Kun Jörn seuraavana päivänä, koko varhain, palasi soilta, joilla
hän oli käynyt Thiessin kanssa, tuumi hän: "No niin, ja! Nyt saavat
molemmat nousta ylös ja lähteä minun kanssani aulangolle." Mutta kun
hän etsi heitä ensin tuvasta ja sitte kyökistä, sanoi Wieten hänelle:
"Minulla on terveiset heiltä kummaltakin sinulle; vasta iltapäivällä
ovat he sinun puhutettavinasi, aamupäivän saat sinä viettää Thiessin
kanssa."
"Mutta tosiaankin... Wieten!" sanoi hän, "poikahan... se on jo ihan
salaliitossa hänen kanssaan."
"Eihän tuo mikään ihme ole, Jörn! Lisbethän on siinä ijässä, että hän
hyvästi voisi olla hänen äitinsä, ja hän pitää hänestä paljon. Ei tuo
ole mitään teeskeilyä, Jörn."
Hän palasi totteliaasti alas soille taas ja tuli vasta päivällisiksi
kotiin, ja tapasi molemmat vastikään hekin palanneina.
"No, sovitteko hyvästi yhteen?" kysyi hän.
"Ei meille tullut pienintäkään riitaa", sanoi pikku mies, "ja olemme
jutelleet vähän monellaista. Nyt iltapäivällä saat sinäkin tulla
mukaamme."
"Tuopa jo joltain kuuluu!" tuumi Jörn Uhl.
Lisbeth punastui ja nauroi: "Me teemme sinun kanssasi, mitä ikinä
tykkäämme. Nyt iltapäivällä saat lähteä kanssamme Rugenberg'ille, me
tahdomme nähdä jättiläishaudan siellä."
"Sen missä se kuollut mies on maannut."
"No lähtään sitte!" sanoi Jörn Uhl.
* * * * *
He saivat astua melkein tunnin matkan ensin aulankoa ja sitte
kangasta, tulivat niituitse eräälle pienelle puusillalle, menivät sen
yli, astuivat pienen metsikön läpi: siinä oli edessään Rugenberg.
Rugenberg on melkoinen kukkula. Näkee laajalti rämeiden ylitse, aina
tuonpuolisille kukkulajonoille asti. Huipulla, nuorten kuusien ja
pyökkien varjossa on löydetty hautoja.
Kun he kaikki kolme olivat päässeet ylös ja tulleet aina pyökeille
asti, sanoi lapsi: "Kuule Lisbeth, emmeköhän jää tähän hiukan?"
"Jäämmekö, Jürgen?"
"Isä, onko sinulla veistä mukana? Kaiva nopeasti noppakuoppa tuohon,
ruvetaan noppasille."
"Kaikkea mieleesikin tulee!" sanoi Jörn Uhl. "Nyt yhtäkkiä
noppasille?..."
"Sitä me eilenkin", sanoi Lisbeth.
"Muistatko vielä?" sanoi Jörn Uhl, "kuinka me viimeksi heitimme
noppaa keskenämme?"
"Kyllä, ja sinä rupesit kinastelemaan", vastasi Lisbeth.
Jörn nauroi: "Sitä en juuri myöntäisi! Sinä pistit kätesi kuoppaan ja
otit nopat pois."
"Ne olivat minun", sanoi Lisbeth.
Jörn Uhl kaivoi veitsellään pyöreän kuopan. "Ne _eivät_ olleet sinun.
Kuudes noppa oli jäänyt kuopan reunalle. Sinä näit sen hyvin, mutta
tuumit, että parempi pyy pivossa, ja otit. Semmoinen olit aina: aina
tuommoinen 'älä tule liika lähelle' ja aina oikeassa, muutoin pää
niskaan!"
"Niinkö vai?... Muistan vielä tänä päivänä, kuinka nopat olivat.
Ei ollut ollenkaan epäilemisen varaakaan. Annas tänne nopat. Se oli
kuopassa. Katsos, noin ihan se oli."
"Se polttaa!" sanoi lapsi. "Se sinun täytyy heittää uudestaan."
Jörn asettui polvilleen heitä kumpaakin vastapäätä. "Kuulitkos nyt,
mitä poikakin sanoo!"
Lisbeth pani nopan vielä kerta kuopan partaalle, ihan reunalle:
"_Noin_ juuri se oli."
Noppa vierähti alas.
"Näetkö nyt", huudahti Jörn, "voiko noppa pysyä tuossa?"
Silloin oijensi Lisbeth nopeasti kätensä, sieppasi nopat itselleen ja
piti niitä suljetussa kädessään sylissään ja katseli hänen ohitsensa,
ikäänkuin istuisi hän siinä ihan yksikseen.
Jörn nauroi: "Juuri tuolla tapaa teit silloinkin. Ja silloin tavoitin
minä kiinni sinut ja nipistin sinua korvaan."
"Niinkö? Ja kuinka saatoit tehdä siten?"
"Kun sinä pilasit leikin! Mutta sinä... sinä et voinut sietää, että
minä koskin sinuun. Kuinka tohtisi tuommoinen pojanjökerö kajota niin
hienoon tyttöön!"
"Nipistää minua korvaan? Siihen ei sinulla ollut mitään oikeutta."
"Ei, minulla... minulla ei ollut oikeutta mihinkään! Mutta sinä...
sinä olit aina oikeassa. 'Jürgen' nyt ruvetaan leikkimään! Jürgen,
mennääs katsomaan, kuinka tuuli puhaltaa Ringelshörnillä! Jürgen
'ruvetaas pyydystämään mankkiaisia!' Mutta jos Jürgen sitte joskus
yritti olla oikea toveri, ja uskalsi koskea sinuun kuin vertaiseensa,
niin auta armias sitä säikähdystä ja vihastusta! Ja saman tekisit
vielä tänä päivänä! Tuommoinen 'älä tule liika lähelle!' 'Pysy sylen
ja tuuman päässä!' Täytyypä sen olla uskalikko, joka kerran uskaltaa
sinuakin kosia."
Jörn katsahti häneen puolin vallattomasti, puolin hämillään.
Mutta kun hän huomasi, kuinka hän nyt istui siinä ja katseli ihan
neuvottomana eteensä, rupesi hän puhumaan hänelle samalla lempeällä
viihdyttävällä äänellä, jolla hän oli puhunut tuolle vihastuneelle
lapsellekin: "Annas tänne nopat, tyllityttini! Koetetaanpas,
leikitään se peli kerran loppuun. Se, joka seitsemästä nopasta osaa
kuus' kuoppaan, se olkoon ollut silloin oikeassa."
"Ei", sanoi Lisbeth, "minä en suostu. En pane selvää oikeuttani pelin
varaan."
"En minäkään panisi", tuumi pikku mies.
"Eipä siis!" puheli Jörn Uhl, "eipä siis!" Ja rupesi heittämään
noppia, jotka vielä olivat esillä, kuoppaan. Lisbeth katseli
nokkavasti suoraan eteensä vaan.
Mutta kun hän huomasi, että Jörn oli semmoisessa jännityksessä, että
korkeintaan yksi sattui kuoppaan, silloin arveli hän, että hänellä
nyt olisi hyvät edellytykset voittaa. Hän naurahti kirkkaasti ja
sanoi: "Ruvetaas vaan, minä suostun!"
Nyt heittivät he innokkaasti ja päänsä tulivat yhä lähemmäksi
toisiaan; poika makasi melkein kuopan reunalla ja nauroi tuommoisille
taitamattomille heitoille ja sanoi yhtäpäätä: "Mutta eipäs! Antakaas
minun kerta!"
"Ei, pojani, sitte vasta!"
Silloin onnistui Jörn Uhlin epätasaisesta maanpinnasta huolimatta
viskata sisään kuusi.
Mutta samassa kurotti Lisbeth jo kätensä kuoppaan, ryösti nopat
itselleen ja sanoi: "Jürgen! Toden totta, nyt sinä teit petosta! Sinä
pidit peukaloa edessä!" Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Jörn jo
ottanut häntä korvasta ja pudisteli sitä. Mutta samassa katseli hän
Lisbethiä levottomana ja hämillään; hän ajatteli: Kuinka _tämä_ nyt
päättynee!
Mutta Lisbeth taivutti päätään niin, että hänen kätensä joutui
pehmeästi hänen poskensa ja olkapäänsä väliin, ja katseli sitten
hämillään hymyillen häneen. Jörn veti kätensä hitaasti takaisin ja
sanoi hiljaa ja liikutettuna: "Sinä olet sentään toisellainen, kuin
minä luulin... Kuinka hienot ja puhtaat sinun kasvosi ovat; tunnen
niissä selvästi lapsen kasvosi."
Lapsi, joka oli ruvennut pitkästymään tähän, oli noussut ja lähtenyt
kappalen matkaa mäkeä ylös. Yht'äkkiä huusi hän sieltä: "Katsos, isä,
näetkös? Tuolla ylhäällä istuu ruohostossa joku mies... Tiedätkös,
kuka hän on?"
"En minä näe ketään, poika. Missä sitte?"
"Tuolla. Etkö näe? Ja sanoisinko, kuka se on?"
"Kuka sitte, poikaseni?"
"Heim Heiderieter'hän! Se joka monta kertaa on myynyt vasikkoja
sinulle!"
"Tosiaankin!" sanoi Jörn Uhl ja nousi seisoalleen. "Näetkös sinä,
Lisbeth?"
Silloin nousi Heim Heiderieter ylös hänkin ja katsahti kummastuneena
alas heihin.
"Keitä te olette?" huusi hän. "Wodan säikähdyttäköön teidät, ja
uhkaavana kohottakoon Thor vasarataan... Mutta Freya kääntäköön
naisen mielen, että hän olisi suosiollinen minulle... Oh, sinähän se
oletkin, Jörn Uhl! Sinä, joka tähystelet ylös korkeuksiin ja tähtiin;
mitä sinulla on tekemistä täällä, jossa esi-isäimme jalkainjäljet
näkyvät haudoissa? Lisbeth Junker: koska hän on tuonut sinut
mukanaan ja pienen poikansa, niin olkoon hänkin tervetullut tälle
aurinkoiselle kukkulalle."
Lisbeth ja pikku poika juoksivat edellä, ja Lisbeth antoi kättä
hänelle ja kuiskutti hiljaa ja nopeaan: "Olethan kuullut että Jürgen
on jättänyt talonsa. Mutta hän on iloissaan siitä, sillä nyt hän on
vapaa kaikista huolista. Älä puhu hänelle menneistä."
"Mitä visertelee hän siellä?" sanoi Jörn Uhl. "Visertelee kuin
peipponen kyökin ikkunan takana... Mitä sinä täällä toimaat Heim?"
"Sen tunnustan suoraan ja vilpittömästi", sanoi Heim. "Vuosi sitte
avoimme me, Peter Voss von Vaale ja minä ja muutamat muut erään
kivikammion täällä kukkulalla, ja löysimme siitä erään miehen
ruumiin, jonka annoimme Kielin museoon."
"Missä se ruumis oli?" kysyi lapsi.
"Tuolla... Näetkö? Tuossa pienessä harmaakivisessä kellarissa...
Nyt kävin tuonnoin Kielissä, ja seisoin hyvän ystäväni, pastori
Biernatzkin kanssa Hamberg'istä toistamiseen tuon kurjannäköisen
luurangon ja noiden vaivaisten mustenneiden venheen jäännösten
edessä, johonka he silloin muinoin olivat haudanneet miehen. Silloin
sanoi Biernatzki -- tunnethan Biernatzkin, Jörn? Kävimme kerran
luonasi Uhlilla, pitkä musteva mies? Hän sanoi: 'Heim', sanoi hän,
'sinun pitäisi kertoa joskus tuon miehen elämästä'."
Vastaan siihen: 'Miksikö niin sitte? Siksikö että hänellä on niin
omituisen vahvat hampaat, niinkö? Oletko huomannut sitä? Hänen
etuhampaansa ovat kuin syömähampaat, alapäästä litteät'.
'Ei', vastaa hän, 'en minä hampaiden vuoksi! Vaan siksi että hänellä
on niin lujannäköinen takaraivo! Luulen että miehellä on ollut
erityiset hengenlahjat'.
Siten puhui Biernatzki. "Ja siksi, nähkääs te, olen nyt täällä... Ja
-- mitäs arvelette?" hän kolkutti kämmenellään maahan: "Tässä, tällä
paikalla, jolle he kolmetuhatta vuotta sitten hautasivat miehen, olen
saanut tietää, millainen elämänsä on ollut!"