Mutta Lisbeth Junker sanoi: "Tiedätkö mitä? Sinun pitää kertoa se
meille!... Nyt heti! Ala vaan, Heim!"
"Istu sinä tähän minua vastapäätä", sanoi Heim; "sinua on nimittäin
hauska katsella. Eikä Jörn Uhl saa tekeytyä noin ylvään ja kopean
näköiseksi! Hän arvelee tietysti, että minä laskettelen vallan
omiani. Mutta minäpä sanon sinulle, Jörn: yhtä paljon totuutta piilee
siinä, mitä minä nyt aion puhua tuosta kuolleesta, kuin olisi siinä,
jos sinä puhuisit maankerrostumista tai rikkaruohojen siemenistä.
Kerron sulaa totta."
"No Herran nimessä!" sanoi Jörn Uhl. "Ala sitte vaan! Aikaa on meillä
ihan riittämään."
Silloin asettausi Heim Heiderieter pitkälleen, nojasi kiharaa
päätänsä käteensä ja alkoi kertoa:
Kun lähtee alas tästä kukkulalta, tapaa tuolla alhaalla erään
yksinäisen puronuoman. Joka kevät ja syksy paisuu se vieläkin yli
reunojensa ja vyöryttää mukanaan kaikellaista mutaa, niin että
puron laakso muun karuperäisen ympäristön keskellä muodostaa leveän
viherjän uoman.
Kolmetuhatta vuotta sitten juoksi siinä voimakas vedensuoni; kukkulat
tässä ympärillä olivat nimittäin kaikki viherjän metsän peitossa;
lehmuksia ja pyökkejä, koivuja ja tammia kasvoi ja kamppaili
rinnakkain. Pähkinäpensaita, oratuomia ja villejä omenapuita kasvoi
ja tungeskeli kookkaampien veljien jaloissa; milloin syysmyrsky
kaatoi jonkun suuremman puun, tunkivat ne kohta sen sijalle ja
rehentelivät auringon paisteessa.
Maan vallitsijoina olivat siihen aikaan kukkuloilla metsät,
alavammissa paikoissa vedet. Ihminen ei silloin vielä merkinnyt niin
paljon kuin nyt; olihan kuitenkin jo saanut niin paljoa aikaan,
ettei hän enää tarvinnut aivan pahasti pelätä vahvempiaankaan
eläimiä. Siellä täällä, missä oli jonkun verran tilaa veden ja
metsän välissä, seisoivat harvakseen ja yksikseen heidän majansa.
Paljaalle maanpinnalle olivat he pystyttäneet tointoisiaan vastaan
nuoria puunsalkoja tuiksi ja katanneet ne savella suonreunalta.
Ylös harjalle oli ladottu raskaita turvemättäitä, jotta ne hiukan
antaisivat lujuutta rakennukselle puuskuilevia syystuulia vastaan ja
vähän murtaisivat rankkasateen voimaa.
Asui silloin tuon kapean puron rannalla, riippuvain pyökinoksien
varjossa nuori, parhaissa voimissaan oleva mies. Aikaisemmin oli
hänellä ollut joku toinen nimi, mutta heti nuorukaisvuosistaan alkaen
ruvettiin häntä kutsumaan Venhoseksi, hän kun alinomaa koversi
lehmuksesta pieniä venheitä, varusti ne niinisillä purjeilla, ja
koetteli niitä purossa. Kun hän sitte oli saanut kylliksi kokeilluksi
niiden kanssa, laittoi hän niiden malliin suuremman venheen, jonka
hän varusti suurella naudantaljaisella purjeella ja jota hän sitte
koetteli siinä Elben lahdessa, joka nyt muodostaa tuon rämeen, joka
näkyy tuossa. Hän oli niin kiintynyt töihinsä ja kokeiluihinsa,
ett'ei hän koko kesään välittänyt mitään tytöistä, jotka kirkuen ja
mellakoiden kävivät kylpemässä puronrannalla. Peltonsa viljelyksenkin
hän löi laimin, eikä välittänyt lehmänhoidosta, eikä käynyt talvisin
metsästämässä. Ja oli siis, kuten kaikki keksijät, kevytmielinen ja
epäkäytöllinen, eikä ollut mies ottamaan omin voimin talvea vastaan.
Siten näperteli ja kokeili hän koko suven. Mutta kun tuli talvi, ja
nälkä alkoi ahdistaa, juoksi hän kiireesti -- sudentalja hartioillaan
oli nimittäin ohut ja kulunut -- lumen ja vinhan itätuulen läpi
majalle, joka sijaitsi alimpana puron rannalla. Siinä asusti eräs
harmaaparta ukko, joka ei koko pitkään suveen tehnyt muuta kuin hoiti
auringonpaisteessa lepäävää ohrapeltoansa ja paimenteli sikolaumaansa
tammien alla, eikä pitkään talveen muuta kuin keitti ohransa suuressa
ruoka-astiassa ja särppi sen tyhjäksi ja hiukan kohottautuen takan
äärestä kurotti ylös kattoa kohden, jossa savuisessa sinihämärässä
riippui pyyleviä raskaita kinkkukimpaleita. Hänen luonaan makasi
Venhonen koko talvet tulen ja savun, kiehuvan ohran ja kinkkujen
keskellä ja tarinoitsi ukon kanssa syvämielisistä asioista, kuten
siitä, oliko Thorin vasara kullasta vai raudasta... tai pääsivätkö
nekin Valhallaan, jotka olivat kuolleet nuorina ennättämättä vielä
tehdä mitään urostekoja... tai voisiko ihmistaito vielä joskus
kehittyä niin pitkälle, että osattaisiin rakentaa venheitä niin
suuria, että ne voisivat kantaa sata ihmistä. Ja muusta semmoisesta.
Mutta kun koittivat ensimmäiset kevätpäivät, sukelsi Venhonen esiin
savusta, astui purolle ja pesi itsensä puhtaaksi noesta ja rasvasta,
joka talven mittaan oli muodostanut oikean karstakerroksen hänen
ylleen, ja ryhtyi sitte, kiiltävän puhtaana ja noselan ryhdikkäästi
astuen, työhönsä taas.
Kerran nyt, keskellä työtään, heräsi hänessä uusi suuri aate. Aate
tuli niin yht'äkkiä ryöpsähtäen häneen, että hän katsahti ylös
erääseen sattumalta ylitsensä lentävään närheen, ikäänkuin olisi se
pudottanut sen hänelle. Hänen tuli tehdä ihan uudellainen venhe,
hänen tuli taivuttaa nuoria norjia puunrunkoja venheen keula- ja
takakuvuksi, sitoa ne köysillä yhteen ja peittää härännahalla ja
rakentaa siten venhe, suuri ja kevyt, jonkamoista ei ennen oltu
nähty. Koko kesän rakenteli hän sitä; välistä lannistui rohkeutensa
siinä niin, että hän antoi päänsä vaipua ihan polvien väliin, mutta
välistä tuli hän taas niin ylimielisesti vallattomaksi, että hyppi
ilosta puulaitteensa ympärillä. Kaikki kävivät hieman uteliaiksi
näkemään mitä siitä oikein rupesi syntymään. Useimmat nauroivat
hänelle. Tyttöjä kävi katsomassa työtä, ja kukin heistä, kun oli
yksin, sanoi: 'Mutta somahan siitä tuleekin, Venhonen!' Mutta kun
sattuivat yhteen, puhuivat he kaikki yhteen suuhun: 'Ei siitä mitään
synny!'
Eräänä koleana syyspäivänä raahasi hän venheensä vesille. Kaikki
olivat rannalla katsomassa. Ja kuten aina käy, ensi koe epäonnistui,
venhe lepäsi kallellaan, hoippui kuin lehti tuulessa, se kaatui.
Hänen täytyi uida pitkä ja työläs matka. Rannalla kaikui häntä
vastaan sama pilkallinen, hohottava riemu, jolla aina on tervehditty
jokaista keksijää, olkoon hän sitte runoilija, taituri tai
valtiomies, kun hän vaan on epäonnistunut yrityksessään.
Hän ei mennyt hirteen. Mutta hänessä heräsi voimakas, raivoisa viha:
hän istui takkansa eteen vaatetuolilleen ja istui siinä viikkokausia.
Hänen vaalea partansa kasvoi; hän ei hievahtanut paikaltaan. Hänen
vaalea partansa kasvoi pitkäksi; paikallaan hän vielä istui.
Hänen vaalea partansa tuli niin tiheäksi, ettei enää nähnyt hänen
yhteenpuristettuja huuliaan ja niin pitkäksi, että se lepäsi
leveänään maassa lieden edessä; yhä istui hän paikallaan vaan. Hän
istui istuimellaan ja kaivautui vihaansa. Joka ilta lähti hän sentään
hämärässä ulos ja taisteli ulkona myrskyssä ja lumessa puoliöihin
suden kanssa jäniksestä ja kanasta ja saukon kanssa kalasta, ja
hankki siten itselleen välttämättömimmän ravinnon, tuli karaistuksi
ja vahvaksi, tuli notkeaksi ja taitavaksi hyökkäämään ja väistämään.
Siten eleli hän aina keskitalveen asti.
Silloin ruvettiin heimossa kaipaamaan häntä. Sillä siitä asti
kuin tuo hauska runoniekka, joka vielä valkopäänäkin oli joka
kevät sanellut tytöille uusia piiritanssilauluja, oli kuollut, oli
nuori Venhonen aina sanonut päivän, jolloin aurinko taas rupesi
ilmoittamaan kevättä. Silloin olivat he hänen sanojensa perusteella
viettäneet kekrijuhlaa. Nytkin lähettivät he hänen luokseen
miehen, joka toi hänelle ystävällisen tervehdyksen heimolta ja
vasikan takapuolineljänneksen. Mutta tuskin sai Venhonen silmiinsä
sisääntulijan, kun hän jo hypähti pystyyn ja sanaa sanomatta viskasi
miehen ulos, vasikan neljännes lensi jälestä.
Silloin viettivät he kekrijuhlaansa vanhan Gruhlemummon sanojen
perustalla, hän nimittäin sanoi, että nyt täytyi olla aika
juhlanpitoon, hänellä kun enää oli ainoastaan kuus' ruukullista
hapankaalia nurkassa, ja siihen aikaan oli aina ennenkin vietetty
juhlaa.
Kun he nyt viettivät juhlaansa ja melkolailla juotuaan, lähtivät
tavan mukaan, joka jo silloin oli käytännössä, käymään majalta
majalle, heräsi heissä se humalainen rohkeus, että uskalsivat
Venhosenkin majalle. Kuuden miehen hoipertelivat he sisään ja
heiluttelivat rähinöiden lehmänsarviaan. Venhonen käänsihe ensin
katsomaan heitä, sitte kavahti hän yht'äkkiä pystyyn ja viskasi
heidät kaksi aina erältään majasta ulos, niin että he, jalat edellä,
luistivat kauas pitkin puron jäätä.
Tämä tuntui jo kaikista olevan vähän liikaa; sillä milloinkaan ei
vielä ollut tapahtunut maassa, että joku olisi rikkonut kekrirauhaa
vastaan.
Oli ankara ja pitkä talvi. Savuisissa majoissa himmenivät silmät,
paljosta makaamisesta kangistuivat jäsenet, yksitoikkoisesta
yhtämittaisesta tuijottelemisesta ylös kattoturpeisiin jäykistyi
mieli. Siksipä olivatkin he kevään tullessa riemusta ratketa. He
riemuitsivat keväästä paljoa enemmän kuin me nyt. Muutamat kiskoivat
ilosta kiljahdellen irti majan jyrkän etupäätyn; toiset sitoivat
koivun vitsoja vyötäisilleen ja tanssivat piiritansseja; toiset
juoksivat puroon, toiset taas lähtivät metsästysretkille. Lapset
jäljittelivät sitä kaikkea leikeissään. Ainoastaan Venhonen pysyi
majansa hämärässä. Kun he huomasivat, että hän oli ärmeissään itse
auringolle taivaan tarhoilla ja Freijalle metsissä, silloin oltiin
selvillä siitä, että hänet olivat pahat henget villinneet.
Sattui olemaan heimossa tyttö, joka vartaloltaan oli notkea kuin
kissa, ja joka osasi tehdä kaikellaisia temppuja ja oli aika
veitikka. Ulkona tanhuilla oli hän kaikissa kisoissa ensimmäinen,
osasi sukeltaa veden alle kuin saukko, ja osasi, pitäen
yhteenliitettyjä käsiään valkean edessä, heittää turvekatolle
varjokuvia, jotka olivat aivan ihmisten tai eläinten näköisiä, ja
osasi tarinoida merkillisiä juttuja puista, eläimistä ja ihmisistä.
Tällepä juolahti eräänä aamuna, kun hän oli kylpemässä, mieleen:
'Käynpä kerran katsomassa sen pitkää partaa!'
Niinpä nousi hän purosta, veti ylleen valkean, väljän villapukunsa,
johonka hän metsäkirsikan mehulla oli vetänyt tummia juovia,
vyötti itsensä nahkavyöllä, joka oli kirjavanaan hienoja toisiinsa
kiemuroivia viivakoristeita, ja piti niin kiirettä, että pieni
kirves, jota hän kantoi sirossa nahkatupessa vyössään, putosi maahan.
Paljaille käsivarsilleen sovitti hän vahvoja solkia, jotka olivat
tehdyt kirkkaasta punervasta vaskesta. Sitte riensi hän äitinsä
luokse majaan: 'Äiti, me leikimme, kuinka Freia karkoittaa pahat
henget, ja minun pitäisi olla Freia: anna minulle rintasolkesi ja
keltainen helminauhasi'. Äitinsä antoikin, hiukan sentään nurkuen,
hänelle nuo kaksi kämmenen kokoista solkeansa, jotka tyttö nopeasti
kiinnitti rinnoilleen ja helmet, jotka tyttö kiersi valkeille
vapaille hiuksilleen. Sitte hiipi tyttö riippuoksaisten pyökkien
varjossa Venhosen majalle.
Kumarassa selin astui hän sisään ja etsi hämmästynein silmin
takkavalkean hämärässä valossa majan asujaa, sydämensä sykki kovasti,
sillä nyt rupesi veitikkamainen rohkeutensa sentään pettämään
hänet. Mutta kun hän huomasi nuo kaksi syvää silmää, jotka vihassa
ja suuttumuksessa tuijottelivat häntä kohden, silloin hän ei enää
keksinyt muuta neuvoa, kuin että hän nopeasti pujahti kätensä pukunsa
poimuun vyön yllä, jossa hän aina kantoi jotain leikkitavaroita,
asettui polvilleen ja rupesi kuudella sianluisella nopalla leikkimään
heitinkiveä. Heitti ja heitti ja leikki edelleen ja ajatteli: 'Nyt
olet kauniisti satimessa! Se kun kerta pääsisi ulos tästä kunnialla
vaan!' Ja leikki, ja mies tuijotteli yhtämittaa häneen. Lopulta
hän ei enää voinut sietää tuskaa olkapäissään, nopat kierähtivät
käsistään takan eteen. Silloin oijensi hän esiin tyhjät kätensä ja
sanoi: 'Aurinko loistaa, linnut laulelevat, ja me leikimme kaiket
päivät purolla'.
Silloin puhui mies puoleen vuoteen taas ensi kertaa: 'Kuka sinut on
lähettänyt, noidan tuoma?'
Kun tyttö kuuli tämän, tunsi hän kohta itsensä ylimmäksi kukoksi
talossa ja nauroi: 'Itse minä tullut olen', sanoi hän; 'en minä soisi
että sinä istua nökötät täällä kuin mikäkin, ja tulet mustaksi ja
happameksi! Gittigit, älähän ole tuommoinen myyrä, kuule, tule ulos
sinäkin!'
'Mene tiehesi!' murahti hän.
'Näkisitpä vaan', sanoi hän, 'miltä näytät! Parta kuin vanha kuusi!
Näytänkö sinulle, kummoiselta näytät?'
Hän kohensi tammisauvallaan sammuvaa tulta, sovitti kätensä yhteen,
ja katsoi varjoa seinällä. 'Kurkistas hiukan', sanoi hän, 'melkein
tuommoiselta näytät!'
Mies katsahti sivumennen. 'Enpäs', murahti hän.
'Et olekkaan ihan! Odotas hiukan!... Mutta noin! _Nyt_ on näköinen!
Katsos nyt!'
Taaskin katsahti hän ohimennen. 'Eipä olekkaan', sanoi hän.
'Ett'ei olekkaan? Se on helppo sanoa. Mutta katsos omaa varjoasi
tuolla, tuolla katolla, katsos nyt, koetasta kerrankin edes,
kummoisen näköinen!'
Mies käännähti päätään: silloin katosivat nenä ja parta peittoon, ja
seinällä näkyi vaan suuri musta varjomöhkäle.
Tyttö löi kätensä yhteen niin että rannerenkaat kilahtivat. 'Mutta
sinäkös tuhma olet!' sanoi hän. 'Annasta kun minä!' Hän tarttui hänen
partaansa ja piti kiinni siitä. 'Käännä nyt varovasti silmäsi seinää
kohden! Joko nyt näet?'
Hän ravisti päätänsä lujaan ja koetti vapautua. 'Hellitä parrastani',
sanoi hän, 'ja laita ulos itsesi'.
Tyttö katsahti tarkkaavasti häneen ja ajatteli: 'Tuolla tapaa en
saa häntä mukaani', ja rupesi verkkaan poimimaan ylös sianluisia
noppojaan. Yht'äkkiä kuroitti hän suljetun kätensä hänelle ja sanoi:
'Parillinen vai pariton? Jos arvaat oikein, niin lähdet sinä minun
kanssani, ell'et, niin...'
'Niin jäät sinä minun luokseni!' sanoi mies... 'Pariton!'
Tyttö aikoi huutaa 'ei' ja hypähtää ylös; mutta hän oli tarttunut
hänen käteensä ja aukaissut sen.
Siinä oli neljä.
Tyttö hengähti niin syvään että villapaita rinnallaan kohosi
suoraksi. 'Sinä hävisit. Kautta Freian! Kuinka säikähdin! Nyt täytyy
sinun lähteä minun mukanani'.
'Sianluusi ovat noidutut', huudahti hän. 'Minä purasen ne rikki
hampaillani, ja jään tänne, muussa tapauksessa saat sinä taluttaa
minua pajunraipasta kylän lävitse'.
'Purase sitte!' vastasi tyttö vihastuneena. 'Suden hampainesi!'
Hän purasikin... kratsh... hammas meni murskaksi, mutta luu pysyi
eheänä.
'Minä voitin!' huudahti tyttö. 'Toiseen kertaan! Käyn noutamassa
raippaa ja sitte saat lähteä mukaan'.
Tyttö juoksi ulos ja palasi takaisin taaskin ja riipi sormuksisin
käsin lehdet pitkästä pajuraipasta. 'Liikkeelle nyt!' sanoi hän.
Kun hän tottelevasti nousi ylös, ei tyttö enää voinut hillitä
itseänsä. 'Tuumitko sinä todella, että tulisit noin kanssani
niitylle? Että taaskin kaikki nauraisivat sinulle, kuten silloinkin,
kun venheesi kierähti kumoon? Tulin tänne vaan saadakseni sinut
jättämään tuo jurottelemisesi ja lähtemään ulos majasta'.
'Anna raippa tänne! Näin tulen kanssasi. Heidän pitää nauraa minulle'.
Mutta tyttö katsahti häneen välähtelevin silmin: 'Mutta minä en
tahdo! sanoi hän.
'Mutta muussa tapauksessa en lähde kanssasi'.
Silloin vierähtivät vihastuksen kyynelet tytön silmiin, niin että
koko maja näkyi hänelle paljaassa valkeassa. 'Jää tänne sitte, kunnes
tulet mustaksi kuin noki!' sanoi hän, viskasi raipan maahan ja juoksi
ulos.
Kolme päivää piiloittelihe tyttö eräässä tiheässä pajupensaikossa,
jonka oksat riippuivat viistoon rannan yli ja katseli uneksuvin
silmin puroon ja näki veden kalvon alta nuo nuorukaisen silmät
edessään. Mutta neljännen päivän aamulla ajatteli hän: 'Mitä ei
ole... sitä ei ole'. Ja rupesi piilostaan matkimaan tarhapöllön ääntä,
kunnes paikalle tulivat, ensin lapset, sitte aikaihmisetkin. Silloin
keksittiin hän, ja sai torat vanhemmilta naisilta, kun oli matkinut
kuolonlintua. Mutta tyttö naureli vaan, sekaantui toisten joukkoon
taas ja oli kuin ennenkin.
Sinä kesänä tuli semmoinen kuivuus, että nuoria miehiä tuolta puolen,
Dietmargos'ista, tuli jalan lahdelman ylitse, hiipivät metsiin,
tähystelivät kukkulalta alas puron uomaan ja näkivät kauniit laitumet
ja karjan. Paikka miellytti heitä, sillä siellä ylempänä rämeiden
reunamilla ja paljailla kukkuloilla asuivat he jokseenkin ahtaalla.
Hedelmällisiä marskeja ei silloin vielä ollut olemassa, ne olivat
veden alla.
Niinpä tekivät he eräänä päivänä juosten, kahlaten ja uiden
hyökkäyksen lahden ylitse, menettivät matkalla kolme miestä veteen,
jotka upposivat liejuun ja saapuivat purolle noin sadan miehen
voimaisina.
Silloin pantiin nuoret pojat juoksemaan liedeltä liedelle ja
kutsumaan kaikkia aseihin. Mutta he juoksivat sikin sokin ilman
järjestystä kuin toimissaan häirityt muurahaiset, heillä ei nimittäin
ollut päällikköä. Se oli kuollut talvella pahaan jäsentenkolotukseen.
Venhosen majalla, ylimpänä puron rannalla huusivat he viimeksi:
'Aseihin, laaksossa on vihollisia!'
Silloin hypähti hän pystyyn, oikaisihe jäseniään ja iloitsi hetkestä,
joka taas antoi hänelle tilaisuuden astua päivän valoon ja ihmisten
näkyville. Hän vyöttihe leveään vyöhönsä, jossa riippui miekka ja
tikari, otti alas tammikilpensä ja saarnipeitsensä ja syöksähti
avopäin majastaan ulos. Toiset olivat jo ennättäneet alas laaksoon.
Mutta kun hän riensi alas puronvartta, näki hän sattumalta -- oli
syyspäivä -- suuren täyskehittyneen juolukan lehden soljuvan virtaa
alas. Se oli pitkähkön pyöreä ja muovaunut kuperaksi, pohjalla sen
keskellä oli marja ikäänkuin lastina. Varmasti ja liukkaasti soljui
se auringon paisteessa vettä myöten alas. Kun hän näki sen, puikahti
häneen ajatus kuin taivaasta pudoten: _Tuommoiseksi_ pitää venhe
rakentaa. Pohjapuu ja kaaret ja painoa pohjalle, silloin voi sen
rakentaa suureksi, niin suureksi kuin ikinä haluaa... ja vakaasti ja
varmana on se liukuva vettä. Hän heittäysi polvilleen ja tarkasteli
tuota siroa esinettä: 'Kuinkahan oikein aloittaa? Ja kuinka saan
ajatukseni toteutetuksi? Siitä tulee toisemmoinen venhe kuin yhdestä
ainoasta tammenrungosta koverrettu!' Kilpensä ja saarnipeitsensä oli
hän laskenut viereensä ruoholle.
Kun hän yhä vielä oli siinä, rupesi hän kuulemaan hurjaa huutoa
alempaa purolta. Hän näki heimolaistensa lähenevän täydessä paossa.
Silloin syöksyi hän vihollisia vastaan, heilutti kilpeänsä ja
peistään ilmassa ja huusi: 'Minä ja päällikkö!'
'Oletko sinä päällikkö?' huusi vihollinen.
Silloin huusivat kaikki kauhun valtaamina: 'On... Venhonen
on päällikkömme. Nyt valitsemme hänet siksi!' Silloin heräsi
vihollisissa jalomielisyyden tunne.
'Mehiläiskeko ilman emoa ei ole mikään mehiläiskeko', sanoivat he.
Ja pystyttivät miekkansa maahan, niin että muodostui ympyrän piiri.
Ja he taistelivat kahden siellä puron rannalla, olivat yhtäväkiset
vastustajat, yhtä notkeat, yhtä vahvat, yhtä rohkeat kumpikin. Ja
niinpä tapahtui että kumpikin, vaikeista haavoista uupuneena, vaipui
maahan.
Vanhoja vaimoja tuli paikalle ja koettivat paksulla ja tiheällä
hämähäkin verkolla hillitä verenvuotoa, yrittivät yrttejä ja
taikojakin, mutta veri tihkui esiin vaan. Silloin sanoi Venhonen: 'Se
joka ensiksi erkanee Manalle, se on hävinnyt'.
Silloin makasivat he rinnakkain, kasvot käännettyinä ylöspäin ja
kamppailivat kuolemaa vastaan. Silloin tällöin kohottautui aina
vuoroon toinen ja toinen ja tähysteli toisen kasvoihin nähdäkseen,
joko hän pian jättäisi elämän.
Viimein kuitenkin, kun aurinko meni levolleen, astuivat pimeät varjot
niin lähelle heitä, että silmiänsä rupesi himmentämään. Muukalainen
kuoli ensiksi, sitte Venhonen.
Silloin jättivät viholliset maan.
Kolme päivää veisasivat naiset puronrannalla hänen majansa edessä
vitkalta kuolinlaulujaan, sillä välin kun miehet raahasivat tänne
ylös kukkulalle raskaita kiviä, hakkailivat niitä ja rakensivat
niistä komeata päällikönhautaa.
Sitte asettivat he hänet täydessä puvussaan ja asekoristeissaan
siihen tammivenheeseen, jonka hän itse oli viimeiseksi tehnyt, ja
kantoivat hänet, naisten ääneensä itkiessä tänne ylös kukkulalle.
Takana astui kömpelin askelin hänen punaisenkirjava lehmänsä, josta
piti tulla uhriateria. Kaikkein viimeisenä tulla komppuroi vanha
Gruhle von Brook mummo, kantaen sivuttain rintaansa vastaan parasta
ja suurinta hapankaali-astiaansa.
He laskivat vainajan venheineen alas hautaan. Jalkapäähän asettivat
he hapankaali-astian, että hänellä manalanmatkallaan olisi syötävää
toki! Istuimensa, puisine ristikkojalkoineen panivat viereen hänelle,
että hän matkalla saisi istahtaa lepäämään, matka kun kulki aavan
aution maan lävitse. Hyvän säilänsä vetivät he tupesta, että se
kohta olisi hänellä käsillä, maa siellä vilisi nimittäin pahoja
metsäneläimiä. Siten varustettuna, arvelivat he, voisi hän kyllä
onnellisesti saapua perille kaikkien kunnollisten ja urhoollisten
ihmisten autuaaseen kotiin.
Viimeksi astui haudalle nuori tyttö, joka kerran kolme kokonaista
päivää oli nähnyt kuolleen silmät puron kalvossa, riuhtasi tulisesti
siron puukkovasaransa vyöltään, laskeusi polvilleen ja pudotti sinne
alas tuon kauniin kullallakirjaillun aseensa. Hän tahtoi myöskin
osaltaan auttaa, että hän pääsisi eheänä ja onnellisena perille. Se
putosi vainajan pään viereen, kärki tähtäsi hänen korvaansa kohden.
He seisoivat kaikki haudan ympärillä, kaikki naiset itkivät ja
kiittivät hänen venheittensä kaunisrakenteisuutta ja hänen viimeistä
uljasta taisteluaan. Tyttökin itki katkerasti.
Sitte asettivat he raskaita, tarkkaan sopivia kattopaasia
huolellisesti hautakammion ylle, rakensivat päälle -- pienistä
kivistä alttarin, tappoivat lehmän, uhrasivat hyville ja pahoille
hengille utarat ja luut, itselleen pidättivät he takakappaleet ja
leveät viipaleet kylkiluiden yllä, paistivat ne ja rupesivat syrjässä
haudalta, tässä, missä me nyt istumme, viettämään peijaispitoja, ja
tulivat vähitellen iloisiksi. Oli syysilta kuten nytkin.
Pitoaterian jälkeen, kun vanhukset vielä loikoilivat valkean
ympärillä, vetäytyi varttuneempi nuoriso, tapansa mukaan, hiukan
syrjälle ja istui tuoreen haudan ympärillä ja rupesi aikansa ratoksi
juttelemaan. Tyttö istui keskellä ja kertoi, kuinka hän muutama
kuukausi sitten oli käynyt Venhosen luona, ja kuinka hän oli
heittänyt noppaa hänen edessään. 'Hyvät ihmiset, te!' sanoi hän,
'kuinka minä pelkäsin; tiedättehän te, hän oli aina niin omituinen!'
Ja kuinka hän oli tarttunut häntä partaan: 'Hyvät ihmiset, hänen
kasvojaan!' ja kun hän muisteli sitä, rupesi hän nauramaan. Hän
nauroi niin, että hänen täytyi lyödä käsiään kivipaadelle ja painaa
päänsä sitä vastaan. Hän nauroi vielä silloinkin, kun hän kotonaan
aukaisi vyötään ja nosti sudentaljaa, jonka alle hänen piti pujahtaa
nukkumaan.
Semmoinen oli tämän miehen loppu. Voi sanoa, että hän sortui,
koska hän oli taiteilija. Ihmiset tapaavat nimittäin usein saada
taiteilijat inhoomaan elämää. Ehkä tähän inhoon ei sentään olekkaan
syynä ihmisten ilkeys, vaan on sen herääminen Jumalan pyhä tahto.
Sillä ellei kiekkoa lyödä, ei se myöskään viuhu.
Voi sentään ehkä myöskin sanoa: hän sortui, kun ei ymmärtänyt
eroittaa asioita toisistaan. Kun hän oli rakentanut venheen, mitä
tekemistä hänellä silloin oli ihmisten naurun kanssa? Kun tyttö
käänsi häntä kohden kauniit korkeakaarteiset silmäkulmansa, joiden
alta välähteli rakkaus ja vihastus, mitä oli hänellä silloin
tekemistä raipan kanssa? Kun hän syöksyi vihollista vastaan, mitä oli
hänellä silloin tekemistä juolukan lehden kanssa, joka laski puroa?
Ihmiset pyrkivät aina sekoittamaan monta asiaa yhteen, ja laittavat
siten itselleen keitoksen, johon kuolevat.
Tai enpä tiedä, miksi hän sortui. Ja kuka sen voisi tietää? Eihän
koskaan voi osoittaa syytä kuin mitäkin pyöreätä mustaa lokatahraa,
ja sanoa: tuossa se on. Eikä voi kirjoittaa yhtä yksinäistä
lausetta siitä ja sanoa: tämä on aate tässä, tästä syystä hän
sortui. Ihmiselämä on paljoa monimutkaisempi ja paljoa syvä- ja
laajasisältöisempi kuin _yksi ainoa_ syy ja _yksi ainoa_ aate.
Viime vuonna aukaisimme haudan. Olisimmehan voineet jättää sen
tekemättäkin; hänhän lepäsi siellä hyvästi kaikkien pettymysten
jälkeen. Mutta me tahtoisimme niin kernaasti tietää, kuinka ihmiset
ovat eläneet kolmetuhatta vuotta sitten.
Kun otimme hänen miekkansa rinnaltaan ja ensi kertaa taas nostimme
sen päivänvaloon, oli sillä yhä vielä entinen muinainen välkkeensä.
Tuolista oli puu ja nahkaistuin hävinnyt, ainoastaan ne kaksi
rautapulttia, jotka olivat pitäneet koossa ristikkojalkoja, olivat
jäljellä kivillä. Gruhle-mummon hapankaali-astia oli säilynyt
hyvästi, mutta oli tyhjänä. Tytön siro kirves tähtäsi yhä korvaa
kohden'.
* * * * *
Aurinko lepäsi tuonpuolisten kukkulain yllä, kuin pyöreä lyhty,
jommoista lapset syksy-iltoina kantavat kylissä.
Silloin päätti Heim Heiderieter kertomuksensa, nousi vikkelästi
ylös ja sanoi: "Onnetonta sitä ihmistä, Jörn Uhl, joka ajaa takaa
ainoastaan rahaa, leipää tai kunniaa, ja jolla ei ole yhtään
harrastusta, jonka avulla, olkoonkin vaan kuin kapeaa siltaa myöten
äitimme luonto voi lauluineen ja kirjavine seppeleineen astua
virvoittamaan hänen elämäänsä... Minun pitää kotiin. Te olette olleet
hyviä kuuntelijoita. Sinäkin, lapseni."
"Eikö sinulla ole pitkä matka?" kysyi Lisbeth.
"Minulla on kolmen tunnin matka", vastasi hän, "ensin rämeikköä ja
hietikkoa, sitten hiljaisia pieniä ylämaakyliä ja lopuksi kangasta.
Tien varrella on kylliksi katseltavaa ja ajateltavaa; sitä paitsi
tiedän, että kun tulen kotiin, niin siellä ovat iloissaan... Hyvää
yötä nyt kaikki kolme! Viekää terveiset Thiess Thiessenille ja
Wietenille. Olen iloissani, kun silmäsi ovat olleet niin vilkkaan
kirkkaat, Jörn! Ja sinun korvasi, Lisbeth Junker on punainen, kuka
siihen on nipistänyt?"
"Isä nipisti", sanoi pikku poika.
Silloin nauroi Heim Heiderieter, nyökytteli yhtämittaa päätään ja
myhähteli hyvissään, huomatessaan Lisbeth Junkerin hämmingin ja lähti.
* * * * *
He seisoivat vielä hetken ja katselivat häntä jälestä, kun hän
laskeusi mäkeä alas nevoille, silloin hypähti Jörn Uhl pystyyn,
ikäänkuin olisi havahtunut syvästä unesta ja sanoi: "Tuotakin
miestä! Neljä vuotta oli hän yliopistossa, ja palasi tutkintoja
suorittamatta. Hän oli joutunut epäsopuun tieteen kanssa.
Luonnollistakin! Rouva Tiede on terve ja raitismielinen kunniallinen
nainen. Mutta tuommoisia leivättömiä taiteita, kas semmoisia hän
osaa."
"Mutta onhan tuo toki somaa, tuommoinen kertojataito, Jürgen.
Olisit voinut lukea seitsemät tuiki tieteelliset kirjat esi-isäimme
elämästä, ja toiset seitsemän ihmisluonteen omituisuuksista, ja
sentään et ehkä olisi niistä saanut niin paljoa tietoa ja huvia kuin
tuosta pienestä monikirjavasta kuvasta, jonka hän vast'ikään loihti
eteemme."
"Oh", sanoi Jörn Uhl, "hirviö hän on. Hän on nähnyt meidät, kun
istuimme pyökkien alla. Silloin hän on keksaissut koko jutun.
Semmoinen valhesäkki!" Hän pyörähti ympäri, meni haudalle, kurkisti
sisään ja katsahti taaskin Lisbethiin. "Mistä johtui mies noihin
'sianluisiinsa!' Sanos se ennen kaikkea. Ja kuinka pitkäksi sen
parta kasvoi? 'Vaalea parta!!' Millä äänellä hän senkin sanoi!
Aina pitemmäksi ja pitemmäksi se kasvoi, lopuksi, luulemma,
seitsenkyynäräiseksi. Hän voi todistaa tuon, sanoi hän? Miten hän
nyt sanoikaan? Että tuo olisi yhtä totta kuin maakerrostumat ja
rikkaruohojensiemenet? Uskomatonta!"
"Ja _kuitenkin_ kuuntelit sinä mielelläsi sitä!"
"Se on totta. Oli, kuin olisi Isä Jumala itse noin sivumennen
kutsunut verstaansa hiukan katsomaan sitä ja tätä; pukeusi ihan
itsestään sunnuntai-nuttuunsa, ettei tulisi semmoiseen paikkaan
huonoissa pukimissa"! Hän käännähti taas ympäri ja tähysteli alas
nevoille joilla Heim Heiderieter kaukana teki matkaa. "Tuommoinen
mies!" sanoi hän vimmoissaan. "Valehtelee ensin ihmisen suut silmät
täyteen, ja sitte saa kiittää häntä vielä palkaksi siitä. Hänen pitää
_todistaa_ se, minkä hän on sanonut! _Todistaa_ pitää hänen", huusi
hän.
Lisbeth nauroi ja sanoi: "Mutta, Jürgen-hyvä! Tuo suuttumisesi on
oikein lysti. Mutta tule nyt Mihinkäs huomenna sitte ryhdytään?"
"Huomenna? Ollaan yhdessä, ei mitään muuta."
"Minä en voi olla mukana", sanoi lapsi. "Minun pitää huomenna
Thiessin kanssa Mehldorffiin... turvevankkureilla."
"Siispä täytyy meidän jäädä ilman sinun seuraasi", sanoi Jörn
Uhl. "Mitä arvelet, Lisbeth? Minusta lähtisimme huomenna sinne
sotamiesaikuista toveriani tervehtimään. Saamme tuntimääriä istua
hupaisesti yhdessä rattailla, ja sotaveikkoni on kyllä miellyttävä
sinua."