Lisbeth pyörähti kerran ympäri... "Ei, ei... se menee jo..."

"Näetkös nyt", sanoi Jörn, "yhä vielä olet yhtäläinen kuin

lapsenakin! Aina vaan: Älä koske minuun! Aina ylpeä! Tuommoisen

verroille ei ole yhdessäkään Uhlissa miestä."

"Jürgen!" vastasi Lisbeth, ja silmänsä katsoivat suoraan ja

moittivasti häneen, ja äänensä kuului kimeältä ja hienolta: "Olen

ainoastaan hiljainen ja ujo, en mitään muuta. Jos voisit nähdä

minuun, niin ajattelisit ihan toisin minusta."

"No", sanoi Jörn, "älähän nyt suutu. Minusta on vaan aina tuntunut

kuin olisit sinä liika hieno, jotta minä voisin seurustella

kanssasi. Ja siinä on oman painostuneen asemani ohessa syy, joka on

vaikuttanut, että viime vuosina olen ollut niin arka kohtaasi."

Nyt loi Lisbeth veitikkamaisesti silmänsä häneen ja sanoi: "Mutta

sanoppas Jörn, mikä minussa sitte on niin hienoa?"

Nyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen

vakaaksi ja miettiväksi. "Niin tuota", sanoi hän, "ensinnäkin on koko

vartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon

kulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on

jotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö."

Lisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: "Enemmän vaan,

tuommoista kuuntelen minä kernaasti."

"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen

päivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina

katsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että

vielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot

minuun."

"Enpäs toki, Jürgen."

"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti

katsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi

on tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi."

"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?"

"Muistatko vielä", jatkoi Jörn, "ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi

Fiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin

jäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan

siitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin

huusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta.

Näetkös, semmoinen sinä olit."

"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet

ylen puhtaat. Tiedäthän sen!"

"Niin lapseni, millaisiksi ovat _minun_ käteni tulleet nyt! Mihin

kaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä,

tuolla... oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen

semmoiseen, Lisbeth."

"Annas tänne", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän

tarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen.

"Noin minä ajattelen", sanoi hän.

Silloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi

hänen käteensä ja puhui työläästi: "Sinä olet minun oma rakas

leikkitoverini."

He olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa

vallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen

mitan leveydeltä. "Istahdatko hiukan alas tuohon?"

Lisbeth teki hänen ihmeekseen sen.

"Tässä", sanoi Lisbeth, "makasimme kerran kaikki neljä."

"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?" sanoi Jörn.

Lisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa

jotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: "Enpä saa rauhaa

ennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole

enkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme

puutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja

järkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse

vallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia

kanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta

toisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän

seurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka

uskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo

ihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti

elämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia

luulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut

turhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia,

kuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt

vakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun

oikea sisaresi, Jürgen... Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka

huonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit

sotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän

läpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän

itki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun

sitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti

ja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan."

Hän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.

"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole

eloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut

sen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä

salaisuutta, se ja uskonto."

"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?"

"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar?

Ethän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on

alkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta

alkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan."

Hän silitti keveästi kädellään sammalta. "Katsos nyt, tuommoista

se minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa

huoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat,

jotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit

ikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa

täytyy asua joku vanha hurskas neitonen... ymmärräthän Jürgen,

tuommoinen karitsamaisen hurskas... niin silloin erehtyy. Siellä

siistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä

usein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä

lattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä

kaikkea."

Jörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat

hiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja

ilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua

ympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.

"Meille on tapahtunut ihmeellistä", sanoi Jörn. "Eilen tulin minä

sinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni."

Nyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: "Jos tahdot, niin tulee

meistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan

kuin elämme."

Silloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: "Suurempaa lahjaa en

olisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua

kaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey

katosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan.

Minä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen

tullut omituiseksi ja jäykäksi."

"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena

ennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen

sinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta

perittyä."

"Noh", sanoi Jörn, "lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan

huomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt

sopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua

siinäkin."

"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi

aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei

olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä,

jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä

niin hyvät koulut, ja minä... minä olen seisonut hänen äitinsä

kuolinvuoteen ääressä."

"Senkö tekisit?"

Jörn Uhl: Romaani · 第 41 / 49 题