Lisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan
rattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli
viime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi
tuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana
ja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun,
jonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään
vieruskumppaniansa kohden: "Pidätkö tuosta?" Jos tyttö silloin
loistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin
takaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja
peltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä
syrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä
kohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne,
ikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä.
Ja niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina
suoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.
He olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset
suoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo
kuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen
nyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista
ja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä
vähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat.
Jörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja
varmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät
ja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean
friesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu
vaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja
sydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun
ja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne
näyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät
toisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth
taas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin
että Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika,
joka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti
esiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.
Kolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy
Lisbethissä.
Ensi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth
yhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne
kuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin
että tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja,
joilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät
aamueineen haussa.
"Mustarastaita!" sanoi Jörn. "_Tardus merida_, näpsäs ja nokkela
lintu."
"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken."
"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää
ja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan", lisäsi hän kopeasti. "Mutta
mitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen
ylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain."
Toisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa
laaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen
paikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla
tuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän
hänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon
kaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi
kylien nimet tuolla puolen rämeiden, "jotka olivat tuolla... ihan
tuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa." Tytössä heräsi kyllä
tuontuostakin ajatus: "Oh, mitä tuo minua liikuttaa!" Mutta hän ei
keskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli:
"Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua
avoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!" Ja kun
Jörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne
sumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja
vastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli
lahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti
neulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät
he Lisbethin esityksestä "Punaisen kukon" edustalle ja syöttivät
hevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan,
oli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja
istuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan
emäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja
tuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan,
joita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi.
Tyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella
tietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia
pieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia,
antoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas
nykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään
tuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.
Jörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään
istunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan;
mutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin
silkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.
Kun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko
matka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei
hänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. "Senhän
sinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn." Ja Lisbeth katsahti
häneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta,
hän sanoi: "En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa
huimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat." Ja
hän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: "Sanosta
vielä jotakin tyllityttini."
Silloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi
hansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi:
"Tuommoiset kädet!"
Silloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he
eivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?
"Emme", vastasi Jörn Uhl. "Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta
en ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet."
Lisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi:
"Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!"
"Ei tarvitse olla kouluakäynyt", jatkoi emäntä, "huomatakseen,
että hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti
hän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut
vuos'kausia."
Silloin löi Jörn Uhl toistamiseen kätensä pöytään ja sanoi: "Vai
niin, vai sillä tapaa hän katselee?" Hän irroitti hänen kätensä
silmiltä ja sanoi: "Katsos kerta vielä."
Mutta hän loi häntä kädelle, tempasihe irti ja katsoi suoraan
eteensä yli tien ja katseli erästä lintua, joka lähti lentoon ja
ajatteli: "Taitaisit sinäkin nyt hetkeksi lentää tästä, niin olisitpa
onnellinen."
Aivan parahiksi tuli silloin emännän poika koulusta kotiin, hän oli
valkotukkainen, noin kymmenvuotias poika, hän tuli juosten ja etsi
kirjoineen istuinsijaa ja istahti seimen reunalle hevosten eteen.
Silloin työnsi Lisbeth Junker maitolasit Jörn Uhlille, liikkeellä,
joka sanoi: "Tuoss' on, ota kaikki." Ja luomatta silmiään ylös,
kutsui hän poikaa: "Tule, istu tähän minun viereeni. Mikä kirja
sinulla on kädessä?"
"Lainakirjastosta se on", vastasi poika. "Satuja. Minä luen ne
järjestään. Näin pitkällä olen jo."
Lisbeth katsahti kirjaan, jonka poika oli ojentanut hänelle, vilkaisi
päällekirjoitukseen ja sanoi: "Lues se meille."
"Tämäkö?" sanoi poika.
"Ei... vaan tämä... 'nokkelasta Hannusta'. Mies tässä vieressä
kuuntelee mielellään satuja, jos ne vaan ovat hyviä ja tosia."
Silloin luki poika kertomuksen nokkelasta Hannusta.
Hannun äiti sanoi: "Minne nyt, Hannu?" Hannu vastasi: "Greetan tykö."
"Toimita hyvin asiasi, Hannu!" "Hyvin toimitan; näkemiin, äiti!"
Hannu tulee Greetan luokse. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää,
Hannu." Greeta lahjoittaa hänelle veitsen. "Näkemiin, Greeta!"
"Näkemiin, Hannu."
Hannu ottaa veitsen, kiinnittää hattuunsa ja palaa kotiin. "Hyvää
iltaa, äiti." "Hyvää iltaa, Hannu, missä olet käynyt." "Greetan
tykönä." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt! Hän antoi.
Antoi veitsen!" "Minne veitsen panit?" "Kiinnitin hattuun." "Tuhmasti
teit; olisi pitänyt panna veitsi taskuun." "Ei merkitse mitiä, äiti,
toiste paremmin."
"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi." "Hyvin
toimitan, äiti. Hyvästi, äiti." "Hyvästi Hannu."
Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta!" "Hyvää päivää,
Hannu. Mitä tuomisia, Hannu?" "Ei mitään tuomisia, tulin hakemaan!"
Greeta lahjoittaa Hannulle nuoren vuohen. "Hyvästi Greeta." "Hyvästi,
Hannu."
Hannu ottaa vuohen, sitoo sen jalat ja pistää taskuun. Kotiin
tullessaan: "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan luona."
"Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt. Hän antoi. Vuohen
antoi!" "Missä sinulla on vuohi, Hannu?" "Pistin taskuun." "Tuhmasti
teit, Hannu, olisi pitänyt sitoa vuohi köyteen ja viedä seimelle."
"Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."
"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi, Hannu."
"Hyvin toimitan. Hyvästi, äiti!" "Hyvästi, Hannu."
Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää,
Hannu. Mitä tuomisia?" "Ei mitään tuomisia, tulin noutamaan." Silloin
sanoi Greeta: "Minä lähden kanssasi."
Hannu sitoo Greetan kaulaan köyden, taluttaa hänet seimelle, sitoo
kiinni, ja menee äitinsä luokse. "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet
käynyt?" "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "En mitään vienyt."
"Mitä hän sitte antoi?" "Antoi? Ei mitään antanut. Itse tuli." "Missä
hän nyt sitte on." "Nuorassa, seimen edessä." "Tuo oli tuhmaa, Hannu,
sun olisi pitänyt häntä sukia." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."
Hannu menee läävään, ottaa hevossu'an ja sukii häntä. Silloin suuttuu
Greeta, kiskoo itsensä vallalleen ja juoksee karkuun.
Ja tuli Hannun morsiameksi.
"Noh!" sanoi poika. "Mutta sepäs oli tuhma kerrassaan!"
"Hirveän tuhma!" sanoi Lisbeth. "Mutta eikös siinä sanota, mistä hän
oli kotoisin? Oliko hän Wentorffista?"
Silloin löi Jörn Uhl kolmannen kerran kätensä pöytään. "Ell'ei tuo
ole suoraa puhetta, niin sitte ei nimeni ole Jörn Uhl."
"No!" sanoi Lisbeth. "Jatketaan matkaa nyt taas."
Aurinko oli jo melkoisen korkealla, kun he ajoivat vasemman
puoliselle kukkulalle ja pian näkivät he lehmusten ja vanhojen
korkeiden omenapuiden siimeksessä tuon hiljaisen pienen kylän
ja kun he pysähtyivät ensimäisen avaran pihan eteen toivossa,
että joku asujamista sattuisi ulos, jolta voisivat kysyä, missä
sotamiesaikuinen toveri asui, silloin ilmestyi tämä itse ovelle,
kookkaampana ja melkoista tukevampana, kuin silloin, kun hän muinen
Rendsburgissa puki vyötäisilleen valkean nahkavyön. "Tässä hän asuu!"
huusi hän. "Pojanpahikko, Jörn, kuka sinulla on rinnallasi? Eiköhän
se ole?... Mutta hyvät ihmiset, sehän on Lisbeth Junker? Häntä en
ole nähnyt pitkiin aikoihin."
"Mitä nyt?" sanoi Jörn, "tehän tunnette toisenne?"
"Kyllä, olemme kohdanneet useastikin; siitä on nyt sentään jo
seitsemän kahdeksan vuotta."
Lisbeth Junker tervehti hieman jäykästi, niin että Jörn Uhl päätti,
ett'ei se mahtanut olla ihan mieleinen muisto hänelle, eikä kysellyt
sen enempää. "Lisbeth ja minä olemme naapurien lapsia", sanoi hän.
"Nyt tuli hän vierailemaan Thiess Thiessenin luokse... olethan kai
jo kuullut, että olen jättänyt Uhlin?"
"Olen kaiken, poikaseni, myöskin sen että nyt olet Thiess Thiessenin
luona. Onni, että sinulla oli hän, Jörn! Tuopas on hauskaa, että
näytät noin reippaalta. Onko tuo teidän ansiotanne, neiti Junker?"
Lisbeth katsahti ylhäältä rattailta sotaveikkoon ja sanoi: "Silloin
sinuttelit minua: älä teeskele nyt, vaan tee nytkin samalla tapaa! Ja
auta minut rattailta."
Sotaveikko naurahti iloisesti kuten se, joka epävarmasta ja
neuvottomasta asemasta taas pääsee vakavalle pohjalle. "Samallainen
olet kuin ennenkin", sanoi hän. "Ja tänne nyt, tyttöseni!" Hän
aukaisi vaunupeitteen ja nosti hänet alas. "Tynnyrillinen raskasta,
hyvää huhtakauraa", sanoi hän, "noin satakolmekymmentä naulaa."
Jörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja
ja sanoi ääneen: "Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme
senvuoksi yhdessä ajelemaan."
"Niinkö!" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: "Vielä eräs
seikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?"
"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari", sanoi Jörn, ja
silmänsä leimuivat, "jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa
kanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle
saarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla
kotiin taas."
Sen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään
mennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn
nopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti
häneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän
nopeasti sisään.
Silloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla
hyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.
"Olenpa isosti iloissani", alkoi toveri, "kun olet noin hyvällä
mielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan
välttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et
sinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut
koko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota
hyvää hevosta'."
Jörn pyörähti nopeasti häntä päin. "Se karvastelee vieläkin mieltäni;
se oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma."
Sitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä.
Hän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi
vanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta
osannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas
työ olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi
ja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki,
vähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella
maaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja
äärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton,
mutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä
kuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle;
sitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän
ei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.
Palveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana
tuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli
noin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen
olalleen ja sanoi: "Mennään sisään nyt", ja asteli naurussasuin hänen
takanaan.
Äiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman
harmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä
uteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä
sairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess
Thiessen. "Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit
lähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin
korean saattajattaren." Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat
vierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: "Mitä
on heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?"
Näillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai
likaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl
ollut ottanut huomioonsa.
"Niin, äitiseni", vastasi ääneen poikaveitikkansa, joka oli
ymmärtänyt hänen silmäniskunsa, "enpä tiedä, millä silmällä noita
kumpaakin pitää katsoa: kihloissa he eivät vielä ole. En tiedä
sitäkään, kummassa on syy siihen, etteivät ole; mutta luulenpa,
että asiat vielä selkenevät. Joka tapauksessa ovat he ainakin
tulleet tänne, koska luulevat, että sinä voisit auttaa heitä;
sillä tunnetaanhan joka paikassa kuinka näpsäs sinä olet poikaasi
naittamaan."
Silloin uhkasi äitinsä häntä kädellään ja torui häntä, että hän
noin puhui kaikki suoraan ja sanoi, että hänen vast'edes piti pitää
paremmin suunsa. Poika vaan nauroi ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Sinä
otat Lisbeth Junkerin kanssasi kyökkiin ja puhut kaiken valmiiksi
hänen kanssaan, minä otan mukanani Jörn Uhlin ja näytän hänelle
talliamme."
Hän otti Jörn Uhlia käsivarresta ja lähti hänen kanssaan ulos.
Ulkona, kun he olivat kulkeneet talon ja luvan lävitse, sanoi hän
Jörnille: "Kuules, sinä, kuinka olet joutunut matkalle kahdenkesken
tytön kanssa? Kerrosta, kummoiset välinne oikein ovat?" Hän osoitti
peukalollaan taappäin vasemman olkansa yli kyökkiä kohden ja vilkutti
silmäänsä.
"Niin", sanoi Jörn ja vilkastui. "Kummoisetko välimme ovat?
Ymmärrätkö sinä sitä? En minä vaan. Olisin lapsesta saakka
erinomaisen mielelläni ottanut hänet; mutta aina olen, aina tähän
päivään saakka, liiaksi kunnioittanut häntä: siinä se on. Me
katsoimme kaikki ylös häneen, kaikki muut paitsi Fiete Krey --
muistathan? Numero kahdeksaskymmenes seitsemäs, jonka tapasimme
Gravelottella. Mutta hän sinutteleekin sitte vaikka keisaria. -- En
ole koskaan osannut kuvitella, että se voisi tapahtua."
"Mikä se, sinä tyhmeliini?"
"Niin kuule, kuinka sen sanoisin?... Että hän ehkä huolisi minut
miehekseen!... Kaiket päiväni täytyy minun sitte olla varuillani;
aina käydä sunnuntaipuvussa." Hän hengähti syvään. "Kuule", sanoi
hän, "kuinka soma hän on! Mutta ylhäinen, kuule! Enpä kuolemakseni
uskaltaisi kajota häneen. Ja hiukan kylmä, luulen ma."
Silloin naurahti toverinsa: "Kylmäkö? Hänkö kylmä? Hänen verensä
on yhtä punaista kuin toistenkin. Hän on vaan piiloittaunut ja
vetäynyt suojaan tuon ylpeän hiljaisen olentonsa turviin. Se ei ole
niinkään harvinaista. Huomaappas, jos vaan kerran teet rynnäkön noita
varustuksia vastaan, muuttuvat nuo kylmät rintasuojat kohta paljaaksi
valkeaksi. Semmoinen on minun ajatukseni."
"Kuinka voit olla siitä niin varma?"
"Oh", sanoi vekkuli ja kohautti olkapäitään.
"Niin", ehähti Jörn ja näytti taas rauhoittuneelta. "Se on totta.
Hän on erinomaisen hyvä kohtaani. On ihan uskomatonta, kuinka
ystävällinen hän on. On aivan eriskummaista tuo."
Mutta kohta rupesi hän taas epäröimään. "Mutta en saa oikein
uskotuksi tuota todeksi", alkoi hän. "Näes sinä, hän on aina ollut
hienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan.
Tornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen
kätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja
ennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta
saakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata
linnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja
olin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi
näyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua
kädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka
ihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta
ja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä
sitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään.
Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät
minua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan
toiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska
joku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen
itsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos
vaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta
kuninkaan tyttärelle?"
"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää."
"Niinkö todella luulet?"
"Tunnen vekaran", sanoi toveri ylvästellen.
"Vekaran?!" sanoi Jörn. "Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!"
"Noh... sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on
hieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi."
Semmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja
johtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari
nelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti
kehunut niitä. "Vie sisään ne taas", huusi hän renkipojalle. "Nyt en
enää viitsi katsoakaan niitä."
"Kuules, sanoppas", tokaisi Jörn, "missä olette tulleet tuttaviksi
keskenänne?"
Silloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä
äkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen
hevosiaan: "Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei."
"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro."
Silloin nauroi veikkonen, juoksi kyökin ovelle ja aukaisi sen.
"Kuule", huusi hän sisään, "Jörn Uhl haluaa tietää, kuinka olen
tullut tutuksi kanssasi. Kerronko sen, vai en?"
Lisbeth Junker seisoi lieden ääressä hänen äitinsä rinnalla,
heitätti päätään hiukan ja sanoi: "Kerro, kunhan kumminkaan et saa
olluksi kertomatta." Äitinsä huusi: "laita ulos itsesi", ja tarttui
tulihankoon. Silloin palasi sotaveikko. "Niin noh", alkoi hän...
"koska haluat tietää, niin näin se tapahtui: Noin kuus' tai seitsemän
vuotta sitten, kohdakkoin sotaretken jälkeen käväisin kaupungissa
ajoneuvoineni. Oli luullakseni noin sydänkesän aika... Kun illalla
hämärissä taas ajan kaupungista, tapaan siellä lähellä tullia Lisbeth
Junkerin, jonka joskus olin nähnyt, kun vielä olin kimnaasissa ja
hän kävi tyttökoulua. Seisautan hevoseni, ja kysyn, mitä hänelle
kuuluu. Muistathan että sotaretki oli tehnyt meidät uskaliaammiksi ja
itseemme luottaviksi tyttöjenkin suhteen. Jutustelen siinä yhtä ja
toista hänen kanssaan ja olen hyvilläni, kun hän pienillä, sievillä,
valkeilla kasvoillaan niin luottavasti tähystelee ylös minuun. Hän
kertoi odottavansa Vollmacht Dieckiä, joka oli luvannut ottaa hänet
rattailleen Wentorffiin. Sanon siihen: 'Noh, häntä saat vielä ehkä
kauankin odottaa. Tiedätkö mitä? Tule minun rattailleni! Ajan Sankt
Mariendonnin kautta; enhän pidä siitä väliä, että saankin ajaa pienen
väärän, kun sinä vaan istut vierelläni'. Minä ajattelin nimittäin
näinikään: olet niin monta kertaa saanut ajaa tuon matkan yksiksesi,
saa olla kerta hupaisempaakin. Hän tuumi asiaa ensin verrattain
kauan, epäröi ensin ja katsoi vähän epäilevästi minuun. Koetan
kehottaa häntä, niin hyvin kuin taidan, käyn korskaksi, nöyrryn,
lasken leikkiä ja pilkkaan ja olen vihastuvinani. Luulen että hän
ainoastaan puolella korvallaan kuunteli puheitani, katseli vaan
tarkkaavasti minuun ja sanoi yht'äkkiä, kun minä par'aikaa tuumin
uutta tepsivämpää mutkaa häntä pyydystääkseni: 'Tee tilaa'. Nostan
vaununpeitettä puoleen, ja niinpä istuu hän todellakin vierelläni
ja minä ihan huoahdan ponnistuksistani ja ajattelen: 'Näin kauas on
siis jo päästy'. Rupesin kohta tuumimaan, kuinkahan saataisiin asiat
vähän edemmäs, ja ajattelin kohta, että tästä tulee työ, joka pitää
suorittaa arkaluontoisesti ja hellävaroen, jos mieli sen onnistua;
tunsin nimittäin hänet jo ennaltaankin semmoiseksi, jota ei niin
hevillä lähennelty.
"Jutustelen siis siinä hänen ratokseen, mitä taidan, ja puhelen
semmoista, jonka luulin olevan hänelle mieleen. Arvaappas, silloin
oli Gravelotte minulle hyväksi avuksi. Jos hän sanoi jotakin,
hyväksyin minä sen kohta, ja tuin hänen mielipiteitään lujilla
perusteilla. Hän tuli hyvälle tuulelle, ja huomasin hyvästi, ett'en
sinä hetkenä ollut hänelle niinkään epämieluinen. Mutta olin sentään
sangen epävarma asiastani, en myöskään ollut löytää mitään sopivaa
ylimenopaikkaa, niin ahkerasti kuin semmoista ajatuksissani etsinkin.
Pelkäsin, että hän säikähtäisi pahanpäiväisesti, ja ajattelisi
pahaa minusta ja närkästyisi minulle koko elinijäkseen. Ja se olisi
ollut ikävää minusta, sillä hän oli sievä hieno tyttö, jota ilman
muuta täytyi kunnioittaa, kun vaan katsoi hänen puhtaita kauniita
kasvojaan. Mutta niinhän on, tiedäthän sen, että juuri semmoinen
tuntuu kannattavankin voittaa. Noh, näinpä sitte kävi:
"Olimme jo lähellä Wentorffia. Tiedäthän, siinä jossa tie poikkee
Gutendorffiin, ja oli siinä ajaessa jo tullut tuommoinen lauhea
hämärä ilta; silloin tuumaan minä: nyt täytyy sinun ryhtyä asiaan,
muuten ei siitä lähde mitään. Minäpä alan siis varovasti ja sydän
kurkussa. Toden totta, kuule, ihan sydän kurkussa. 'Kuule, Lisbeth
Junker', sanon minä, 'sinähän ajat nyt minun rattaillani, vai kuinka
lie?' 'Ajanhan', vastaa hän ja nauraa. 'Niin noh, kun muuten joku
ajaa sillä tapaa, sanoo hän: 'Tulehan, mennään nyt sisään sinne tai
sinne, ja otetaan hiukan suihin, koska olen saanut ajaa kanssasi'.
Sitähän emme me nyt voi tehdä, vai? Voisit tulla puheenaineeksi, ja
myöskin on luultavaa, etteivät ravintolat enää ole auki. Tuumi nyt
tarkkaan, mitä voit tehdä minua hyvittääksesi, sillä muutoin kiusaisi
sinua aina ajatus, että olet ajanut minun kanssani, etkä tehnyt
mitään sitä hyvittääksesi. Näethän, sinä nyt kerta olet rattaillani,
se on nyt auttamaton tosiasia'. 'Niin', sanoi hän ja nauroi, 'sano
sinä ennemmin suoraan, mitä haluat'. Silloin vuovaan minä ja sanon:
'Niin ell'et pahastuisi siitä, tyttöseni, niin ottaisin mielelläni
suutelon, ja jos sopii, useammankin. Älä herran tähden vaan säikähdy.
Istu hiljaa vaan. Ei sinun tarvitse ruveta rattailta hyppäämään alas.
Ell'et salli sitä, niin ajan yhtä kiltisti vierelläsi tässä, kuin jos
olisit isoäitini, jota ajan kirkolle. Ainoastaan, ettet pahastu'.
"Niin noh, tuohon tapaan puhuin. Tyttö istui hetken hiljaa, ihan
hievahtamatta ikäänkuin tuumisi hän asiaa, minä kuulen hänen keveän
hengityksensä ja kadun jo, että olen sanonut sen, ja olen jo
puhaltamaisillani peräytymiseen, mutta silloin alkaa hän vitkaan ja
hiljaa: 'Tiedänhän hyvästi, että te jälkeenpäin usein komeilette
sillä, että joku tyttö on ollut mieliksenne. Sallin kyllä sinun
suudella itseäni, sinä kun olet ystävällinen ja kunnon poika,
mutta sinun pitää antaa kätesi minulle ja luvata, ett'et koskaan
maailmassa puhu kenellekään sanaakaan tästä'. Minäkin, uskoisitko
Jörn... minäkin kävin ihan hiljaiseksi ja vakaaksi. Ja minun täytyi
todellakin antaa hänelle käteni ja sanoa hänen jälestään sanat,
jotka hän lausui edeltä, ja luulenpa, että olisin jälkeenkin vielä
jäänyt istumaan hänen vierelleen äimistyneenä ja saamattomana, ell'ei
hän olisi kätkenyt silmiänsä käsiinsä oliko se sitte nauraakseen
tai itkeäkseen. Silloin lausuin jonkun hyväilysanan ja kohotin
hänen pienet raikkaat kasvonsa kohdeni, ja Jörn... hän oli hyvä
minulle. Me suudeltiin ja juteltiin. Hevoset pureskelivat ruohoa
tien viereltä, rattaat kääntyivät poikittain tien ylitse, siitä emme
välittäneet. Ringelshörnillä astui hän rattailta. 'Kuule', sanoin
minä, kun hän oli astunut rattailta alas, 'tämäpä oli mieleeni.
Oleppas oikein hyvä ja kiltti tyttö ja sano minulle, mikä ilta saan
ensi viikolla tulla Wentorffiin ja odottaa sinua piiliäispuun alla
puutarhassa'. Mutta hän ravisti päätään vaan ja sanoi: 'Kiitos vaan
sinulle, olet ollut kiltti hyvä poika, mutta jätä sinä puutarha
rauhaan. Paljaaseen armastelemiseen olen minä liika hyvä, ja
naimisiin en taas kanssasi lähde; rakastan erästä toista, jota en
koskaan saa!' Heitin hänelle jonkun lentomuiskun jälestä ja sain
luvan jättää hänet sillä kaupalla. Hän meni mäkeä alas Kultahetettä
kohden. Sittemmin olen nähnyt hänet vaan kerran jollain asemalla,
hän tuli luokseni ja tervehti minua, kuin olisin ollut hänen oma
veljensä. Mutta senpä sanon: vielä tänä päivänä olen mielissäni
seikkailusta. Puutarhaan en mennyt, en ajatellut silloin vielä
naimisiin menoa."
Semmoista jutteli sotaveikko ja heitti tähystelevän veitikkamaisen
katseen ensinnä Jörn Uhliin, sitte kyökkiä kohden.
Sillä aikaa istui Lisbeth Junker turvelaatikolla lieden ääressä, ja
emäntä, hiukset kiiltävinä ja tummanharmaina päälaellaan, kysyi:
"Mutta kerroppas nyt suoraan: miten teidän välinne oikein on? Jörn
Uhlista olen kyllä kuullut yhtä ja toista. Vähän omituinen hän on,
kurkistelee tähtiin, ja askartelee monenmoista, joka ei laisinkaan
olisi tarpeen talonpojalle. Kankea ja epäkäytöllinen hän myöskin
on. Ei aivan yhtä pahasti sentään kuin pastori Wedt: sille antoi
emännöitsijänsä kerran käteen sateenvarjon ja sanoi: 'Teidän pitää
kantaa sitä _noin_, tuuli tulee lännestä'. Paluumatkalla sanoi kuski:
'Nyt toisia käsin, herra pastori!' Mutta pastoripa ei kääntänyt
sateenvarjoaan; piti sitä niin vaan, kuin vanha Katrinsa oli
käskenyt. Ei, yhtä pahasti ei hänen ole, mutta epäkäytöllinen hän on
ja raskaskäänteinen, lyhyesti, semmoinen hiukan syrjäpuolin en. Mutta
_sen_ sanon sinulle: semmoinen hän kuitenkin on, kuin äiti konsaan
voi pojastaan toivoa. Totta, totta se on, ei sinun yhtään tarvitse
saada niin välkkyviä silmiä siitä. Pojanpahikkoni sanoo usein: 'Olisi
hän sinun poikasi, äiti, niin hänestä saisit iloita'. Noh niin,
lyhyesti vaan, oletko kihloissa hänen kanssaan?"
Lisbeth nosti silmänsä turvelaatikosta ja huomasi, ettei hänellä
ollut mitään syytä salata, mitä hänessä liikkui. Jo kahdeksan vuotta
oli sydämensä ollut ihan täynnään Jörn Uhlia, mutta entispäivästä
saakka oli se ihan kukkurallaan. Kuten pieni lapsi, joka ensin
arkana, säikähtynein silmin ja vitkastellen antaa kätensä vieraalle
tervehtijälle, mutta sitte nopeasti omaistuu, samalla tapaa rupesi
Lisbeth Junker kertomaan äidistään, onnettomasta opettajantyttärestä,
lapsuudestaan vanhojen hyväntahtoisten isovanhempainsa luona ja
leikkitoveristaan, omituisesta Jörn Uhlista. Ja nyt sai kuulla Jörn
Uhlista. Jörn Uhlista, Jörn Uhlista. Ei mistään muusta kuin Jörn
Uhlista. "Aina minä olen pitänyt hänestä. Mutta aluksi oli hän
minusta liika ohut ja liika tuhma. Sittemmin olisin kyllä ottanut
hänet hirveän mielelläni, mutta silloin nai hän toisen. Oh, missä
tuskassa minä sen ajan olin. Mutta sitte kuoli hänen vaimonsa. Sitte
vasta minä oikein olisin ottanut hänet mielelläni. Mutta sitte tuli
tuo kamala aika hänen isänsä ja veljiensä kanssa, kesti seitsemän
vuotta, ja sinä aikana ei häneltä riittänyt ajatustakaan minuun. Ja
nyt... nyt näyttää melkein kuin... hyvä Jumalani, eilen leikki
hän minun kanssani noppaa. Hän on nyt kolmenkymmenenyhden, minä
kahdenkymmenenkuuden."
Emäntä liedellään löi kätensä yhteen: "Mutta eipäs!" sanoi hän, "mikä
juttu, mikä juttu! Yhden ainoan romaanin olen eläissäni lukenut:
'Pyövelintyttären korvarenkaat'. Mutta tämäkin on romaani. Mikä
juttu! Kuka tietää, mitä varten tämäkin on tapahtunut. Minä menin
naimisiin kahdeksantoista vanhana, mieheni oli kahdenkymmenenviiden,
ja minä olin järkevä, mutta hän ei. Hän oli ihan samallainen
tuulihattu kuin poikansa nyt. Siksi täytyi minun olla vakava. Siitä
syystä olenkin tullut tämmöiseksi, kuin olen, näin hieman ankaraksi
ja hiukan komentavaksi. Alkuaan olin hento haavemielinen tyttö."
"Kun vaan tietäisin", sanoi Lisbeth, "ottaako hän minut. Hänellä ei
ole taloa eikä rahaa. Minä ottaisin niin mielelläni hänet, ottaisin
niin mielelläni semmoisenaan kuin hän onkin. Ja vaikkapa saisin koko
elämäni ajan istua kyyröttää hänen kanssaan Aulangolla, olen aina
oleva onnellinen; olen oleva onnellinen vaikka joutuisin kaivamaan
turpeita hänen kanssaan. Mutta sitä hän ei tee. Hän on menevä
jonnekin ja ryhtyvä johonkin. Ja Jumala ties, mitä kaikkea sitte voi
tulla väliin." Siten valitteli hän, ja tuijotteli silmät kyynelistä
tulvillaan valkeaan.
"Oh", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: "älä turhia
huolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää
kieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa."
Lisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan:
niin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. "Sitä ei hän
vielä tee", sanoi hän epäilevästi, "hän kun ei vielä tiedä, mihin hän
ryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan
kanssa mene naimisiin."
Siten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat
olivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän
viereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen
päivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.
"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan", sanoi
emäntä, "ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika
vintiö?"
"Oli hän", vastasi Jörn, "mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta
pitämään."
"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan", sanoi emäntä, "ett'ei
koskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan
pitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä
kohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut
aivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän
viimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon."
"Äiti", sanoi sotaveikko, "eilenhän juuri sanoit, että olen viime
vuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi."
"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän
muuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista
tule, ennenkuin hän menee naimisiin."
"En minä vielä naimisiin itseäni anna", vastasi veitikka. "Tiedätkö
mitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä.
Sitte sinulla on apua talossa."
Silloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka
hänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin
taaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi.
"Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka."
Väki nauroi hiukan, näkyivät sentään olevan tottuneet tuommoisiin
kohtauksiin.
"Kolmet koulut hän on käynyt", toraili emäntä, "ja ollut kahden
papin luona, mutta samallaisena kuin on lähtenytkin on hän joka
kerta palannut takaisin taas, yhtäläisesti vailla vakavuutta ja
harrastuksia. Toivoin sitte, että sotaretki edes saisi hänet
järkiinsä, mutta heti asemalla on ensimäinen tekonsa se, että ottaa
minut käsivarsilleen ja kantaa kaikkien ihmisten keskitse rattaille.
Siitä päivästä olen taas lyönyt monta lusikanvartta poikki hänen
päähänsä En ymmärrä, mitä hänestä oikein tulee. Ei hän juo, eikä
pelaa, ei laiskottele eikä vetelehdi, mutta hän ei ole vakava eikä
pyrinnöissään ole hartautta."
"Hän katsoo karsaasti kaikkeen, mitä teen ja sanonkin", puolustihe
sotaveikko. "Ja kaikki, mitä sanon tai teen, on minun käsitykseni
mukaan oikeaa ja järkevää, mutta hänestä taas ihan päinvastaista.
Joko ei hän ole minun äitini, tai en minä hänen poikansa. Pikimmin
voisi hän olla minun vaimoni."
Äitinsä katseli häntä päätään pudistellen. "Aivan samallainen oli
hänen isänsä. Mitä kaikkea sainkaan siltä sietää! En saanut ottaa
askeltakaan talossa ilman että hän oli kintereillä härnäämässä,
suutelemassa, nykimässä; aina oli hän tuhmuuksineen tiellä, kun minun
piti tehdä työtä. Hänen kanssaan ei voinut puhua vakavaa sanaa,
kohta käänsi hän kaiken pilaksi. Näinä avioliittomme alkuvuosina
ajattelin usein: jos tätä nyt jatkuu kolmekymmentä vuotta, niin
etpä pääse ikinä vanhenemaan, mutta et myöskään koskaan saa lepoa.
Mutta sittemmin, kun olimme olleet naimisissa noin kymmenkunta
vuotta, silloin muuttui hän ihan toiseksi mieheksi. Ihan kuin olisi
hän kääntänyt uuden lehden elämässään esille. Ei uskoisi todeksi
sitä, kun kertoo siitä, mutta totta se sentään on. Hänestä tuli
puuhaava mies, hän teetti laajaperäisiä kaivaustöitä rämeikössä,
perusti tiilitehtaan, jonka hän sentään kohta myi taas. Nyt oli hän
useammin matkoilla, ja oli piintyneempi töihin ja toimiin, kuin
minulle olisi ollut mieleen, nyt asetuin _minä_ usein hänen tielleen,
ja nyt ei ollut _hänellä_ aikaa ja nyt sanoi hän, 'mutta hyvä
lapsi, jätä nyt, minun täytyy ajatella'. Hän ei suuria välittänyt
minusta, korkeintaan, että hän toisinaan joskus ohimennen silitti
minua päälaelle ja sanoi: 'Kuinka sileät ja kirkkaat hiuksesi ovat,
äitiseni, ja sileänä ja kirkkaana pidät koko talon'. Vieraat ihmiset
sanoivat joskus, 'millainen iloinen mies sinulla on!' Minulla ei
siitä ollut aavistustakaan. Minulla oli _ollut_ iloinen mies, nyt
ei minulla melkein ollutkaan miestä. Tuo näkyy kuuluvan sukuun. Nuo
tulevat vasta noin kolmenkymmenen tienoissa järkiinsä. Luulenpa, että
niin on tuonkin kanssa käyvä."
Lisbeth Junker nojasi pöydän ylitse ja katsahti säälivällä
vahingonilolla sotaveikkoon: "No, joko tunnet enteitä, että tulet
järkiisi pian."
"Pidä sinä huolta omastasi vaan", vastasi tämä. "Se ei ollut niin
paljoa häävempi tästä noin seitsemän vuotta takaisin."
Silloin punastui Lisbeth ja heitätti päätään, sitte naurahti hän
lyhyeen. Mutta ei luonut silmiään ylös Jörn Uhliin.
Ruuan jälkeen otti toveri heidät kummankin kanssaan, vei heidät
mukanaan pitkiä peltoteitä, näytti heille kaikki talon maat, pellon
siellä, pellon täällä, siinä ohessa kertoili hän hauskoja kaskuja
sotamiesajoilta, eräästä hauskasta Hampurin ja Berlinin matkasta ja
härnäili Lisbethiä. Kun Jörn Uhl halusi kuulla jotain talonpidosta,
nauroi hän vaan ja löi leikiksi ja sanoi: "Mitä sinä? Semmoisista?
Niistä pitää äiti huolen."
Lopuksi, kun he jo olivat tulleet pitkän matkan kylästä, ja Lisbeth
jo mielellään olisi kääntynyt takaisin, vaati hän innokkaasti, että
he vielä nousisivat eräälle kukkulalle, joka oli vähän syrjään
peltotiestä. Kun he korkeiden vallien välitse, jotka kasvoivat nuorta
tuomea, olivat kavunneet ylös, näytti hän heille että tämä korkea
mäentyrmä kuului hänelle, aina puroon asti alhaalla, jonka vesi
lepäsi siellä hiljaisena ja leveänään.
"Ei ole suurenkaan arvoinen", tuumi Jörn Uhl.
"Ett'eikö suuren arvoinen?" tokaisi sotaveikko. "Ett'ei suuren
arvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit
nelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?"
Hän poikasi jalallaan maahan. "Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta
viis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?"
"No mitä sitte?" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.
"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!"
"Savea?"
"Savea juuri, houkko!" huusi toveri. "Savesta tehdään astioita ja
sementtiä."
"Älä!"
"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta
vielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä
myöten. Teräslankaisia köysiä... kuules! Sitte lotjissa alas puroa.
Ell'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse
sementtitehtaan."
"No, toimeen vaan!" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin
harmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.
"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä.
Minun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä
Hannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi."
Lisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: "Näeppäs vaan", sanoi hän,
"jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!" Jörn Uhl näytti kokonaan
vaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan
enää.
Kun he palasivat taloon, käväsi Lisbeth vielä emännän kanssa
puutarhassa, Jörn taas oli toverinsa kanssa mennyt tupaan
istumaan. Siellä nouti toveri esiin pari kirjaa, toinen käsitteli
kivennäistiedettä, toinen taas oli erityinen savikaivaustöiden
oppikirja. Hän löi pöytään ja sanoi vihoissaan: "Onpa kurjaa, että
oli koulussa niin väliäpitämätön, nyt seisoo tuossa kuin härkä ladon
oven edessä." Hän työnsi kirjan Jörn Uhlille ja sanoi: "Sinä tietysti
ymmärrät tuon kaiken. Sinä, jonka kasvatuksesta kukaan ei ole
huolehtinut tuon taivaallista, olet itse ponnistanut itsesi eteenpäin
niin että nyt ymmärrät kymmentä vertaa enemmän kuin minä, joka olen
käynyt koulua kymmenen tuhannen markan edestä. Katsoppas sivulle 350.
Ymmärrätkö, mitä siinä sanotaan?"
Jörn Uhl ymmärsi kaiken, ja selitti toverilleen. Hän selaili
toistakin kirjaa ja selitti sitäkin hänelle. Toveri unohti
vihastuksensa ja tuli ihan riemuihinsa ja sanoi: "Kuule, käväisehän
ensi viikolla taas täällä, puhutaan silloin enemmän tästä."
Jörn Uhl nyökäytti päätään ja tiedusteli häneltä tarkemmin tuollaisen
teknillisen koulun järjestystä ja kuinka kauan siellä täytyisi olla,
ennenkuin sieltä saisi jonkinlaisen puoltolauseen tai todistuksen.
Lopulta istui hän taas hiljaa, umpimielisen näköisenä, ja omituiselta
näytti, kun hän laski suuren, ruskettuneen, työn kovettaman
kämmenensä tuolle uudelle sirolle kirjalle. Kirja näytti tuon
kämmenen alla niin kääpiömäisen pieneltä, kuin joku siro lasten lelu.
Ennättääkseen kotiin vielä päivänvalossa, lähtivät he. Emäntä kutsui
sitä ennen sentään Jörn Uhlin hiukan kahdenkesken puheilleen ja
kertoi hänelle, kuinka tyttö oli miellyttänyt häntä, ja kehoitti
äidillisesti häntä luottamaan tulevaisuuteen vaan ja ottamaan hänet
morsiamekseen, toimeentulonhan voisi hän sentään aina jostain saada.
Ja hänen pitäisi pian taas käydä tervehtimässä: poika oli tänään
ollut ihan järkevä. Kyökissä oli hän tulihanko kädessä vaatinut
häneltä, että hän varoillaan hiukan avustaisi Jörn Uhlia. Hänen
pitäisi siis tulla, milloin vaan sopi, muutama tuhat markkaa olisi
kyllä hänen käytettävinään, mihinkä hän sitte ryhtyisikin, kauppoihin
tai muihin.
Jörn Uhl yritti kiittää; mutta ei onnistunut häneltä. Hän nyökäytti
päätään vaan, silmät kirkkaina ja ravisti kauan tuon kunnon emännän
kättä, ja tämä huomasi pudistuksesta, mitä hän oli aikonut sanoa.
Aurinko oli jo laskeumassa, kun he viimein tekivät kotimatkaa
leveällä, tyhjällä tiellä.
"No nyt ja", alkoi Lisbeth, "nyt olen taas kahdenkesken kanssasi.
Tämä oli kaunis päivä, ja nyt vielä tämä kaunis kotimatka... Mitä
pidit emännästä?"
"Mitä sinä sotaveikostani?"
"Oh, siitäkö!... Mistä puhui emäntä vielä viimeksi sinulle?"
"Naisten pakinoita!"
"Enkö saa kuulla sitä?"
"Et, et tänään vielä. Huomenna ehkä."
Jörn vaipui ajatuksiinsa, eikä virkannut sanaakaan.
Kun hän oli hyvän aikaa istunut siten, huomasi hän että Lisbeth sai
semmoisen omituisen ryhdin, ikäänkuin joku, joka puolustaikse tai
kääntyy poispäin. Hän katseli ylös ja näki että Lisbethin kasvoissa
oli uhmaa. "Noh", sanoi hän, "mitä nyt, mikä sinun on? Anna kuulua
vaan, tyllityttini. Puhu suoraan nyt, tyttöseni."
"Luuletko sinä, ett'en kyökinikkunasta huomannut kuinka toverisi,
mokomakin kunnon mies kertoi sinulle seikkailustamme. Ja
_semmoisilla_ kädenliikkeillä! Ja nyt olet suutuksissasi. Ja sitä,
sitä en olisi uskonut sinusta."
Jörn nauroi: "Nyt menit väärään kaivoon vettä ottamaan. Iloissani
siitä olen. Onko sille vihoissaan, joka tulee tiellä vastaan ja jolta
kysyy: 'Vieläkö on pitkä matka? Olen kuullut, että on vielä seitsemän
penikulmaa?' Ja se vastaa: 'Ei, on vaan lyhyt taival enää tietä'.
_Iloissani_ siitä olen; nythän tiedän, ett'et sentään olevinasi ole."
"Ole sinä olevinesi... Hän tuli siitä ohitse, ja oli hyvä ja
ystävällinen ja katseli niin vilpittömän ja avomielisen näköisenä. Ja
sitte suuteli hän minua."
"Ilkimys hän on", sanoi Jörn Uhl. "Ihan ilkimys: suutelee turvatonta
tyttöä, joka ei voinut varjella itseään."
"Varjella? En minä yrittänytkään varjella. En tahtonutkaan. Halusin
juuri niin, Jörn."
"Ihan kasakkamaista se oli, se täytyy sanoa. Tuntikausia tuon kanssa
yksin maantiellä! Sinä! Ylpein tyttö koko maassa."
"Se oli jokseenkin tarkalleen niihin aikoihin, Jörn, jolloin sinä
vietit häitäsi Lena Tarnin kanssa."
Jörn vaikeni hiljaa. Hetken perästä otti hän hänen kätensä ja piti
sen ja sanoi: "Rakas, hyvä tyllityttini. Enhän aavistanut tästä
kaikesta mitään."
Lisbeth vastasi vaivalloisesti, kyynelten tukahuttamalla äänellä:
"Nokkela Hannu sinä olet ollut."
"Varroppas vaan! Jos todellakin rohkenet ja uskallat, niin vietätpä
sinäkin vielä häitäsi. Varroppas vaan!"
"Minkään aikaantulemattoman kanssa en niitä vietä."
Silloin naurahti Jörn Uhl, ja kääntyi kokonaan häntä kohden ja sanoi:
"Annanko minäkin hevoseni ruveta pureskelemaan ruohoa tien viereltä,
kuten ennen muinoin muuan toinen Meldorffin tiellä?"
Lisbeth puisti päätään, ja katsahti häneen, silmänsä välähtelivät
kyyneleisinä: "Ei se nyt käy päinsä, Jörn, aurinko on ylhäällä vielä."
"Sekö yksin esteenä?"
Lisbeth puisti taaskin päätään: "Ei täällä, Jürgen! Ei tuommoinen
sovi meille. Ajattelen Lena Tarnia ja hänen lastaan." Hän laski
kätensä luottavasti Jörnin käteen.
Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Tämä on ihmettä. Sulaa ihmettä
kaikki tyyni. Seudun kaunein tyttö ja Jörn Uhl! Ei yksikään ihminen
ole kolmena päivänä rientänyt semmoisilla jättiläisaskelilla
aurinkoon kuin minä. Näetkös: ajamme suoraan aurinkoon. Kunpa vaan
tietäisin, mihin nyt ryhtyisin."
Nyt kävi hän taas vaiteliaaksi, eikä Lisbethkään häirinnyt häntä.
Mutta kun he taittivat pehmeälle hiekkatielle ja rupesi pimenemään,
taivuttelitte hän levottomasti sinne ja tänne, ikäänkuin ei olisi
hänen oikein mukavaa istua. Silloin laski Jörn piiskan kädestään
piiskanpitimeen, ja veti hänet kiinteästi vierelleen, ja katseli
hämillään häntä kasvoihin: "Näinkö tahdot istua?"
"Näin", vastasi Lisbeth ja vetäytyi lähemmä hänen olkapäätään. "Nyt
minä nukun." Itsekseen ajatteli hän sentään: "Sitäpä en toki tee.
Varonpa vaan itseni nukkumasta tänä hetkenä."
Jörn Uhl istui hiljaa ja liikkumattomana kuin patsas ja ajatteli
omaa ja hänen tulevaisuuttaan ja luuli vilpittömässä mielessään,
että Lisbeth nukkui. Mutta hänpä istui, häneen nojauneena ja katseli
suurilla kirkkailla ja liikkumattomilla silmillään yhteen kohtaan.
Kun he saapuivat Aulangolle ja pysähtivät suuren sisäänkäytävän
eteen, sanoi Jörn: "Mene nukkumaan nyt! Olet väsynyt. Huomenna
puhumme enemmän."
Mutta Lisbeth jäi yhä seisomaan hänen luokseen, ikäänkuin aikoisi
hän sanoa jotakin. Silloin silitti Jörn hänen poskiaan ja sanoi:
"Rauhoitu nyt! Luulen, että kaikki kyllä vielä tulee järjestykseen."
Silloin lähti Lisbeth sanomatta sanaakaan.
Kun hän oli saanut hevoset valjaista ja laitumelle, meni hän
asuintupaan ja jatkoi mietiskelyään. "Huomaan sen nyt, siinä koko
vika on ollut, että olen ollut harhassa kaikki nämät vuodet... Olen
aina paheksinut kaikkea tehtyä ja teeskenneltyä ja kaikkea väärää
valoa, ja olen isässäni ja veljissäni ja monessa muussa saanut
nähdä, kuinka turmiollista on valehdella ja kaunistella itselleen
ja ajatella ja tehdä toisin, kuin mitä paljas suora totuus vaatii.
Olen kyllä huomannut, kuinka laajalle tuo pahe on levinnyt, ja olen
aina, kahdeksannestatoista ikävuodestani asti ylpeillen ajatellut,
että 'minä, Jörn Uhl, olen toki vapaa siitä'. Ja nyt on näinä kolmena
päivänä minulle selvennyt, että olen minäkin elänyt itsepetoksessa
ja valheessa ja vaeltanut harhassa. Minä, Jörn Uhl, minä en ole
tarpeeksi tarkasti ottanut huomioni alaiseksi itseäni ja asiaani,
enkä ole tuntenut itseäni. Olen koettanut pidättää itselleni Uhlin,
joka ei enää kuulunut minulle, ja olen sillä jatkanut isäni ja
veljieni valhetta, ja samalla heidän kurjuuttaan. Olen ollut hirveän
raskaassa työssä, kuten hevonen savivääntimessä, ja olen ollut
kauheiden huolien rasittama. Minä luulottelin, että elämäntehtäväni
oli pitää Uhlista kiinni. Uhl... mitä on Uhl? Mitä on Uhl sieluni
rinnalla? Ja Lena Tarnin sielun rinnalla? Ja vaikka sitte voittaisi
kaiken maailman itselleen! Ja saisi sielullensa vahingon? Kuka sitte
sielun parantaisi? Minun on sieluni kovettunut, Lena Tarn on kuollut
ja Wietenin hiukset ovat lumivalkeat. Minä olen alkanut ylhäältä,
korkeasta Uhlista, korkealta ylhäältä olen alkanut ja olen
vaipunut... vaipunut.
"Olisin elellyt täällä Aulangolla tai jollain toisella aulankotilalla,
tai olisin aloittanut muuten jotain, jotain pientä, _omilla_
voimillani, niin olisi Lena saanut hyvän hoidon, eikä Wieten olisi
niin vanha ja niin valkea, ja minä osaisin vielä laulaa, kuten joskus
ennenkin lapsena, enkä olisi tuommoinen äkkipikainen ja jurottelija.
Silloin olisimme seisoneet oikealla pohjalla ja perustalla, ja
olisimme siitä vähitellen ponnistelleet ylös. Alkaa alhaalta, kas
siinä piilee koko autuus! Toden totta, alhaalta alankin nyt. Niin
totta kuin Jumala auttaa. Alan noppapelillä ja tahdon olla lapsi kuin
Venhonen ja sotaveikkoni."
Hän otti valkeata ja meni kirstulle, joka seisoi kulmassa ja rupesi
etsimään yhtä ja toista, kunnes viimein koko lattia ympärillään oli
vallan kirjojen, karttojen, lasien ja kaukoputkien peitossa. Hän
otti tuolin itselleen, avoi jonkun kirjan, avoi erään toisenkin, ja
järjestihe istumaan ikäänkuin koulupoika, joka varustautuu lukemaan
oikein ahkerasti, piti kirjaa kädessään ikäänkuin kymmenvuotias
poika, joka opettelee ulkoa, naurahti matalaan ja antoi kirjan
vaipua: "Omituinen ylioppilas tuosta tulee. Hän on tarttuva
piirustimeen kuin lapioon, harppiansa hän on kääntelevä kuin auraa,
tieteitä on hän ahmiva kuin janoinen sotilas raikasta vettä, ja
silmiään hän on siristävä kuin metsästäjä, joka hämärissä väijyy
ketunluolalla. Olisiko tämä nyt oikein totta? Tuo kaikki, joka
lapsesta saakka on ollut salainen iloni, _varastettu_ iloni, sitä
saan nyt armastella päivät pitkät, ikäänkuin olisin laillisesti
ja julkisesti ollut vihillä sen kanssa? Olisiko tuo mahdollista?
Keskellä kirkasta päivää saisin katsoa kirjoihini ilman että ihmiset
sanoisivat: katsos tuota, tuota hohkoa lueksijatalonpoikaa?"
Hän tuijotti silmäkulmat rypyssä kiinteästi tuvan hämärään. "Olisi
isäni ollut vakava mies ja pitänyt minusta, ja viettänyt illat
meidän kanssamme, olisi hän kyllä huomannut, mihin minua veti.
Silloin olisin säästynyt työläästä tiestä ja paljosta huolesta,
olisi silloin minustakin tullut ystävällinen ihminen, auringon
loistetta sydämessä ja silmissä. Nyt jään aina tämmöiseksi raskaaksi
ja luonteeni rosoiseksi. Mutta... en vielä lankea toivottomaksi ja
menetä rohkeuttani. Kammostumasta olen oppinut jo silloin muinoin
Wietenin kertomuksia kuunnellessani, sitten Lenan kuolinvuoteella ja
sittemmin pitkinä kolkkoina yksinäisyyden hetkinä. Olen hetkinäni
ollut ihan tyhjyyden partaalla ja ihan Jumalaa lähellä. Mikähän
voisi minua enää järkyttää? Pitää alkaa alusta vaan ja uskoa hyvään,
uskoa hyvään Jumalassa ja itsessään, kas siinä piilee koko autuus.
Niinpä uskallan sen. Ja ell'en täällä enää voi tietojani käyttää, kun
olen liika vanha jo tai jos kuolen ennemmin, niin on kai Jumalalla
tuolla ylhäällä teitä rakennuksen alla, tai kaivauttanee hän vielä
valmistumattomissa maailmoissa syvänteitä, hietasärkkiä ja kanavoita
ja voi sijoittaa minut kaivospäällysmieheksi tai sulun vartijaksi
jonnekin. Heitänpä mittanuorani aina tähtiin asti ja teroitan
lapiotani urakkatyötä varten linnunradalla. Annanpa itseni leikkiin,
kuin olisin kuus'toista vuotias vielä.
"Toden totta, sen teen. Ja jos sen teen, niin on minusta tuntuva kuin
seisoisi istuimeni takana maailman kaunein ja ylpein nainen...
oh, mitä liikuttavat minua naiset... kuin seisoisi _oma tyttöni_,
minun oma hieno ja ylpeä tyttöni istuimeni takana, ja katselisi
kuumin silmin minua ja kirjaani ja odottaisi, kunnes olisin valmis
kirjoineni. Ja kun sitte olen valmis, on hän naurava kirkkaasti ja
puheleva häistä. Ja täällä Aulangolla, täällä tulemme viettämään
häitämme. Toden totta, semmoiset pidämme, ne kannattavat vaivan. Ja
nyt menen kohta ja kysyn häneltä, onko se hänelle mieleen."
Ja semmoisenaan kuin oli... takin oli hän jo ennättänyt riisua...
lähti hän ihan arvelematta valkeissa paidanhihoissaan ja ihan
suur'suuntaisen suunnitelmansa valtaamana tuvasta välikön poikki
kammariin, jossa Lisbeth Junker nukkui, ja eroitti valuisen syysyön
hämärässä hänen vuoteensa ikkunan lähellä, nyt häntä sentään
rupesi hiukan epäilyttämään ja hän läheni hiipien. Lisbeth ei
liikahtanutkaan, katseli vaan hämmästyneenä häntä. "Sinäkö se olet,
Jürgen? Tule tänne!" Hän otti hänen kätensä, teki hiukan sijaa
hänelle ja veti hänet alas vuoteen reunalle. "Mitä sinulla vielä oli
asiaa?"
Jörn istahti hiukan kankeana ja selitti sitte vakaana hänelle
suunnitelmansa, joutui välistä hämilleen ja välistä vilkastui taas
ja teki suuren kädenliikkeen. "Ja nyt on vaan kysymys siitä, otatko
todella minut ja suostutko odottamaan vielä pari vuotta."