Mitä meillä enää on suurtakaan kerrottavaa Jörn Uhlista? Taikka
kuinka kauas seuraamme vielä hänen elämäänsä? Emmekö ole käyskelleet
hänen elämänsä lävitse, kuten käyskelee yksikseen rauhaista
yksinkertaista kylänkirkkoa, ja katselee kaikkea ja astelee hiljaa ja
varovasti ja istahtaa vielä hetkeksi jollekin istuimelle vastapäätä
alttaria?
Tai mitä puuttuu Jörn Uhlilta vielä?
Mitä voi Hannoverin kaunis kaupunki korkeakouluineen enää muuttaa
hänessä? Se voi opettaa hänelle, kuinka voi hyvää ryhtiä säilyttäen
pujotella ihmisten välitse kaduilla ja kuinka perustetaan
savitehtaita ja kuinka sulkuja ja rautateitä rakennetaan. Mutta
enempää ei. Hänen sisintä olentoansa, hänen luonteensa ydintä ei enää
voi muuttaa. Se onkin hyvä niineen. Sillä mitä voi ihmiseltä enempää
vaatia, kuin että hän nöyränä kunnioittaa ihmisolemisen ja koko
maailman hyvää salaisuutta, ja iloitsee kaikesta hyvästä ja luottaa
siihen?
Siellä seisoo Jörn Uhl keskellä aseman touhua ja sanoo
par'aikaa jäähyväisiään kymmenkunnalle toverilleen. Eräs reipas
saksalais-amerikalainen, jonka isänsä, joka on Buffalossa nahkurina,
oli lähettänyt valtameren ylitse, pitää hyvästijättöpuhetta. Toisella
kädellään pitää hän päällysnuttuaan kiinni, on nimittäin kylmä
sumuinen marraskuun ilma ja asemahuoneessa kova veto; toista kättänsä
oijentaa hän poismatkustavaa kohden.
"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista... muistelen tänä hetkenä sitä
aamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli
kumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset
ja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit
jokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka
olit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme
sinusta.
"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin
kohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen
sinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään
pitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja
kiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin
kuin näätä tarikonkahvaan.
"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua...
oh, _me sinua!_... niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että
sinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin
tutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja,
jotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja
jotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi,
ja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen
maailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee
toimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme',
ja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun
jo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua.
Järjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi,
vakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta
olet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut
tuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut
meidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin
valaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme,
Jürgen Uhl, meidän kuninkaamme."
Silloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika
Eteläsaksasta. "Kuulesta Dick", sanoi hän, "mitä tuommoista viitsit
jaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia
mairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien
puolesta?"
"Hiljaa nyt", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa
jokaiseen vuoronperään. "Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt
yksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani
että kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen,
jonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa
rämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli
ympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja
reipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä
minulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim
Heiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette
juoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä
rohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se
olikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja
kummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin
olisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut
kättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset
kohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!"
Juna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo
papinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse
hipaissessaan hänelle: "Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset."
Hän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa
häilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle
joutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä
pappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin
kesken. Äiti oli sanonut: "Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja
pidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu
reippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren
mukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen,
joka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden." Ja isä oli
vastannut: "Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen
vaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä
asia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta
käsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt
puhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle
rahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on
toimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää
laiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.".. Sitte oli hän
lähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen
friesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin
sitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen
varmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli
voinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli
tullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä
hieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa
Jörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän
hänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on
lähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.
Siitä nämä äidin terveiset.
Nyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria
vesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät
talot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta.
On ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen
tulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen;
sillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan
taukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.
Mutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se
valellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on
astellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää,
kyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti
vaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän
käsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää
sumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan,
milloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten
Penniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää
Aulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia.
Sieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät
ajatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi
vuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä
ääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa
kauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on
johtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.
Hampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen
kaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat
paikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen
koulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna:
Ellin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi:
ajatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka
parvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän
mukanaan.
Lisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja,
eikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa
armaalla kirkkaalla äänellään: "Odottakaa hiukan, olkaa hyvä."
"Pyydän", vastasi Jörn, "toimittakaa ensin näiden herrojen asiat."
Silloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä
hänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: "Lapsi
tulee kohta koulusta... Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin
edestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna.
Vesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla
ei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo
iso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin
te... No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla...
Laske laukkusi tähän. Kuule... Jörn... älä noin. Ah, Jörn... ole
hiljempaa... Ah, mitä sinä puhut!"
"Nyt on lettisi auennut!"
"Ja... oi, Jörn!... Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on
kirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on
täällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee
jokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!...
Minä kuulen hänen askelensa... Näetkös, tuossa on pikku poikamme!"
"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?"
"Minä, minä!" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli
lastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin
silmiinsä.
"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä
koulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri
tulen!... Jäätkö nyt meidän kanssamme?"
"Kyllä... ainaiseksi."
"Kuinka partasi on vaalea, isä. Ihan kuin ruis, joka meillä oli
Ringelshörnin alla. Muistatko vielä?... Isä, menemmekö Uhliin taikka
Thiessin luokse? Lisbeth sanoo että Thiessin."
"Uhl ei ole enää meidän; käväisemme nyt ensiksi Aulangolla. Kuule
Lisbeth... kerro sinä se hänelle... en ymmärrä, kuinka alottaisin."
Silloin polvistui Lisbeth Junkerkin pikku pojan eteen, ja sanoi
hymyssä suin: "Kuule prinssini... tiedätkö mitä? Minäkin tulisin
mielelläni teidän kanssanne Aulangolle; mutta kuule, tulen ainoastaan
yhdellä ehdolla. En kuulisi mielelläni, että sinä sanot minulle
'Lisbeth', olisi hauskempi jos sinä sanoisit minua 'äidiksi'.
Ja isäsi... hänen pitää kutsua minua 'rakkaaksi vaimokseen'.
Suostutteko siihen. Muuten en lähde kanssanne."
Silloin vilautti pikkumies kerran veitikkasilmiään, jotka hänellä oli
perintönä Lena Tarnilta, Ja katsahti isäänsä. "Mitäs teemme, isä?
Suostummeko?... No, tulehan sitte!"
Ja hän kietoi kätensä äitinsä kaulalle.
* * * * *
Viiskymmentä mustevaa pölyistä souvaria näki kohtauksen ja kertoi
siitä vaimoilleen kotona. He olivat tulleet laivoilta ja menivät
rantakaijia pitkin päivälliselleen. Jokaisella oli juoma-astiansa
mukanaan ja jokaisella oli kiire. Silloin läheni heitä vastaan
kivihiililaiturilta käsin, jolle, kuten kaikki tietävät, Burgista
ja Kudenista tulevat turvejahdit laskevat, pienenläntä mies, jonka
useimmat heistä jo monet vuodet olivat aika-ajoin nähneet kuljeksivan
satamakatuja. Mies kantoi selässään turvesäkkiä ja kävi kumarassa,
hän oli kapea- ja ruskeakasvoinen, silmänsä pirteät ja vikkelät, ne
vilahtelivat ja etsivät ihmisjoukon välitse, kuin pääskyset, jotka
lentelevät puutarhassa puiden välitse. Ja yht'äkkiä keksivät ne
jonkun.
Nyt ei hän väittänyt mistään. Hän laski säkkinsä sivulleen maahan ja
huusi kimakasti ja valittavasti: "Fiete! Fieteni! Fiete Krey! Kuule
nyt!... Mies tuolla! Tuo tuolla harmaassa sadetakissa!"
Siinäkös hälinää nousi, pysähdyttiin, juostiin ja naurettiin. Useat
rupesivat avuliaiksi.
"Kuulehan, Fiete! No, Fiete! Fiete Krey, käännyhän nyt? kuule! Tule
kantamaan ukon turvesäkkiä!"
Silloin kääntyi mies, joka oli harmaassa sadetakissa ja näki
kummakseen kaikkien nauraen katsovan häneen, "Oletteko te menettäneet
järkenne", sanoi hän, "vai olenko minä?"
"Tänne Fiete! Siristä nyt vähän paremmin silmiäsi! Vanhus tuossa
turvesäkkineen!"
Tuo sana "turvesäkki" lensi kuin pelastava köysi Fiete Kreyn sielulle
ja hän tarttui siihen. Silmänsä harhailivat joukkoa ja keksivät
tuon pienen miehen, joka toisella kädellään piti turvesäkistä, jota
pari katupoikaa tempoi ja kiskoi toisesta päästä, ja kurotti toista
kättään häntä kohden, ikäänkuin yrittäisi tarttua häneen. Sanaakaan
ei Aulangon isäntä enää saanut suustaan.
Silloin juoksi Fiete Krey hänen luokseen. Hänkään ei välittänyt
ympäristöstä. Ei, ei välittänyt mitään. Hän silitti tutisevan
vanhuksen poskia, nosti hänen hattunsa kadulta, jonne se oli
vierähtänyt ja pani päähän, ja ravisteli yhtä mittaa päätään. "Oi
sinua, vanhaa Thiess-hupakkoa! Että juuri osasit nähdä minut! Etkö
saa käydyksi? Lamasiko tämä polvesi? Tule, istu tähän säkille!"
Hän käännähti ympäri ja rupesi puhumaan väkijoukolle, joka oli
tunkeutunut ympärille. "_Gentlemen_", alkoi hän, "tämä on Thiess
Thiessen, turveisäntä nummella, numero kahdeksan, ja kiperäksi ja
kieräksi kuivettuneen turvemättään näköinen hän onkin tällä haavaa.
Minä taas olen Fiete Krey, kuten jo tiedätte. Nuorena poikana
olin minä kauppa-asioissa hänen kanssaan, kun koiravaljakkoineni
toin taloonsa harjaksia ja vispilöitä, _bush and grease_. Näistä
tervehdyksistä heräsi ystävyys, joka, kuten näette, ei ole ruostunut,
vaikka olenkin jo viistoista vuotta ollut tuolla puolen valtameren.
Jos nämä tosiasiat riittävät teille, niin ei meillä ole mitään
vastaansanomista siihen, että nyt lähdette päivällisvatienne
ääreen... Joko jaksat käydä, Thiess?... Vai et vielä, ukkoseni?...
Istutaan sitte tuokio vielä. Emme me almuja kokoo. Jääkää sen
puolesta vaan rauhassa seisomaan ja katselemaan meitä."
Hän istui turvesäkin toiseen päähän, ja väkijoukko rupesi hajaumaan.
"Fiete, toitko hänet mukanasi?"
"Ääh, nyt olin taas ihan tollo, Thiess!"
"Kuinka niin, poikaseni."
"Näin hänet laivalla. Yht'äkkiä näin hänet. Hän matkusti kannella, ei
ottanut vastaan kojua."
"Onko hän yksin?"
"Hänellä on mukanaan tyttö, pieni kuus'vuotias lapsi, yhtä pieni ja
tumma ja laiha ja arka kuin hän itsekin."
"Jumalani! Jumalani!... Missä hän on? Missä hän sinulla on?"
Silloin löi Fiete Krey nyrkillään turvesäkille ja sanoi: "Kun
laskimme maihin, vilkkuilin silmilläni joka taholle. Joka taholle,
sanon. Tuo on kuin noiduttua meillä Kreijeillä. Silloin kadotin hänet
näkyvistäni. Hän on pujahtanut jonnekin pois."
Thiess Thiessen hypähti ylös. Hän suoristi polvensa, niin huonosti
kuin se sitte kävikin. Ihan silmänräpäyksessä nousi hän. "Menemme
etsimään häntä kohta... etsimme koko yön. Koko yön. Käydään
yömajoissa ja poliisikonttooreissa. Pieni tyttö pienen lapsen kanssa."
Fiete Krey viskasi säkin olalleen ja sanoi alakuloisena: "Vaikeaksi
tulee löytää häntä täältä. Hän lupasi minulle tulla kanssani
Aulangolle. Siitä riippuu kaikki toivomme."