Jörn ja Lisbeth käyskelivät metsänrantaa. He olivat käyneet
kaupungissa katsomassa asuntoa itselleen, ja ostamassa huonekaluja.
Toisena joulupäivänä aikoivat he Aulangolla viettää vaatimattomat
häänsä ja samana päivänä vielä matkustaa kaupunkiin.
Lisbeth kävi niin lähellä Jörniä, että tämä takertui hänen pukunsa
liepeihin, jotka liehuivat kiivaasta käynnistä.
"Eipä puutu suuria", sanoi Jörn, "ett'en liukastu. Lumi on siksi
sileätä." Hän pakoitti Lisbethin astumaan hiljempaa.
Lisbeth nauroi. "Kuule", sanoi hän ja vetäytyi taas häntä lähelle:
"Olen niin onnellinen." "Sehän on luonnollista", vastasi Jörn.
"Kuinka niin luonnollista."
"Oh", sanoi hän, ja katsahti veitikkamaisesti Lisbethiin. "Onhan
kohta joulu-aatto. Ja kaikki lapsethan iloitsevat joulukuusesta."
"Ah", sanoi Lisbeth ja puristi hänen käsivarttaan. "Kuinka luulet,
tulemmeko onnellisiksi keskenämme ja pysymmekö onnellisina?"
"Ihan varmaan!" vastasi Jörn. "Näethän, me molemmat, me tiedämme jo
naimisiin mennessämme ett'ei toinen ole mikään pyhimys, ja aiomme
kumpikin jättää toisemme laatuisekseen. Se on tehnyt onnettomaksi
monta avioliittoa, että toinen vaatii ja pakottaa toista ajattelemaan
ja tekemään aivan samaa kuin hän itsekin. Minusta pitäisi päinvastoin
vahvistaa ja rohkaista toista siinä, mitä hän on, ellei se ole ihan
aivan tuhmaa, ja siten saada rinnalleen ainakin täydellinen ihminen,
todellinen täydellinen ihminen. Mitenkä he taas väittävätkään? Että
aviopuolisoiden tulee olla kuin tammi ja muratti? Kuin kahvikuppi
ja lautanen vai? Tai kuten sänky ja sängynpohja? Miten typerää!
Semmoiset heidän pitää olla kuin pari samallaista hyvää puuta.
Ainoastaan että miehen pitää seistä tuulen puolella. Siinä piilee
koko autuus."
"Kuinka järkevästi puhut siitä!"
"Niinhän, minä olen koettanut sitä jo Lena Tarnin kanssa. Hän oli
oikea rautapää. Ja minä myöskin. Ja mukavasti se sujui."
Vaieten muistelivat he vainajaa.
"Hän oli siihen aikaan kuin luotu minua varten", sanoi Jörn Uhl
ajatustensa valtaamana. "Hän oli nuori ja reipas ja aina uskalias.
Mitään oppineen vikaa ei hänessä ollut. Kirjat eivät laisinkaan
huvittaneet häntä. Hän ei vilkaissut edes sanomalehtiin. Hän nauroi
vaan ja sanoi: lukemisesta oli hän kerta kaikkiaan selviytynyt
koulussa. Melkein samalla tapaa kuin on selviytynyt maitohampaistaan.
Omituisen hupainen ja lystinkurinen ihmislapsi hän oli. Kun muistelen
nyt hänen oloaan ja eloaan, tulevat mieleeni aina Wietenin sadut, Hän
oli kuin kasvanut maasta, oli kuin nuori, kaunis ja voimakas puu,
joka puhelee viisauksia tuulen ja auringon kanssa, ilman että sentään
on päivääkään istunut koulupenkillä."
"Millainen hän muutoin oli? Minä tarkoitan vaimona."
"Niin... sinä tarkoitat... niin, ihan kuin luonnonlapsi. Oli
aikoja, jolloin hän ihan huusi rakkauden perään, ja oli toisia,
jolloin hän ylenkatsoi semmoista."
Lisbeth otti häntä käsivarresta ja sanoi, silmät luotuina maahan:
"Minä olen välistä suruissani, kun sinä puhelet noin järkevästi
minulle. Kerta, kaksi vuotta sitten, kun kävimme sotaveikkosi luona,
olit toisellainen. Mutta pidäthän toki minustakin yhtä paljon, kuin
Lena Tarnista?"
Jörn kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet niin lähelle
itseään, ett'ei hän voinut liikahtaakaan, ja katsoi häntä sillä
tapaa, että hän kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan.
"Mene kotiin", sanoi Jörn, "ett'et kylmää itseäsi. Käväisen vielä
pikimmältään kylässä."
"Menet katsomaan näkyisikö Elsbeä jo. Oi Jumalani, että hän toki
tulisi. Minä lähden mukanasi."
Kun he saapuivat kukkulalle, jolta näkee kauas tielle, joka
Hampurista käsin vie Itzehoen kautta rauhaisalle aulangolle, seisoi
Fiete Kreykin siellä -- hänkin tähysteli kaukaisuuteen. He eivät
kuitenkaan nähneet mitään ja palasivat kotiin.
* * * * *
He istuivat alakuloisina ja puhelu sujui huonosti. Wieten
kutoskeli lapsensukkaa ja pani joka ilta parin pehmeitä lämpimiä
vilttitohveleitä uunin taakse. Thiess ripusti suuren messinkisen
vuoteenlämmittäjän koukkuun oven viereen. Kukaan ei kysynyt, ketä
varten nuo valmistukset tehtiin.
Eräänä iltana keskeytti Lisbeth hiljaisuuden: "Fiete, kerroppas
kuinka vaimosi kuoli?"
Fiete Krey havahti uneksumisistaan ja katsoi vuoron perään jokaiseen.
Kun hän huomasi Wieteninkin harmaiden silmien olevan suunnattuina
häneen, sanoi hän: "Olen jo kummeksinutkin, ettette sitä ole
kysyneet. Jos haluatte kuulla sen, -- ja luulenpa, että se sopii
hyvinkin tässä odotellessamme -- niin kerronpa teille miksi ja mistä
syystä Trina Kühl, joka oli pien'piikana Uhlilla, kuoli."
"Kuinka hänet menetin? Menetin hänet samalla tapaa, kuin menetin
pikku poikana tukun pyykinpitimiä. Näin metsänrannassa erään
jäniksenpojan ja unohdin paikalla rattaani ja tavarat, ja läksin
käsittämään jänistä metsään. Silloin osui Dieter Krey-vintiö
Süderdonnista siihen. Tunnethan hänet, Thiess: hän karsastaa hiukan."
"Aivan totta, hän karsasti", sanoi Thiess. "Hän karsasti vahvasti,
Fiete. Sen voit hyvällä omallatunnolla väittää. Hän etsi oikealla
silmällään tähtiä ja vasemmalla onkimatoja. Hänellä ei ollut hyvää
katsantoa, Fiete"
"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta
ja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä
minulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta
mieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess,
joka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.
"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä,
lapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista,
että hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin
saisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle
ja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa.
Pelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle,
vaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.
"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä
olin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään
schlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään
lääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt
äidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään
saksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi
häntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta
sataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei
hän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa
oli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa
pakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä
kylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä
muodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun
vaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin
maihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli
sattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen
älykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti
hyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään
hänestä.
"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan
korttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin
englanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän
tahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa.
Rutiköyhäksi minä siellä tulin.
"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan
merkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin
hyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat
keskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia
sutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin.
Se oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä
seurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä
oli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui
puolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä.
Sitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän
oli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä.
Kerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se
laisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin
kerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas
oli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen
minulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä
kohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin
sanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli
nyt tapahtunut muutos.
"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois,
jäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä
ympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha
kuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen,
piankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin
toivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean
salon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian
pitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni
vaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte
söivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian
tuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat
he pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä
ja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut
tavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta,
kun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta
hellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian
olivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla
ilman toisiaan.
"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun
täytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he
tutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat
ryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa
ja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero
kahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu
edessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei
hän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi.
Olivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme.
Mitä pitää meidän nyt tehdä?'
"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti
muutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan
järvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta
sota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet
edessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja
katseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että
vaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen.
Silloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui
hiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.
"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän
luuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta
huoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä
istumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli
nukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin
olivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta
vastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete
Krey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon
ankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.
"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa.
Ajatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä,
ajatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki
heidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja
nyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan
sanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä
viikkoa hillinneet kuumaa haluaan.
"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika,
jolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni
sanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä
kummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan
kerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he:
'Tämän ainoan kerran'.
"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. _Sitä varten_ olemme niin kauan ja
niin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että _voittaisimme_ sen.
'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle
vielä tänä iltana kaiken'.
"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin
kertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen
talolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän
taistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun
olin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä
minusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, _silloin nauroin minä
ääneen_. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme
maata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö
ja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että
näin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä.
Nyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää
olla kiitollinen naapurillesi.
"Thiess, kuinka tuhma olin! Oh, sinä et ymmärrä tuota! Lisbeth!
Fiete Krey, yksi nokkelimpia Kreijejä, oli sillä erää tuhmaa
tuhmempi. Eräänä päivänä, kun hän taas oli sylissäni ja suuteli
minua tulisesti, melkein kuin mieletönnä, kysyin minä, miksi hän
sulki silmänsä niin lujaan: silloin vastasi hän, että hän kaikissa
hyväilyissään aina ajatteli sitä toista ja koko rakkaudellaan aina
oli hänen luonaan. Minä sain olla siitä pahoillani, tai en, hän ei
voinut toisin. Se oli hänen onneton kohtalonsa.
"Silloin selkeni minulle, että nyt oli tilamme huonosti. Neuvottelin
tyyneesti hänen kanssaan asemastamme. Kysyin, oliko hän pitänyt
minusta silloin, kun tuli vaimokseni. Silloin vastasi hän: hän
oli silloin ollut vasta seitsemän-, kahdeksantoista vanha, nuori
kokematon tyttö, joka vielä ei tuntenut itseänsä ja elämää.
Mitä tietää tuommoinen olento, puolin lapsi vielä sielultaan ja
hengeltään, siitä, mikä tulisi olemaan hyvää hänelle, mikä ei,
hänen kaikki ominaisuutensa kun kehkenevät ilmi vasta kun hän on
kahdenkymmenenviiden? Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että
sen, minkä hän oli kokenut, saavat useimmat muutkin kokea, jotka
menevät niin nuorina naimisiin kuin hän, useimmille koittaa nimittäin
aika, jolloin he osaavat nähdä todellisesti maailmaan ympärillään
ja ymmärtävät elämän, ja silloin selkenee hänelle, että tuo tai tuo
olisi ollut elämäsi onni ja autuus, eikä tuo, jonka rinnalle tulit
sidotuksi, kun vielä et ymmärtänyt mitään.
"Silloin kysyin häneltä: 'Eikö tässä enää voi tulla mitään muutosta?
Tuletko rakastamaan häntä niin, että kaikki ajatuksesi ja koko
mielesi on häneen kiintynyt?' Hän vastasi siihen: 'Aina kuolemaani
saakka. Minä olen luotu häntä varten ja hän minua. Siksi on Jumala
saattanutkin meidät yhteen täällä. Sinuakin varten on luultavasti
joku olemassa, et ole vaan löytänyt häntä vielä!' Kysyin silloin
häneltä: 'Jos nyt kuolisin, niin olisiko se mieleesi?' Hän vastasi:
'Olisi'. Kysyin silloin: 'Etkö siis tunne minua kohtaan mitään?
Olenhan sentään aina ollut uskollinen ja hyvä kohtaasi. Lähdithän
minun kanssani kodistasi vieraille maille, ja nyt tahtoisit
mielelläsi vapautua minusta?' Hän purskahti katkeraan itkuun. Minä
taas läksin ulos. Minua kammostutti. Minä ajattelin: tämä ei ole
mitään avioelämää enää ja minulle selkeni, että tästä täytyi tulla
loppu. Ylpeyteni kyllä kiehahti hereille. Ajattelin: 'Kas tuossa nyt
on palkkasi vaivannäöstäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!'
Mutta minun piti sentään tunnustaa että hän oli syytön. Hän, ja hänen
mukanaan minä olimme joutuneet kohtalon uhreiksi, joka oli vahvempi
kuin me molemmat onnettomat ihmisparat.
"Niinpä siis, kertoakseni lyhyesti; minä purasin hampaani yhteen,
päästin hänet valjaista ja lähetin erääseen saksalaiseen perheeseen,
siksi kunnes avioliittomme tulisi puretuksi. Siellä eli hän sentään
enää ainoastaan kolme kuukautta. Sitte syöksyi hän veteen. Eräs iäkäs
holsteiniläisvaimo, joka oli kotoisin Nortorffin seuduilta, oli
siellä ollut hänen uskottunsa. Joka päivä oli hän hänelle puhunut
meistä kummastakin, oli syytellyt itseään ja taas puolustellut ja
aina alkanut alusta taas. Tuosta toisesta oli hän sanonut: 'Me
kuulumme yhteen. Sydämeni on hänen luonaan päivät ja yöt'. Minusta
oli hän sanonut: 'Hän on aina ollut hyvä minulle. Alinomaa näen hänet
edessäni, kuinka hän yksin vakaine kasvoineen kuljeksii tyhjässä
kodissaan'. Sitte oli hän kirkahtanut: 'Jumala auttakoon minua tässä
hädässäni! Mitä pitää minun tehdä!' Lopulta hämmentyi järkensä, kun
sitä siten temmottiin kahtaanne.
"Sain tiedon kuolemantapauksesta, ja me molemmat ratsastimme
paikalle. Sanaakaan emme vaihtaneet matkalla, joka kesti yhden
päivän ja yhden yön. Ruumisarkku oli lyöty kiinni, me emme saaneet
nähdä häntä. Arkku oli tehty neljästä jykevästä valkokuusisesta
lankunpalasesta, olivat pihalla sahanneet sitä neljä päivää. Erään
vehnäpellon kulmaukseen hautasimme hänet, kirkkotarhaa ei siellä
nimittäin vielä ollut.
"Tällainen on kertomus Trina Kühlin elämästä. Hän oli pienpiikana
Uhlilla. Muistathan vielä Wieten, minkänäköinen hän oli? Te tunsitte
hänet kaikki. Sinäkin kai, Lisbeth?"
"Ja omituisinta on tässä", jatkoi Fiete Krey ja tuijotteli otsa
runneltuna pöydänkanteen, "että nuo kaksi jalointa asiaa, jotka
maailmassa ovat, nuo molemmat ylhäiset ja jalot kuningattaret,
uskollisuus ja rakkaus, joutuivat eripuraisuuteen keskenään,
vimmoissaan sylkivät toisiaan päin silmiä ja kynsivät toisiaan,
ja siten repivät minun suloisen perhoseni, joka juuri sattui
liihoittelemaan niiden välillä. Ja mitä pitää ajatella kristillisestä
avioliitosta? Pastori sanoi vihkiessään: 'Sitä minkä Jumala on
yhdistänyt, ei pidä ihmisen eroittaman'. Ja siten ajattelimme mekin
molemmat. Vilpittömämmällä mielellä ei ole ikinä yksikään ihmispari
astunut vihkialttarin eteen. Me olimme kuin kaksi lasta. Kuinka
onnettomat ovatkaan ihmiset kuin parhainkin meissä ryhtyy taisteluun
parhainta vastaan ja kirskuttelee hampaitaan.
"Kerroin myöhemmin koko jutun eräälle saksalaiselle pastorille,
eräälle hienotunteiselle ja mielevälle miehelle -- asuin silloin
Chicagossa -- ja kysyin häneltä, miten hän sen selittäisi.
Rehellisenä miehenä tunnusti hän, ett'ei hän osannut sitä selittää;
tekisimme sentään parhaasti, kun uskoisimme, että Jumala oli kovan
välttämättömyyden pakosta sallinut tämän onnettomuuden tapahtua.
Meidän pitäisi uskoa ja luottaa vaan, että oli ystävällistä ja
tarkoituksen mukaista se, joka nyt näyttää kamalalta arvoitukselta.
Hän oli järkevä hyvänsuopa mies. Hän ei puhunut sillä tapaa, kuin
useat muut papit, jotka näyttävät tuntevan jokaisen karjapolun, jota
enkelit käyvät, kun ovat toimittamassa Jumalan asioita maan päällä,
ja jotka puhuvat kuin olisivat olleet mukana silloin, kun 'aamutähdet
luojaansa ylistivät'."
Johan Fredrik Krey Wentorffista vaikeni ja katsoi taaskin
ajatuksissaan eteensä. Thiess oli kääntynyt takalta käsin ja istui
rinta sisäänpainuneena ja katseli häntä ja näki nyt vanhan ystävänsä
otsalla sen kirjoituksen, jonka elämä sille oli kaivertanut siitä
päivästä, kun hän silloin viisitoista vuotta sitten oli istunut hänen
rinnallaan rattailla noiden kolmen tammen luona matkalla ulos avaraan
maailmaan, rinnallaan tuo soma hoikka tyttönen. Tuota kokeakseenko,
olivat he lähteneet ulos maailmalle? Älypää Wieten istui kumaraisena
takan ääressä, oli antanut sukankutimensa vaipua syliinsä ja
katseli ajattelevan näköisenä eteensä maahan. Hän näki tuon pienen,
valkeatukkaisen tytön somine viattomine lapsenkasvoineen seisomassa
vierellään Uhlin kyökissä ja ajatteli hänen merkillistä loppuansa.
Ja hartaana, ikäänkuin asetetaan valkeaksi hankittua ruumista
ruumisarkkuun, liitti hän tämän edellisten elämänsä muistojen
joukkoon.
Hän oli viime vuosina muuttunut vielä hiljaisemmaksi. Kun Thiess
joskus sanoi hänelle: "Lue edes jotakin, Wieten", saattoi hän
vastata: "Olen kokenut niin monellaista, mitä uutta voisin siis enää
lukea tai kuulla?" Kun Thiess sanoi: "Kerrohan jotakin Wieten",
vastasi hän: "Eihän se kumminkaan ole miksikään hyväksi; me ihmiset
emme kumminkaan voi missään muuttaa mitään." Hän istui ja oli
mietteissään, kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ja lähti ulos. He
kolmen sisällä kuulivat hänen hapuilevat askeleensa kovalla kylmällä
lumella. He tiesivät ennaltaan, että hän käväisi talon ympäritse
ja tähysteli, niin kauas kuin silmänsä kantoivat tähtien valossa,
näkyisikö lasta jo. Mutta kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä
kukaan kohottanut päätään, kun hän taaskin palasi sisään ja väsyneenä
istahti takan ääreen.
Kohdakkoin sen jälkeen lähtivät he levolle. Thiess ja Jörn menivät
huoneeseen, jossa yhdessä nukkuivat. "Uneliaisuudesta ei nyt enää ole
haittaa, Jörn", sanoi vanhus. "Kun tulin seitsemännellekymmenelle,
hävisi se. Nyt rupeaa jo unettomuuskin kiusaamaan. Mene sinä levolle
vaan, poikaseni, minä kävelen tässä vielä hiukan edestakaisin."
Thiess Thiesseniä oli vanhetessa yhä pahemmin ja pahemmin ruvennut
rasittamaan unettomuus, se rasitti häntä niin että jo paljas alallaan
oleminenkin kävi hänelle sietämättömäksi. Seitsenkymmenvuotisena
kävi hän puoliöihin tuolla tapaa edestakaisin vuoteen ja ikkunan
väliä, jolloin hän aina pysähti hetkeksi ikkunan ääreen ja tähysteli
ulos yöhön. Näinä kolmena viikkona ennen joulua sai tämä iltainen
käveleminen ja ikkunassa seisoileminen alkunsa.
"Mahtaako hän tulla, Jörn? Ell'ei hän jouluaatoksikaan tule, sitte ei
hän tule ollenkaan."
"Ja _jos_ hän nyt tulee?!"
Hetken perästä sanoi Thiess: "Siitä en minä vielä viitsi huolehtia...
jos hän vaan tulee... Kuuletko? Siellä nousee itätuuli! Jos hän
nyt on matkalla: lapsi, lapsi parka."
Jörn Uhl seisoi toisessa ikkunassa ja sanoi: "Aiemmin, kun vielä olin
sangen nuori, luulin minä, että ihmistä voisi kohdata ainoastaan
kahdenlaatuisia asioita, semmoisia, joita voi taivuttaa ja semmoisia,
jotka voi murtaa. Sittemmin, noina suruisina vuosina, olen oppinut
tuntemaan, että niitä voi löytyä kolmannenkin laatuisia. Ne seisovat
hetken taikka vuosikausia ihmisen edessä ikäänkuin julma musta ja
kamala hirviö, joka par'aikaa kohottaa peloittavaa käpäläänsä,
jossa kuolleet valkeat kynnet välähtelevät. Minkä taitaa ihminen
sille? Taivuttaa se syrjäänkö, mielistellä sitä, valhetella? Turhaa
vaivaa. Siinä seisoo se vaan, ihan edessäsi! Ja se on mielipuoli,
Thiess! Sillä ei ole järkeä, se on kamala kammottava olento. Käydäkö
käsiksi siihen ja hyökätä sen kimppuun? Turhaa vaivaa: se on paljon
vahvempi kuin sinä. Niinpä... mitä jää siis enää tehtäväksi
tuommoista hirviötä, tuommoista maahanmasentavaa kohtaloa vastaan?
Ainoastaan yksi mahdollisuus jää. Täytyy sanoa: annatko minun kuolla
vai elää, tuhootko minut ja kaiken, joka on rakasta minulle, vai
et, hämmennätkö iäisellä uhkaamisellasi ja kurotetulla käpälälläsi
järkeni, vai et, tee kuinka itse ikinä mielit, mutta _sen_ sanon
sinulle: kumpikin tapahtuu Jumalan tahdosta, josta minä varmasti
uskon, että hänen asiansa -- se tahtoo sanoa: hyvyys -- on voittava
minussa ja kaikkialla. Näetkös, Thiess, se on kantani nyt tässä
Elsbenkin asiassa."
Ukko rupesi taas astelemaan edestakaisin, astui ikkunan ääreen ja
katseli kauan ulos. "Jörn", sanoi hän matalaan, "uskotko sitte
ihan varmasti, että kaikella, mikä tapahtuukin, kaikella silläkin
suruisalla, mitä sinä ja minä olemme saaneet kokea, kaikella sillä,
jota Wieten Penn nuoruudessaan on saanut elää ja mitä Fiete Krey on
kokenut Trina Kühlin kanssa, kaikella sillä kurjuudella, jonka ovat
saaneet aikaan Uhlilla ja sisaresi onnettomuudella, uskotko sinä,
että kaikella sillä on ollut hyvä tarkoituksensa; minä tarkoitan,
että siinä on ollut järkeä?"
"Thiess", vastasi Jörn... "ell'ei sitä usko, niin mistä sitte
saa vakava ajatteleva ihminen rohkeuden elää? Katsos nyt, voihan
selvästi huomata, että kaikki luotu on vaivan ja hädän alaista, koko
luomakunnassa kuohuu levottomuus kuin kiehuvassa vedessä. Mutta
voi selvästi huomata senkin, että on järkeä ja tarkoitusta tuossa
kaikessa vaivassa ja levottomuudessa. Paha sortuu vasten tahtoaan
ja hyvä kamppailee ja pyrkii vaivalloisesti ylös. On olemassa joku
salaperäinen voima, joka alinomaa on toimessa, joka työntää ja
toimaa ja koettaa saada järjestystä aikaan kuten paimen koirineen
laumansa keskellä. Ja onnellinen se ihminen, joka myrskyn keskitse
kuulee paimenen matalan äänen ja jota Isä Jumala itse tukee hänen
vaivanalaisessa työssään."
"Kuules nyt!" sanoi Thiess. "Kuuletko?"
"Se on pakkanen, joka paukahtelee saarnissa."
* * * * *
He odottelivat, mutta häntä ei kuulunut. Ja kaikilla oli tunne kuin
olisi hän matkalla. Hänen kotiinhalajoitseva sielunsa kurotti käsiään
ja tavotti niiden sielujen perään, joita hän rakasti kotona. Hänen
sielunsa liikkui jo Aulangolla kaikkia noita entisiä tuttuja teitä,
ja sen läsnäolo tuntui jokaiselle, joka asui talossa. Thiess Thiessen
meni salaa vilja-aittaan, ja seisoi siellä kauan kovassa pakkasessa
ja tähysteli ikkunasta etelää kohden kaukaisuuteen. Vanha Wieten
havahti yöllä unestaan: "Hän on sotkeunut syvään hankeen eikä pääse
edemmäksi." Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa ja heräsi niistä vavahtaen,
kun Lisbeth puhutteli häntä. Fiete Krey oli taaskin matkalla ja
kyseli ihmisiltä maantiellä, oliko kukaan nähnyt nuorta, pienen
kokoista ja kalpeata naista, jolla oli tuuheat tummat hiukset ja joka
talutti kädestä pientä lasta. Mutta tyhjin toimin sai hän palata
takaisin.
Heidän täytyi siis kai viettää ilotonta joulu-aattoa.
Anna sinä silmiesi välkkeen sammua, Lisbeth Junker! Äläkä oijenna
kättäsi kaunista morsiantasi kohden sinä, Jörn Uhl! Thiess Thiessen
ja Fiete Krey, te jotka pidätte rattoisasta juttelemisesta, varokaa
ett'ette vilkastu!
Laskeutui kylmä sumu, ja veti velton tuulen avulla ohuita harmaita
harsojaan maiden ylitse. Aurinko hämärsi taivaalta vaalean
sameana pallona, joka näytti suurelta kuin joku talo. Ja ohitse
liihotellessaan jätti sumu jokaiseen puuhun ja jokaiseen pensaaseen
siekaleen hataraa harsoaan, kaikki paikat tulivat huurteeseen.
Tuli vielä hiljaisempaa. Nuo tuhannet äänet, elämä, heräntä
ja ääntely, jotka muulloin aina täyttävät ilman tässäkin
yksinäisyydessä, nekin tuntuivat nyt tauonneilta. Linnut pysyttelivät
äänettöminä talojen läheisyydessä, varikset lentelivät äännähtämättä
yösijoilleen. Sellaisessa ahdistuksessa ja kummastuksessa oli luonto.
Ihmiset, jotka muulloin juuri eivät huomaakkaan sitä alinomaista
ääntelyä, joka aina kuuluu luonnon povelta, ihmettelivät nyt, kun se
oli tauonnut. Jos kaksi sattui kulkemaan tietä yhdessä, pysähtyivät
he, katsahtivat toisiinsa, jäivät seisomaan, kohottivat sormiaan ja
sanoivat matalaan: "Mutta kuulehan!"
Kuuset metsänrannassa seisoivat suorina ja hoikkina, ylhäältä alas
saakka hopeakirjailluissa harsoissa kuin häihinsä pukeuneet morsiamet
ja niiden takana hämärsi kuin valkohuntuisten neitojen hämyisä
parvi. Puolin ihanalta näytti niille lumo, puolin kaamealta, ja niin
kauan kun päivä vielä hämärsi, näyttivät ne hiljaisessa ihmetyksessä
katselevan toisiaan. Mutta kun tuli ilta, silloin sammui ja muuttui
kaikki tuo outo ihanuus. Nyt he näkivät toisensa kuolinkauhtanassa,
jonka helmoja runsaat pitsit kylmästi ja jäykästi koristivat. Nyt
voitti kaameus.
Kylä näytti välkkyvältä ja uudelta, ikäänkuin olisi se laskettu
tämän autereisen puhtaan ja valkean laakson keskelle kuin sievä
leikkikapine uuteen laatikkoonsa. Näytti kuin ilmestyisi metsästä
meren puolelta jättiläishaamuja, jotka istuivat ympärille kukkuloille
ja rupesivat leikkimään noilla valkeilla huoneilla ja kauniilla
valkeanpuhtoisilla puilla, hämmensivät huoneet sekaisin ja
sirottelivat ihmiset sinne tänne, panivat ne parittain ja laskivat
lapsia viereen, antoivat niiden vanheta, veivät sitte kirkkotarhalle
ja kaivoivat pienen haudan niille valkeaan lumeen. Ja tuota jättien
leikkiä kesti jo tuhansia vuosia ja ihmiset kylässä eivät huomanneet
sitä.
Eihän sitä enää uskota, kun ei sitä enää nähdäkään. Eikä sitä enää
nähdä kun ei enää uskota siihen. Mutta ihmeitä ei silti ole tehty
olemattomiksi, vaikka ihmiset sulkevatkin silmänsä lujasti ja
sanovat: "En minä mitään näe", tai avaavat ne selkosenselälleen ja
sanovat: "Minä näen kaiken."
Silloinhan muinen kerrotaan Betlehemissä olleen enkelin, joka oli
näppärä ja vähän liika ripsas suustaan. Se lausui juhlarunon, joka ei
oikeastaan kuulunut ohjelmaan, ja hämmensi siten koko ohjelman, kuten
kertomuksestakin selvästi käy esiin. Toiset, jotka tulivat jälestä,
olivat ylhäisempiä ja puhtaammin taivaallisia, enemmän sitä laatua:
jotka eivät nai eivätkä salli naida itseään.
Ne henget, jotka asustavat allamme ja yllämme, ovat vaiteliasta väkeä.
Kuka tietää mitään? Se on Darvinin oppilasten ja Lutherin oppilasten
yhteinen synti, että he tietävät liika paljon. He ovat kumpikin
olleet läsnä, nuo toiset, kun alkusolut viettivät häitään, nuo
toiset taas, kun Jumala oli polvillaan ja surumielisesti hymyillen
loi ihmissielun. _Me_ taas, me olemme tuon onnettoman ihmettelevän
miehen kannattajia, joka on lausunut: "Ettemme mitään tietää voi,
se sydäntämme syö kuin koi." Me ihmettelemme ja kunnioitamme nöyrän
uteliaina. Me kerromme siitä, mitä olemme nähneet ja mitä meille on
kerrottu, emmekä yritäkkään selittää näkemäämme ja kuulemaamme.
Ihmeellisiä asioita tapahtui tänä jouluaattona, jolloin oli lähellä
vaara, että kopean Harro Heinsenin, joka tänä hetkenä arvatenkin
juopuneena nojausi jotakin seinämää vastaan Chicagossa, että hänen
kovia kokenut vaimonsa vielä ihan kotonsa kynnyksellä, aulankometsän
rantamalla, oli eksyä kodistaan.
Hän oli jo kerran mennyt kotiseutunsa ohitse, ei ollut tahtonut nähdä
Aulankoa ja sen asujamia, oli mennyt ylös Schleswigiin löytääkseen
toimeentulonsa siellä ja oli siellä saanut kokea viimeisen
pettymyksensä. Silloin murtui hänen viimeinenkin rohkeutensa. Hän
palasi lapsineen etelää kohden, tuli Friedrichstadt'issa Eiderin
ylitse, kulki loputtomia autioita teitä, kulki, taluttaen lastaan
kädestä lumisia kyliä, aikomatta palata kotiinsa, mutta teki sen
sentään sisäisten umeiden unien vetämänä ja pakoittamana. Uupuneilla
puolisulkeuneilla silmillään näki hän aina elävästi edessään Aulangon
ja ihmiset jotka asuivat siellä: hänen täytyi kulkea niitä kohden.
Hämärä laskeutui maille ja iltausvat leijailivat lähemmäksi raskaissa
hauraissa ryhmissä ja rakensivat lisään ihmeitä valkeaan kuolleeseen
maailmaan. Yksityisiä tähtiä tuikahti kuin vihastuksissaan läpi
sumeen, maiden ylitse levitäiksi kylmää sinervää valoheijaa.
"Onko sinne pitkä matka vielä, äiti?"
"Ei ole, lapseni."
"Istutaanko tähän? Minun jalkani sattuvat niin."
"Emme, sitä ei saa tehdä. Näetkö valoa tuolla? Sinne me menemme."
"Asuuko siellä hyviä ihmisiä?"
"Asuu... siellä asuu hyviä ihmisiä... Minä en _voi_. Minä en voi
mennä heidän luokseen. Minne pitää minun mennä lapsineni?"
Silloin tuli heitä vastaan tietä muuan mies ja kysyi käydessään:
"Minne nyt vielä näin myöhään, vaimoseni?"
"Minä... minä aion pitkälle vielä."
Mies astui lähemmäksi. "O", sanoi hän, "sinähän olet Greta Thiessenin
tytär ja Jörn Uhlin sisar. Nepä tulevat iloisiksi, kun tulet: he ovat
etsineet sinua kaikkialta."
Hän ei vastannut mitään. Hän ajatteli: "Pääsen kai erilleen hänestä
vielä", ja lähti hänen mukanaan.
"Tule nyt", sanoi mies, "tästä vie oikotie. Etkö tunne tietä
Odelkrugin kautta. Olet varmasti sentään monta kertaa kulkenut sitä,
kun vielä olit lapsi."
He astuivat hitaasti ja vaivalloisesti miehen rinnalla.
"Lapsi on väsynyt", sanoi mies. "Tule tänne, pikkuseni. No! Älä
pelkää nyt, minä kannan sinut. Kuinka iloiseksi Jörn Uhl on
tuleva! Ja Thiess pudottaa tänä iltana vielä ainakin kolme kertaa
nahkatohvelinsa. Ja toiset kaikki sitte! Joulun tuon taloon heille!"
Hän kantoi lasta, hengittäen aina yhä raskaammin. Kun he saapuivat
poikkitielle laski hän lapsen alas ja sanoi: "Nyt ei ole matkaa enää
kuin pieni palanen. Näetkös? Välikkö on valaistu ja molemmat tuvat."
Mies erosi heistä ja lähti kylää kohden. Elsbe ei ollut tuntenut
häntä, ei ole tavannut häntä jälkeenkään päin, vaikka hän aina
tähän päivään saakka on asunut Aulangolla. Mutta unohtanut hän ei
ole häntä. Jos tuo pieni uupunut tyttö joskus saa lapsia, on hän
kertova niille tuosta pitkästä heikosta miehestä, joka kerran kantoi
hänet Odelkrugin ylitse. Siten vaikuttaa ja työskentelee hyvä ja
paha ihmisessä ja ihmisen ympärillä ja tulee kuin sakea meluava
ihmispaljous Jumalan istuimen eteen ja huutaa häntä avuksi. Hän on
saattava järjestystä sekaannuksessa.
Ilta oli tullut. Lapset tulivat vanhaan tapaansa kylästä käsin
Aulangolle kopistelivat puupalikoilla pingottuneiksi puhallettuja
sianrakkojaan, ja lauloivat tuon yksitoikkoisen säestyksensä
mukana, ja saivat palkakseen pähkinöitä, omenoita ja kakkuja,
kolmasti sai Thiess Thiessen kavuta luhtiin ja leikata viipaleita
silavakimpaleesta, joka riippui vinosti ylenevässä katossa.
Lisbeth Junker lähetti toiset ulos ja sytytti joulukuusen, jonka
Fiete Krey oli tuonut aulangolta ja ajatteli surumielisenä: "Tämä
on vaan lapsen vuoksi. Heidän toisten ajatukset tulevat kumminkin
olemaan ainoastaan Elsbessä, eikä meillä ole oleva mitään iloa."
Mutta kun hän piilotti puun alle uudet koulukirjat ja kuvakirjan ja
ensimmäiset luistimet lapselle, vilkastui hän hieman. Hän innostui
oikein, nouti liinavaatteet, jotka hän oli neulonut pitkälle Jörn
Uhlille, sitä paitsi pari arvokasta kirjaa, jotka täti vartavasten
oli lähettänyt. Eräs nuori apuopettaja matematiikassa oli suositellut
niitä hänelle. Tämä oli usein käynyt myymälässä ja hän oli jo
ruvennut epäilemään häntä, että hän ehkä etsisi jotain seikkailuja,
Ilmenipä sentään, että hän oli hiljainen ystävällinen ihminen, joka
vaan etsi tunteellista sielua, jolle sai puhua lemmenonnestaan jonka
eräs vaaleatukkainen, holsteinilainen talonpoikaistyttö oli hänelle
valmistanut. Silloin ei Lisbeth Junkerkaan enää ollut salannut
onneaan ja toiveitaan, ja monta puol'tuntista olivat he, kumpikin
puolellaan puotitiskiä, puhelleet toisilleen rakkaudestaan.
"Thiessille piippu. Lisäksi kahden markan koulukartta. Mitä muuta
voisi Thiess Thiessenille lahjoittaa?"
"Nyt olisi minulla vaan yksi ainoa suuri ja harras toivo: että Elsbe
lapsineen vielä saisi istua tämän joulukuusen alla! Mutta mitä
nyt!... Ei, se ei ollut mitään."
"Nyt kutsun heidät sisään."
Etunenässä astui pikku poika, taluttaen isäänsä kädestä. Hän oli
vakava mietiskeliäs poika, ja jäi nytkin tyyneeksi, kun hän näki
kuusen. Hän seisoi hetken sen edessä, ja näki hyvästi, että hän oli
iloissaan siitä. Hän ei sentään osoittanut sitä muulla tapaa, kuin
että katsahti veitikkamaisesti Lisbeth Junkeriin ja meni seisomaan
hänen rinnalleen. Sitte näki hän kirjat ja kysyi: "Kuule, kuka nuo
saa?" Ja asettui pitkälleen niiden eteen ja rupesi tarkastelemaan
tavaroitaan, valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan.
Thiess ja Wieten eivät olleet vielä koskaan nähneet joulukuusta,
eivätkä oikein ymmärtäneet, mitenkä se piti ottaa. Fiete Krey rupesi
astelemaan edestakaisin huoneessa ja hyräilemään hiljakseen, tapa,
johonka hän oli tottunut yksinäisyydessään. Jörn Uhl seisoi ja
tuijotteli puuhun ja nuo kynttilät, joiden olisi pitänyt valaista
hänelle hänen morsiamensa kauniit kasvot, paljastivat hänelle vaan
sen pimeyden, joka varjosti tätä hetkeä. Siten seisoivat he kaikki
ja tunsivat: "Me emme osaa viettää joulua. Sammuta kuusi, Lisbeth
Junker! Valo tuottaa meille tuskaa."
Tänä hiljaisena, tuskaisana silmänräpäyksenä, jolloin pari kaunista
ylpeätä silmää täyttyi kyynelillä, kuulivat he yhtäkkiä jotain
kopinaa ulkoa, ikäänkuin olisi pari tai kolme ihmistä astellut
ikkunan edessä edes ja takaisin. He säikähtivät ja seisahtivat
liikkumattomiksi. Heidän sydämensä värähtelivät suuren pelon, toivon
ja kammostuneen odotuksen vaiheilla.
Silloin sai Jörn Uhl lähdetyksi liikkeelle, meni ovesta ulos ja
pitkillä askelilla välikön läpi ja tempasi oven auki.
Silloin seisoi siellä ulkona lumessa se, jota hän oli odottanut. Ja
hän sanoi kieli kankeana: "Sinäkö se olet, Elsbe? Sinäkö se olet?"
"O, Jörn!... Sinäkö se olet, Jörn? Tämmöisenä tulen takaisin!"
"Tule sisään, lapsi, tule sisään. No... minä otan lapsen. No... No,
tule nyt, tulehan."
"Minä. Jörn... Jörn, minä... mitä minä täällä?..."
"Tule nyt. Niin... tulehan nyt!... Lisbeth, tule nopeasti tänne!
Hän on väsynyt."
Thiess seisoi tuvan ovessa ja sanoi yhtäpäätä: "Tytöntypykkäni", ja
kurotti kättään häntä kohden eikä voinut liikkua paikaltaan.
"Oi, Thiess! Thiess! Kuinka usein olen sanonut sinulle: sinä teet
kaiken nurinperin... Oi, Jumalani... Jumalani, Wieten! Sinun
hiuksesihan ovat ihan valkeat."
"Tälle tuolille, Lisbeth! Wieten, missä kengät ovat?"
Elsbe istui lämpimällä tuolilla uunin edessä ja itki, Wieten oli
polvillaan hänen edessään ja veti hänen märkiä kenkiään jaloista.
Lisbeth aukaisi hänen huurteisen takkinsa, ja Jörn koetti riisua
lapselta hänen päällysvaatettaan, mutta ei osannut; Fiete Krey
tarttui Thiess Thiesseniin ja sanoi: "Tuossa on tuoli Thiess. Istu
sinä."
Lapsi tirkisteli räpyttelevin silmin joulukuuseen. "Jäämmekö me
tänne, äiti?"
"Jumalani", sanoi Thiess, "lapsi parkaa." Hän heitti tohvelit
jaloistaan, hypähti ylös, etsi ja löysi lautasellisen leivoksia ja
antoi lapselle kädet täyteen.
Jörnkin läheni lasta ja nosti silmänsä lapsesta sisareensa. Tämäkin
kohotti päätään ja katsahti häneen. Silloin selkeni hänelle sisarensa
ja hänen oman nuoruutensa koko kurjuus. Hän pusersi kätensä nyrkkiin
ja huudahti hurjistuneena: "Kirottu olkoon isäni!"
Silloin hypähti Lisbeth ylös, heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja
itki ääneen: "Katso minuun! Katso minuun!"
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän. "Semmoinen hyvä äiti! Semmoiset
rauhaisat viattomat päivät! Ja kaiken tuon on hän yksin turmellut ja
naurussa suin surmannut."
Silloin hyväili Lisbeth häntä, työnsi häntä takaisin, hyväili ja
suuteli ja pyysi häntä, että hän iloitsisi, kun sisarensa viimeinkin
oli tullut. Ja sanoi viimeksi: "Hän luulee, että sinä olet hänelle
vihoissasi."
"Minä?" huudahti Jörn ääneen, "hänelle?" Ja hän juoksi sisarensa
luokse, tuo pitkä jäykkä mies, ja polvistui murtuneen näköisenä
pikku sisarensa eteen, silitteli hänen käsiään, pani kasvonsa hänen
kasvoilleen ja nimitteli häntä kaikilla hyväilynimillä, jotka hän jo
ammoin luuli unohtaneensa ja sanoi: "Isän syy tämä on, ja minun...
Eikö vaan, Wieten?... Thiess, sano sinä se. Minussa kanssa on
syytä." Sitte rupesi hän kuvaamaan tulevaisuutta: "Kuin prinsessan
pitää sinun saada asua Aulangolla, eikä kukaan saa kajota sinuun
ja vanha Wieten on aina oleva luonasi, ja Thiess on jutteleva niin
kauan, kunnes sinun täytyy nauraa." Elsbe alistui kaikkeen, oli
laskenut kätensä veljensä hiuksille ja itki lievityksekseen. Ja
vähä vähältä rupesi hengityksensä käymään raskaammin ja syvemmin
ja itkunsa muuttui tyyneemmäksi ja uupuneemmaksi. Hän uupui kokoon
ikäänkuin ihminen, joka on laskenut raskaan taakan olaltaan maahan ja
hetkeksi istahtaa kivelle tien varteella.
Wieten ja Lisbeth lähtivät valmistamaan vuoteita.
Kun sitte kaikki oli saatu kuntoon ja kun kotiin palannut lapsineen
lepäsi raskaassa syvässä unessa Aulankotalon katon alla, seisoi Jörn
Uhl vielä Lisbeth Junkerin kanssa ikkunan ääressä. "Näithän nyt",
sanoi Jörn, "paatunut ja kovettunut on suuri osa sieluani."
Lisbeth vastasi: "Älä katso tuolla tapaa ohitseni ilmaan, Jörn! Tule
ihan lähelle minua ja katso minua silmiin. Sinunhan pitää voida
nähdä, että minä voin auttaa sinua ja tahdon auttaa sinua, niin
paljon kuin se vielä on mahdollista."
Jörn katsoi sanatonna alas häneen. Ja kun hän siten katseli häntä
ja hänkin kohotti kasvonsa kirkkaine silmineen häntä kohden, tuntui
hänestä, kuin näkisi hän alas jonnekin armaaseen avaraan laaksoon,
jossa niittyjen viherjän ja ihanain puiden hämärän välissä lepäsi
syviä tyyniä järviä. Ja hän tunsi sydämensä herkkenevän iloiseksi.
Hän sanoi: "Minun täytyy paeta sinun turviisi aina, kun tunnen itseni
murheelliseksi ja raskaaksi."