"Näetkös nyt", sanoi Jörn, "yhä vielä olet yhtäläinen kuin
lapsenakin! Aina vaan: Älä koske minuun! Aina ylpeä! Tuommoisen
verroille ei ole yhdessäkään Uhlissa miestä."
"Jürgen!" vastasi Lisbeth, ja silmänsä katsoivat suoraan ja
moittivasti häneen, ja äänensä kuului kimeältä ja hienolta: "Olen
ainoastaan hiljainen ja ujo, en mitään muuta. Jos voisit nähdä
minuun, niin ajattelisit ihan toisin minusta."
"No", sanoi Jörn, "älähän nyt suutu. Minusta on vaan aina tuntunut
kuin olisit sinä liika hieno, jotta minä voisin seurustella
kanssasi. Ja siinä on oman painostuneen asemani ohessa syy, joka on
vaikuttanut, että viime vuosina olen ollut niin arka kohtaasi."
Nyt loi Lisbeth veitikkamaisesti silmänsä häneen ja sanoi: "Mutta
sanoppas Jörn, mikä minussa sitte on niin hienoa?"
Nyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen
vakaaksi ja miettiväksi. "Niin tuota", sanoi hän, "ensinnäkin on koko
vartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon
kulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on
jotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö."
Lisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: "Enemmän vaan,
tuommoista kuuntelen minä kernaasti."
"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen
päivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina
katsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että
vielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot
minuun."
"Enpäs toki, Jürgen."
"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti
katsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi
on tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi."
"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?"
"Muistatko vielä", jatkoi Jörn, "ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi
Fiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin
jäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan
siitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin
huusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta.
Näetkös, semmoinen sinä olit."
"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet
ylen puhtaat. Tiedäthän sen!"
"Niin lapseni, millaisiksi ovat _minun_ käteni tulleet nyt! Mihin
kaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä,
tuolla... oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen
semmoiseen, Lisbeth."
"Annas tänne", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän
tarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen.
"Noin minä ajattelen", sanoi hän.
Silloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi
hänen käteensä ja puhui työläästi: "Sinä olet minun oma rakas
leikkitoverini."
He olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa
vallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen
mitan leveydeltä. "Istahdatko hiukan alas tuohon?"
Lisbeth teki hänen ihmeekseen sen.
"Tässä", sanoi Lisbeth, "makasimme kerran kaikki neljä."
"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?" sanoi Jörn.
Lisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa
jotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: "Enpä saa rauhaa
ennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole
enkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme
puutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja
järkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse
vallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia
kanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta
toisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän
seurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka
uskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo
ihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti
elämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia
luulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut
turhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia,
kuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt
vakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun
oikea sisaresi, Jürgen... Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka
huonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit
sotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän
läpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän
itki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun
sitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti
ja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan."
Hän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.
"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole
eloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut
sen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä
salaisuutta, se ja uskonto."
"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?"
"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar?
Ethän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on
alkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta
alkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan."
Hän silitti keveästi kädellään sammalta. "Katsos nyt, tuommoista
se minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa
huoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat,
jotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit
ikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa
täytyy asua joku vanha hurskas neitonen... ymmärräthän Jürgen,
tuommoinen karitsamaisen hurskas... niin silloin erehtyy. Siellä
siistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä
usein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä
lattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä
kaikkea."
Jörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat
hiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja
ilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua
ympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.
"Meille on tapahtunut ihmeellistä", sanoi Jörn. "Eilen tulin minä
sinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni."
Nyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: "Jos tahdot, niin tulee
meistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan
kuin elämme."
Silloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: "Suurempaa lahjaa en
olisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua
kaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey
katosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan.
Minä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen
tullut omituiseksi ja jäykäksi."
"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena
ennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen
sinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta
perittyä."
"Noh", sanoi Jörn, "lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan
huomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt
sopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua
siinäkin."
"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi
aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei
olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä,
jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä
niin hyvät koulut, ja minä... minä olen seisonut hänen äitinsä
kuolinvuoteen ääressä."
"Senkö tekisit?"