoraan. Mutta lopulta sanoi hän, ettei hän voinut
sietää tuollaista iloa ja nauramista: hänellä heräsivät silloin
aina vanhat muistot mielessä. Hän lupasi sentään hillitä itseään ja
palata kohta takaisin; Lisbethin ei pitäisi kertoa tästä kenellekään.
Hän palasikin kohdakkoin Lisbethin jälkeen, istui ensin hiljaa ja
tuskautuneen näköisenä, ja kuunteli tarkkaavasti, mitä puhuttiin.
Mutta sitte kohotti hän lasiaan ja nyökäytti ystävällisen hämillään
päätään eräälle vieraista, kertoi sitte pienen kaskun ja katsahti
vaimoonsa. Silloin kiilsivät Lisbeth Junkerin silmät kyynelistä,
ja hän nyökäytti päätään miehelleen. Kun he vielä hiukan avustivat
häntä, onnistui hänen pysyä hilpeällä mielellä.
Tapahtui toisinaan, että hän palasi joltakin matkalta kotiinsa kuin
jäähmettyneenä, lannistunein mielin, sanattomana ja uupuneena. Jos
hän silloin vielä päällepäätteeksi sisäänastuessaan kuuli lasten
iloista naurua, muuttui hän välistä melkein yhtä jäykäksi, kuin
muinoin iso Sott riihen räystään alla. Silloin katsahtivat lapset
häneen, juoksivat äidin luokse kyökkiin, neuvottelivat siellä
lyhyesti ja tulisesti, palasivat taaskin tupaan, olivat hyvin vakavia
ja hiljaisia, joku heistä valitti jotain onnettomuuttaan, toinen
pyysi jotain apua, ja kaikki tekeytyivät ystävällisiksi. Joku uskalsi
jo nauraakin. Joku toinenkin uskalsi. Ja nyt mentiin juoksurymäkässä
kyökkiin: "Äiti, äiti! Isä leppyy jo!" Silloin ravisteli isä päätään,
uhkasi heitä sormellaan ja vilkastui.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Kävi silloin Heim Heiderieter eräänä päivänä levottomaksi, päätti
käväistä Ringelshörnin ja Wentorffin seutuvilla ja saapuikin
pitemmittä seikkailuitta niille Sankt Mariendonnin taloille asti,
jotka sijaitsevat ihan kankaan rajalla ja tapasi siellä erään nuoren
merimiehen keisarillisesta laivastosta, joka harmaalla nummikankaalla
pisti säkkiin kanervaa, jota hän vastikään oli niittänyt. Äitinsä,
pienenläntä, liikanaisen työnteon koukistama ja näivettämä ihminen,
haravoitsi kokoon jätteitä.
"Mistä te, merten kyntäjä?" kysyi Heim.
"Niin tuota", vastasi tämä, "olin eräällä kryssärillä Kiinassa ja
nyt minulla on neljä viikkoa lomaa." Heim istahti hetkeksi kummun
rinteelle ja merimies kertoi. Lopulta kun Heim aikoi lähteä, kysyi
hän vielä: "Mikähän nimenne on?"
"Stoffer Krey", vastasi merimies.
Heim tuumi itsekseen: "Noh, tämä alkaa hyvin", ja jatkoi matkaansa.
Kun hän tuli ensimmäisille taloille, ei hän oikein tietynyt mikä tie
hänen pitäisi ottaa ja tulisiko hän Kultahetteelle, jos hän asteli
edelleen kangaskukkuloita. Ennen oli hän aina tullut hetteelle
alhaalta, marskeilta käsin.
Kohta ensimmäisellä talolla kysyi hän siis eräältä mieheltä tietä,
joka ovensa edessä veisti jotain puuta neliskulmaiseksi, valmistellen
siitä veräjäntolppaa. Tämä käännähti ympäri, katsahti noita ruskevia
kukkuloita kohden, jotka kohosivat tuolla puolen kylää ja sanoi:
"Sinne on helppo löytää. Menette vaan vasemmalta tuon talon ohitse
tuossa, jätätte sitte oikealle tuon puun tuolla... näettehän
sen?... ja astutte sitte jalkapolkua. Näettehän, tuolla kun se
kiemurtelee, ruispellon poikitse! Menette sitte suoraan eteenpäin
vaan tuota harmaata hevosta kohden, joka näkyy käyvän tuolla ylhäällä
kankaalla... näettekö sen? Jatkatte siitä sitte kukkulaa pitkin
vaan ja pidätte aina oikeaa kättä, kuljette ihan kukkulan reunaa,
kunnes viimein aukenee eteenne avara painanne alas marskeille. Siinä
painanteessa on Kultahete."
Heim Heiderieter nyökäytti vakaan näköisenä päätään, vaikk'ei hän
ollutkaan ymmärtänyt suuria koko puheesta ja kysyi lähtiessään: "Mikä
on nimenne?"
"Stoffer Krey", vastasi mies.
"Vai niin!" sanoi Heim, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, lähti
jatkamaan matkaansa taas ja ajatteli: "Kummastelen nyt vaan, mitä
tänään oikein saan kokea!"
Hän saapui onnellisesti yläkylän läpi, takertumatta kehenkään, ja
suuntasi nyt kulkunsa kimoa kohden siellä ylhäällä kankaalla. Mutta
kun hän kävi siten siinä, eksyi hän pahan tapansa mukaan uneksumaan
taaskin, ja käyskeli siinä tietä edelleen silmät luotuina maahan
jalkoihinsa. Kun hän taaskin heräsi unistaan ja katsahti ylös, oli
kimo hävinnyt.
"Luonnollisesti!" sanoi hän. "Tässä nyt ollaan. Kadonnut se on.
Kummallista, että luonto kohta puikahtaa ulos laiteiltaan, kun minä
liikun ulkona. Tuo oli Wodanin kimo."
Hän luotti hyviin henkiin ja jatkoi matkaansa rohkeasti vaan ruskevia
kukkuloita kohden, pysähti toisinaan ja katsahti ympärilleen ja
vaipui aina tapansa mukaan kaikellaisiin ajatuksiin, kun jokin
kiinnitti huomiotansa, ja keksi viimein seisovansa keskellä
kanervikkoa eikä tietänyt, kuinka hän oli joutunut siihen ja
ajatteli: "Kultahetettä en löydä. Kätkössä se on. He eivät suvaitse,
että löydän sen, ja tekevät pilaa minusta ja vievät harhaan."
Hän ei siltä ruvennut suremaan, vihelteli päinvastoin, naurahti
lyhyesti ja ajatteli: "Ettepä vaan saa turmelluksi hyvää tuultani",
ja piti kylläkin hauskana komppuroida täällä kangasta ja kanervikkoa
ja katsella täältä ylhäältä avaroille marskeille. Siinä ohessa
kääntyi hän tuontuostakin katsomaan taakseen, sillä hänestä tuntui,
kuin joku huutaisi häntä sieltä takaa. Hän ajatteli: "Tuo on tietysti
paljasta pilaa ja leikkiä", kuuli taas huudon, kääntyi ympäri, ei
nähnyt mitään ja sanoi itselleen: "Näetkös nyt?"
Mutta nyt kuuli hän kuitenkin keveitä pikaisia askelia takaansa
ja kääntyi säikähtyneenä. Siinä seisoi takanaan paljasjalkainen
valkotukkainen poika ja sanoi: "Minun käskettiin sanoa Heim
Heiderieterille, että hän on mennyt harhaan. Tästä pitää mennä."
Ja poika lähti ripeästi astelemaan edellä kapeata jalkapolkua, joka
poimutteli vyötäisiin asti kohoavaa kanervikkopensaikkoa. Heim
asteli hiljaa takana ja ihmetteli, ett'ei poika satuttanut itseään
mihinkään: ei yksikään oksa kajonnut häneen, eikä rapissut hänen
jaloissaan yksikään kuiva lehti. Siten johti poika hänet kaltevaa
myötämäkeä pieneen laaksoon, joka antoi alas marskeille: "Tässä on
Kultahete!"
"Noh?" kysyi Heim. "Mistä tiedät sinä, että haen Kultahetettä."
"Isäni lähetti minut tänne", vastasi poika.
Heim katsahti epäilevästi häneen. Pojassa oli jotain niin tuoretta
ja ilmaista, lisäksi jotain taipumatonta uuden uutukaista, ikäänkuin
olisi hän juur'ikään vielä ollut joku juuri ja noin vaan hetkeksi
tilapäisesti muuttunut ihmislapseksi. Heim päätti yrittää solmia
hänet sanoista ja sanoi: "Mikä opettajasi nimi on?"
"Brodersen", vastasi poika.
"Näetkös nyt?" sanoi Heim, "se ei ole totta. Hermann von Rhein hänen
nimensä on ja on hän entinen koulutoverini. En ole niin tuhma, kuin
muutamat muut, poikaseni! Sano nyt suoraan vaan, mitä lajia olet."
Poika nauroi ja sukelsi paljaan jalkansa kärjen veteen. Heim
hämmästyi ja ajatteli: "Odotas vaan, nyt se pujahtaa sinne, ja on
poissa."
"Se opettaja, jota te tarkoitatte, sehän on muuttanut
Brunsbüttel'iin", sanoi poika. Hän veti jalkansa vedestä ja odotteli
kunnes veden kuvastin taas oli eheä. "Nyt voin nähdä sammakon", sanoi
hän.
"Minkä sammakon?" sanoi Heim ja laskeusi polvilleen.
"Tuolla on harmaa sammakko hetteessä. Nähkääs... tuolla pohjalla! Se
kyyköttää sammaleella."
"Toden totta", sanoi Heim. "En ole ikipäivinäni vielä nähnyt harmaata
sammakkoa ennen. Menes ottamaan se ylös."
Poika nauroi. "Luulen", sanoi hän, "että se on kuollut, ja
valjeentunut vaan."
"Mitä sanot?" sanoi Heim. "Valjeentunut, kuollut sammakko?
Ikipäivinäni en ole semmoista kuullut..." Hän katsahti taaskin
epäluuloisesti poikaan: "Tuhmin et sinä kumminkaan ole koulussa",
sanoi hän.
"En olekkaan", vastasi poika, ja nyökäytti päätään.
"Poika", sanoi Heim ja oikaisihe suoremmaksi, "osaatko kertomataulun.
Sanoppas mitä tekee yks' kertaa seitsemän."
Poika sanoi.
"Noh ja", sanoi Heim. "Se oli oikein... saat nyt lähteä ja ota
kiitokset myöskin. Ja tästä saat pari groschenia."
"Isä sanoo, ett'en saa ottaa vastaan rahaa."
"Mitä? Te ette kai tarvitse mitään rahaa? Mitä? Teillä on kai siellä
alhaalla enemmän kuin minulla? Maksatte siellä kai kirjavilla kivillä
ja kultarakeilla, vai? Luulen... luulen ihan toden totta, ett'ei
sinun laitasi ole ihan oikein. Sanoppas, mitä olet syönyt tänään?"
"Papuja ja silavaa", vastasi poika ja paljasti kaikki hampaansa.
"Tuo nyt ainakin kuulostaa ihmiselliseltä." Poika hypähti ylös ja
lähti juosta livistämään ylös mäelle.
Heim Heiderieter jälestä. "Poika", huusi hän, "sanoppas: näitkö äsken
tuon kimon, joka kulki täällä?"
"Kimo?" huusi poika, "kimo? Ei se mikään kimo ollut. Oli valkea
hiekkatilkku. Katsos... tuo tuossa. Näyttää vaan kaukaa kuin kimo."
Heim Heiderieter katseli ällistyneen näköisenä vuoroin hiekkatilkkuun
vuoroin poikaan, joka juosta livisti kankaan ylitse. "Kummallista",
sanoi hän, "kuinka minä aina saan kokea ihmeellistä. _Oikein_ ei
ollut tuon pojankaan laita."
Hän palasi taaskin laaksonpainanteeseen ja heittäysi pitkälleen tuon
pienen kirkkaan lammen viereen pitkälle, harmaalle ruohikolle.
Silloin kuuli hän askeleita alhaaltakäsin ja näki lähestyvän sieltä
alhaalta miehen parhaissa voimissaan, noin neljäkymmenvuotiaan,
jonka parta ja hiukset olivat kuin niitettäväksi kypsynyt elonolki,
ja jonka kasvot olivat pitkät ja soukat ja silmät omituisen syvät ja
todet. Puolittain näytti hän oppineelta, puolittain talonpojalta.
Hän tunsi Jörn Uhlin ja hypähti ylös.
Kun he olivat vahvasti ravistelleet toistensa käsiä, heittäysivät
he ruohikolle niin että hete jäi välilleen ja rupesivat juttelemaan
tuttavistaan. He eivät olleet kahteen vuoteen tavanneet toisiaan.
"Wietenhän on kuollut", sanoi Jörn. "Tunsithan vanhuksen."
"Oh, ett'en häntä olisi tuntenut! Tiedätkö sinä, kuinka he elelivät
siellä Aulangolla? Thiess istui pöydän ja takan välillä ja tutki
Itä-Aasian poliittista asemaa, piti jalkojaan uuninmuuria vastaan,
aina ylempänä ja ylempänä ja puheli siitä, mitä oli lukenut. Ja siinä
ohessa ei mies niinä kymmenenä vuotena, jotka Elsbe taas on ollut
kotona, ole liikkunut kauempana Aulangolta kuin joskus kylällä.
Wieten istui takan ääressä ja kutoskeli ja parsiskeli sukkia, kuten
ennen muinoin Uhlilla, kun hän istui sinun ja Fiete Kreyn kanssa."
"Mistä sinä kaiken tuon tiedät?" kysyi Jörn Uhl.
"Luuletko sinä, ett'en ole käynyt Wieten Penniä tapaamassa.
Wietenissä piili kokonainen kirjava maailma, Jörn. Mitä viimeisten
viidenkymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut tässä pienessä
kolmikulmassa, jonka muodostaa tämä hiljainen lampi tässä ja vanha
kaupunki tuolla ja Schenefeldin kirkontorni -- ja siinä on ennättänyt
tapahtua monellaista -- sen tiesi hän ja se oli elävänä ja selvänä
hänen edessään. Ja se liikutti meitä, Jörn, se merkitsee meille
enemmän kuin koko Mandshuria. Hän oli hyvin itseensä sulkeunut, Jörn.
Hänen oli täytynyt rakentaa kirjavan maailmansa ympärille korkea
muuri, koska tuhmat ihmiset nauroivat, kun he saivat nähdä sinne
sisään. Samasta syystä juuri on moni vakava ja syvämielinen ihminen
vaitelias, Jörn. Mutta minulle, Jörn, minulle aukaisi hän toisinaan
ovet sinne ja näytti minulle koko talon. Tiedäthän sinä, Jörn:
tuommoisen kunnollisen vanhanaikuisen talonpoikaistalon, jossa on
hiukan matalaa ja pimeäkulmaista, mutta lujaa ja hurskaanvakaata...
Mitä tuumit Elsbestä, Jörn?"
"Sano sinä tuumasi!"
"Minä luulin, että hänestä olisi tullut Fiete Kreyn vaimo. Ja kosinut
onkin Fiete häntä, mutta hän ei ole suostunut. Tiedätkö sinä, mitä
hän sanoi?"
"Oletko puhunut hänen kanssaan siitä?"
"Olen; miks'en olisi? Mehän ollaan vanhoja ystävyksiä? 'Katsos
Heim', sanoi hän, 'hän on Krey; ja Kreijit nyt eivät ole kaikkein
luotettavimpaa väkeä. Enkä minäkään häntä tarvitse: minulla on
kylliksi emännöimistä ja äitinä olemista'... Hän on Aulangon
hallitsijatar, Jörn, ja hoitaa taloutta paremmin kuin Thiess
konsanaan; varsinkin ylpeilee hän kuudesta tai seitsemästä hyvästä
lypsylehmästään. Thiessin täytyy totella häntä, ja totteleekin
mielellään. Mandshuriasta saa hän puhua vapaasti, hänellekin; se on
semmoinen erikoiskarsina, johonka hän ei kajoo. Mutta jos Thiess
muuten tahtoo lausua ajatuksiaan ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta,
silloin odottaa hän, kunnes minä tulen, ja sitte menemme ulos.
Kesäisin istumme me vallilla aulangon reunalla, talvisin menemme
navettaan... On vahinko, Jörn, ettei Elsbe mene naimisiin; hän olisi
yksi niitä naisia, jotka eivät salli miehensä eikä lastensa paleltua."
Jörn Uhl katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. "Hän on
tyytyväinen", sanoi hän, "ja Fiete Krey myöskin. Mitä hän uneksi
nuorena poikana, se on mennyt täytäntöön. Nyt hän omistaa Uhlin
ja saa sieltä katsella tien ylitse matalaa pientä isän majaansa.
Hänellä on velkataakkaa ihan tarpeiksi, melkein yhtä paljon kuin
minulla silloin muinoin, mutta hän selviää niistä helpommalla,
ratatyö on vahvasti auttanut häntä. Hänen kauppansa kaikella, mitä
ihmiset sattuvat tarvitsemaan, kuten rakennusaineilla ja aidaspuilla,
kivihiilellä ja hiekalla, menestyy hyvin. Säälittää minua entinen
siisti soma pihani; nyt se näyttää jotenkin sekaiselta ja kirjavalta,
ja olen iloinen, ettei vanha talonripi enää seiso pystyssä.
Sunnuntaisin tekee hän välistä matkan Aulangolle, juo siellä
kahvia ja jutustelee Elsben ja Thiess-ukon kanssa. Luulenpa, että
semmoisikseen asiat jäävät. He vanhenevat siinä, eivätkä huomaakkaan
ajan kulumista; ja lopuksi väistyvät he pois."
"Sinä olet saanut kokea paljon, Jörn. Haluaisinpa tietää, mitä itse
elämästäsi ajattelet."
"Tuumitko kirjoittaa elämäkertani, Heim? Ei ole luullakseni se sopiva
aines."
"Sinun elämäsi, Jörn Uhl, ei ole mikään vähäpätöinen ihmiselämä.
Sinulla oli hiljainen ja kirjavilla kuvilla koristettu nuoruus.
Kasvoit yksin, ja yksiksesi, ilman kenenkään apua, olet uljaasti
taistellut elämänarvoituksen kanssa, ja vaikka oletkin voinut neuvoa
ainoastaan harvoja, niin vaivasi eivät kuitenkaan ole kestetyt
suotta. Olet lähtenyt taisteluun tämän maan puolesta, joka on tässä
tämän lähteensilmän ympärillä; olet tullut karaistuksi sekä tulessa
että kylmässä ja olet edistynyt tärkeimmässä: olet oppinut antamaan
arvoa kaikelle ansion mukaan. Olet saanut tuntea tulista naisen
lempeä, ja olet sillä saanut lähinnä parhaan lahjan, jonka elämä voi
ihmiselle antaa. Olet laskenut hautaan Lena Tarnin, olet isäsi ja
veljesi, ja olet niinä hetkinä saanut katsoa ihmiselämän kärsimystä
silmästä silmään ja olet siitä oppinut nöyräksi. Olet saanut
kamppailla kovan vastahakoisen kohtalon kanssa, etkä ole sortunut
sen alle, vaan olet kamppaillut itsellesi voiton siitä, vaikka
kestikin kauan, ennenkuin sait apua. Olet hampaat yhteenpurtuina ja
rohkein mielin taistellut tietoja itsellesi, olet tehnyt sen siinä
ijässä, jossa useat jo ajattelevat ruveta nauttimaan tietojensa
korkoja. Ja vaikka rakenteleminen, kaivaminen ja mittaaminen nyt jo
monta vuotta on ollut työsi ja ilosi, et ole sittekään jäähmettynyt
yksipuoliseesi, sinulta riittää huomiota vielä siihenkin maahan, joka
on mittaketjujesi ulkopuolella, riittääpä vielä niihin kirjoihinkin,
joita kirjoittaa ystäväsi, jonka nimi on Heim Heiderieter. Mistä
pitäisi sitte kirjoittaa, jollei tuommoinen vilpitön ja hartaansyvä
elämä ole kerrottavan arvoinen?"
Jörn Uhl katsahti ystävällisiin ajatuksiin vaipuneena häneen: "Puhut
kauniisti siitä", sanoi hän. "Ja jos puhuisin kauemmin kanssasi,
voisit ehkä saada paljokin järjestykseen minussa, joka nyt uumottaa
ainoastaan sekavana tunteena. Minusta on aina tuntuva, kuin olisi
elämässäni jotain särjettyä."
"Tiedän tuon", sanoi Heim, ja kurotti kätensä Kultahetteen ylitse
hänelle. "Katsos nyt, sinä ajattelet, että jos olisit saanut nauttia
äitisi hyvää ja viisasta huolenpitoa, ja olisit saanut tasaisesti ja
mukavasti liukua luonnontieteihisi, että sitte olisi elämäsi solunut
paljoa puhtaampana, nyt siinä on, kuten aivan oikein sanot, murros.
Sinulla on tunne, ikäänkuin olisit joskus, monta vuotta sitte,
joutunut väärälle uralle ja kuin kulkisit vieläkin sitä syrjätietäsi
ja näkisit ikäänkuin kaukaa sen oikean tien, jota sinun olisi pitänyt
saada vaeltaa. Mutta sanon sinulle, Jörn, voit kysyä keneltä vakaalta
ihmiseltä tahansa, jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, joka ei
soinnu. Ja tiedätkö, miksikä ei? Jos se sointuisi hyvin, kuuluisi
se ohuelta, Jörn; ja jos kävisi meidän niin, kuin äitimme meille
soisivat, niin sileätä olisi kyllä elämämme tie, mutta matalaa
myöskin. Kaikkien meidän täytyy kahlata hiekkatietä, Jörn, ennenkuin
elämämme saa täyteläisyyttä ja syvyyttä."
"Niin", sanoi Jörn. "Luottaa vaan, kas siinä piilee koko autuus."
"Niin näetkös? Siinä piilee kaikki?"
"Heim! Heim!" sanoi Jörn Uhl. "On aikoja, jolloin se ei ole niinkään
helppoa."
Heim kurotti taas kätensä hetteen ylitse. "Tiedän", sanoi hän,
"mitä nyt tarkoitat. Mutta etkö saanut apua oikeaan aikaan? Wieten
liikkui vierelläsi, ja pikku poikasi nauroi ja ilakoitsi pihallasi.
Aukeni pappilan ovi, tuo leveä viheriä ovi messinki-kolkuttimineen.
Sieltä löysit paljon rohkaisua Jörn. Tuli sitte kuolema ja teki
sinulle palveluksiaan, teki päivä- ja hevostöitä, että tiesi tuli
tasaisemmaksi. Tuli tuo ylpeä hieno tyttö ja asettui rinnallesi ja
leikki kanssasi noppaa Rugenhergillä, Tulivat lukutyösi, ja raitis
virkistävä tuuli puhalsi ylitsesi."