"Sano Jürgen!"
"Jospa viitsisit, ja jos tyytyisit semmoiseen kuin siellä on... me
elämme sangen yksinkertaisesti..."
"Mutta sanohan nyt, Jürgen." Lisbeth katseli häneen iloisesti
odottaen ja suurin silmin.
"Enpä tiedä, tohdinko esittää, mutta jos sinä viitsisit käydä
tervehtimässä meitä, niin meillä molemmilla ei ole mitään tekemistä.
Me kolme, sinä, lapsi ja minä saisimme kaiken päivän tehdä, mitä
ikinä haluttaisi."
"Oikein tottako, Jürgen!"
"Ja sitte, jos vaan viitsisit, niin tekisimme pienen retken yhdessä.
Kävisin mielelläni tervehtimässä erästä sotamiesaikaista toveriani,
joka asuu Burg'in lähistöllä. Minä tarkoitan, jos sinua huvittaisi..."
Lisbethin silmissä välkähteli kyyneliä. "Jürgen", sanoi hän, "niin
hirveän mielelläni tulen minä! Jos sinä oikein totta ja todella suot,
että tulen, niin tulen minä niin mielelläni."
Jörn kummasteli hänen iloaan ja kävi vielä iloisemmaksi ja sanoi:
"Mutta eipäs! Kuinka iloiseksi tulit! Sitä en minä olisi luullut,
Ell'ei siellä vaan ole sinulle liika yksinkertaista! Kinkut ovat
varmaankin menneenvuotisia ja ryynit ovat tattariryyniä, ja kuinka
nukkuminen on järjestettävä siitä en itsekään ole ihan selvillä."
"Oh", sanoi Lisbeth, "tuohan on kaikki niin yhdentekevää! Tiedätkö,
ett'et sinä useinkaan ollut ollenkaan ystävällinen minulle, kun tulin
luoksesi Uhlille. Olit niin lyhytpuheinen ja niin väliäpitämätön
aina. Ikäänkuin sinulle olisi ollut ihan yhdentekevää, kummoista
minun oli ja mitä minä ajattelin ja oliko minullakin mahdollisesti
huoleni. Olithan sentään minun hyvä toverini, silloin kun vielä
olimme lapsia? Minä itkinkin välistä sen tähden."
"_Sinäkö_?" sanoi Jörn... "_sinäkö_ olet itkenyt? _Ja siitä
syystä?_... Lisbeth? Ja minä kun luulin, että tulit tervehtimään
vaan jonkinlaisesta kohteliaisuudesta! Minä luulin että sinä tahdoit
osoittaa sääliäsi minulle. Ja sinä kun päinvastoin tulit etsimään
jotakin minulta? Mutta oikein tottako? Minulta? Tyttöseni, kuinka
mielelläni olisin puhunut kaikesta kanssasi! Kun vaan olisin
aavistanut! Mutta minä olin niin huolien ja murheiden painama ja
silmäini edessä oli kuin hämähäkinverkkoa. Kuvittelin aina, että sinä
elit sulassa ilossa ja onnessa."
"Oi, Jürgen. _Minä_ onnessa!"
"Jos todellakin on niin, Lisbeth, että _sinä_ etsit jotakin
_minulta_, ja että minä voisin jossakin olla sinulle avuksi...
niin silloin... todellakin... Lisbeth... missä sitte olen ja
oleskelenkin... silloin etsin minä ylös sinut ja jokaisessa
tarpeessasi saat sinä luottaa minuun."
"Mutta eipäs", sanoi Lisbeth ja löi kätensä yhteen. "Kuinka iloinen
olen, kun sinä olet noin hilpeä ja avoin ja puhelet tuolla tapaa
kanssani."
Jörn hymyili iloisesti ja onnellisesti ja sanoi: "Huomennapa hauskaa
tulee. Thiessillä on asioita huomen aamupuolella täälläpäin ja hän
saa käväistä noutamassa sinua. Pikku poikani ja minä piiloittaudumme
jonnekin metsänrantaan ja yllätämme teidät sieltä, Annamme Thiessin
jatkaa matkaa siitä, mutta sinä saat kohta lähteä meidän kanssamme
aulangon poikki. Minä näyttäisin pojalle ne suure kivet muistathan...
ne jotka noita on heittänyt. Muistathan vielä? Sillä oli kädet
kuin teurastajan pölkky!"
Lisbeth löi taaskin kätensä yhteen: "Mutta eipäs", sanoi hän, "enpäs
vaan osaa sanoa kuinka iloissani olen kun sinä olet noin hilpeä ja
sydämellinen!" Silmänsä välkkyivät sulina kyynelinä.
Jörn nyökäytti päätä hänelle ja sanoi veitikka, maisesti: "Sinulla on
yhä sama korkea kimeä ääni kuin muinenkin."
Tyttö nauroi. "Vaiti nyt", sanoi hän, "kai saan minäkin näinä päivinä
vielä keksiä kaikellaisia vanhoja vikoja sinussakin."
"Oliko minussa semmoisiakin?"
"Kaikkea kuvitteletkin. Usein olit hajamielinen ja usein tulistuit.
Ja usein... niin usein annoit itsessäsi pujahtaa esiin Uhlin." Hän
loi kädellään rintaansa ikäänkuin jäljitelläkseen jotain kerskuria.
"Niinkö?" sanoi hän. "Vai semmoinen olin! Kummoinen sinä olit,
sitä saan nyt ajatella kun palaan kankaan yli. Nyt minun pitää
lähteä. Tämä virkisti minua En olisi luullut, että sinä olit noin
yksinkertainen ja koruton ihmislapsi."
"Enkä minä, että sinä tänään olisit noin iloinen. Kuule sinä! Se tulee
siitä, ett'ei minulla ole huolia. Ennen oli minulla ainoastaan
raskaita ajatuksia jotka tulla komppuroivat kuin mitkäkin
myllärirengit; nyt ne ovat muuttuneet herrasmiehiksi jotka käydä
tepsuttelevat sunnuntai-puvussaan ja kurkistelevat tyttöihin, jotka
istuvat viinipensaiden suojassa. Nyt siis! Huomiseen asti, Lisbeth!"
"Terveiset pikku Jürgenille!"
Jörn ravisteli hänen kättään, nyökäytti päätään ja sanoi hyvästit
ja lähti pois. Lisbeth katseli häntä jälistä, kunnes hän katosi
silmistä. Sitte kokosi hän hymyillen ja ajatuksissaan paunpalvot. Hän
ei sentään vielä ennättänyt saada niitä kokoon, kun hän jo -- liekö
hänelle sitte taaskin lentänyt jotain niskaan? -- puisteli itseään
ja huusi: "Maria! Maria!" Ystävätär tuli juosten, lapsi käsivarrella
ulos ja kysyi, mitä nyt oli tapahtunut. Silloin sanoi Lisbeth: "Oh...
tiedätkö, kuka täällä on käynyt? Kuka on istunut tässä? Tässä
penkillä? Ja ihan iloisena ja tyytyväisenä jutellut tässä minun
kanssani?"
"Eihän se voi olla mahdollista!... Jörn Uhlko?"
Silloin nyökäytti toinen, tuo valkohiuksinen päätään, ja nauroi ja
juoksi sisään.
Seuraavana päivänä istui hän todellakin Thiessin rinnalla rattailla
ja näytti kuin seisoisi kaunis nuori ruusupensas pienen kippuraisen
katajan rinnalla. Ja Thiess nauroi koko kasvoiltaan, kun Jörn Uhl ja
pikku poika aivan oikein seisoivat siellä metsän rannassa.
Lisbeth ei ollut uskaltaa hypähtää alas; Jörn piti käsiään niin
korkealla ja näytti niin arveluttavalta. Viimein hän sentään uskalsi.
Mutta kohta lähti hän juoksemaan pikku Jürgenin kanssa, suoraan
Aulankoa kohden, ja käänsi nyt kaiken huomionsa häneen, ikäänkuin
olisi hän tullut Aulangollekin kuten ennen Uhlille, "ainoastaan lasta
katsomaan." Samaan tapaan jatkoi hän koko päivän. Jörn oli sillävälin
joutessaan lähtenyt Thiessenin kanssa suolle katsomaan turpeita. Kun
hän palasi, tapasi hän Lisbethin vielä leikkimässä pojan kanssa. He
hyppelivät edes ja takaisin erään ojan ylitse, ja näkyivät olevan
hirveästi huvitettuja siitä. Kun Jörn läheni heitä, sanoi Lisbeth
pojalle: "No niin ja, nyt ei minulla enää ole aikaa, nyt minun pitää
mennä Wieteniä auttamaan." Ja pujahti taloon, kuin kärppä koloonsa
kivirauniossa.
Kun Jörn hetki jälkeenpäin tuli etuväliköllä häntä vastaan, kun
hän par'aikaa sitoi huivia päähänsä ja sanoi että hän vielä
aikoi Wietenin kanssa puhdistaa kyökin seinät, jotka näyttivät
siivottomilta, silloin rupesi Jörnistä tuntumaan tämä olevan jo
liikaa. Hän tarttui vallattomasti häneen, kierähti hänet kerran
ympäri, aukasi huivin ja esiliinan solmusta ja heitti nurkkaan ja
sanoi: "Nyt lähdemme yhdessä aulangolle."
"Pikku-Jürgenin täytyy tulla mukaan."
"Eipäs, hän jää tänne."
Lisbeth tekeytyi hiukan nyrpeäksi ja arveli, että oli vähän liikoja
vaadittu, että hänen pitäisi tehdä, mitä hän suvaitsi vaatia.
"Otatko hatun päähäsi?"
"En, mutta vähän lämpöisempää otan ylleni." Hän otti yksinkertaisen,
mustan päällysröijynsä käteensä ja oijensi Jörnille. Tämä pani
kepin seinää vastaan ja sanoi: "Neuvoppas nyt, kuinka tässä pitää
menetellä."
"Älä nyt ole olevinasi; osaathan toki auttaa päällysröijyn ylle."
"En ole tämmöisessä hommassa ollut kertaakaan ennen, en miehien enkä
naisienkaan kanssa... Kuinka hieno!... Onko sen vuori ihan silkkiä?
Enpäs ole eläissäni nähnyt moista! Noh, käsi tänne."
Lisbeth oli nyt kyllä saanut sen ylleen, mutta vielä ei se istunut
mukavasti. Hän taivutteli itseään, oijenteli käsiään ja koetti
työntää villaisen lenninkinsä avarat ja mukavat hihat päällysröijyn
alle, mutta ei vaan tahtonut saada luonnistamaan.
"Annappas, kun minä autan", sanoi Jörn.