Kun nuoren metsän ylitse, joka lepää lumen ja jään peitossa, alkaa
puhaltaa lauhkea länsituuli, silloin rupeaa kuusissa ylhäältä
alas saakka hiljaa risahtelemaan ja halkeilemaan: ne eivät tahdo
taipua, niiden täytyy murtua Mutta tuo lempeä lauhkea tuuli hiipii
ja hyväilee jokaista jäänkidettä, silittää ja sulattaa. Ja kuinka
käykään, lempeys voittaa kaikkialla maailmassa. Rakkaus voittaa.
Helähtely ja särentely ja aseitten kalske taukoo. Jääkiteet antavat
kirkkaitten peitsiensä vaipua, niiden haarniskat sulavat, silmät
herkkenevät kyyneliin, ne antauvat lempeän hyväilevän ilman syliin.
Jos nyt käy metsässä, kuulee, kuinka liukuu ja putoilee ja kuinka
koko metsässä ääntelee ja lepertelee ikäänkuin puhuisi se matalasti
ja yksiäänisesti unissaan.
Ihanaa on nähdä ja kuulla, kuinka metsä sulaa. Ihanampaa on vielä
olla näkemässä ja kuulemassa, kun sulaa ihminen.
Thiess Thiessen seisoi seuraavan päivän iltapäivällä Jörn Uhlin
vuoteen ääressä, ja sanoi: "Sinäpä menestyksellä Thiessenilaiseksi
rupeat, Jörn. Nyt olet yhteen otteesen nukkunut kahdeksantoista
tuntia."
"Missä poika on?" kysyi Jörn.
Se oli paikalla jo: "Isä", sanoi hän, "nyt sinä olet nukkunut kuin
unikeko. Olen jo kymmenen kertaa ollut täällä sinua katsomassa,
seitsemän kertaa yksin ja kolme kertaa Thiessin kanssa."
"Näetkö", sanoi Thiess, "joka taholta yhtäläistä tunnustusta!...
Minä kävin aamupäivällä jo taas Sankt Mariendonnissa. Seppä ei ollut
vielä saanut maksua viimeisestä lapiostaan, annoin hänelle taalarin."
Jörn Uhl nousihe pystyyn: "Sitä ei minulla ole maksaa sinulle
takaisin."
"Rupeatko jo huolehtimaan taas?"
Silloin heittäysi Jörn taaskin pitkäkseen ja nauroi. "Varonpa itseäni
siitä. Kaikki on turvissa nyt! Isä ja Uhl, tämä pieni poikani tässä
ja Wieten! Eikä velkoja ollenkaan, eikä yhtään vihamiestä! Kaikki on
selvää ja suoraa, ihan selvää ja suoraa. Niin selvää ja suoraa kuin
palanen reikäleipää. Toistaiseksi saat sinä pitää meistä huolen."
"Selväähän se: te jäätte tänne, ja me elämme hupaisesti edelleen ja
odottelemme, mitä tuleman pitää."
"Kiitokset sinulle, Thiess. Tuumin nyt hiukan tässä, ja katselen
sitte, mihinkä sittemmin sopii ryhtyä."
Seuraavana aamuna meni hän jalan Sankt Mariendonniin amtinesimiehen
puheille ja neuvotteli tuon tyyneen ja järkevän miehen kanssa
asemastaan, ja sanoi, ett'ei hän enää aikonut antautua tekemisiin
talon kanssa. Ell'ei valkopää haluaisi ottaa vastaan taloa veloista,
niin pankoon pesän vararikkotilaan. Hän ei tahdo penniäkään talosta,
mutta hän ei myöskään tahdo ottaa mitään velkoja niskoilleen uutta
elämää aloittaessaan. Hän oli kylliksi kauan saanut kantaa huolia
ja velkoja, hän oli kymmenen vuotta saanut olla, kuin olisi ollut
pahateko omallatunnollaan, ihan kuin olisi hän kantanut rinnallaan
lautaa, johon suurilla ja selvillä kirjaimilla oli kirjoitettu:
"Tuolla ihmisellä on suuret velat." Hän oli itsekin tuntunut
itselleen kuin kirouksenalaiselta. Mutta nyt hänestä oli keveätä ja
iloista.
Amtinesimies nauroi tuota Jörn Uhlia, jonka kanssa ennen tuskin oli
voinut sanaa vaihtaa, mutta joka nyt, kun omaisuutensa kaikki oli
mennyttä, jutteli noin vapaasti ja itsetietoisasti, ja lausui hän
olevan syytä toivoa, että tulisi toimeen vapaaehtoinen kauppa, talo
kun oli hyvässä kunnossa ja hyvässä viljelyksessä. Lopuksi sopivat he
vielä siitä, että Jörn Uhl Thiess Thiessenin takuuta vastaan saisi
pitää hallussaan kaksi hevosistaan, hevosparin, joista Lena Tarn jo
aikoinaan oli iloinnut, kun ne vielä olivat varsoja, nyt ne olivat
korkeita, kahdeksantalvisia, virheettömiä valakkoja, holsteiniläistä
marskirotua.
Kun hän taaskin oli kylätiellä, nyökäytti hän itsekseen iloisesti
päätään, heilautteli keltaista tammisauvaansa ja suljutti sillä
käydessään lehmusten lehviä, jotka paksulta peittivät tietä. Kun hän
kaukaa näki koulutalon, siellä kun se vielä oli melkein pensaittensa
ja lehmustensa piilossa tähysteli hän ikkunaa, jonka ääressä hän
ennen muinoin oli opiskellut englannin kieltä, ja puutarhaa ja
ajatteli: "Lisbeth Junkerkin palaa piakkoin taas kotimaille. Sepäs
on kummeksuva, kun ei enää näe Uhlia, ja kun me olemme muuttaneet
pois. Olipa sievästi häneltä pistäytyä joka kesä, kun oli käymässä
koulutalolla, myöskin Uhlilla katsomassa. Onpas se hieno tyttö. Ja
soma kuin aina!"
Hän tuli lähemmäksi, ja katsahti lankkuaidan yli. Koko puutarha oli
paljasta kirjavaa valoa ja voimakkaita iloisia värejä. Viiniköynnös
seinällä välkkyi ja kimalteli kirkkaassa lokakuun-auringossa. Lieto
tuuli häilytti punaiset, viheriät ja keltaiset väripilkut yhdeksi
aurinkoiseksi usmaksi. Kuitenkin keksi hän kaiken sen kimaltelevan
välkkeilyn keskellä, aivan moniheloittavan viinipensaan edessä,
erityisen valokohdan, joka levotonna liikkui edes takaisin siinä
kaiken muun rauhaisan sädeleikittelyn keskellä. Tytön niskaan, joka
istui viinipensaikossa ja kuori palkoja, oli lentänyt jotakin, eikä
hän näyttänyt tietävän oliko sinne lentänyt joku lehti tai toukka;
tyttö nousi pystyyn ja pudisteli itseään; auringon valo hypähteli
iloisena hänen kirkkaanvalkeilla hiuksillaan ja hänen silmillään.
"Odotas!" huudahti Jörn Uhl, "minä tulen auttamaan."
Ja ennenkuin tyttö huomasikaan, kumartui Jörn jo hänen ylitsensä
ja puheli: "Eihän siellä näy muuta kuin paljaita kiharia valkeita
hiuksia."
Tyttö katsoi häneen hämmästynein loistavin silmin. "Oi, Jürgen!"
sanoi hän, "kuinka säikähdytit minut! Ja kuinka iloista, että näytät
noin reippaalta!... Sinua parkaa! Nythän olet menettänyt isäsikin ja
koko Uhl on palanut."
Jörn nyökäytti päätään: "Emme siitä viitsi puhua", sanoi hän. "Se on
ollutta ja mennyttä! Ihan ollutta ja mennyttä! Olen iloinen vaan,
että näin sinut vielä. Kauanko jo olet ollut täällä?"
"Eilisiltana tulin. Aioin vaan toimittaa pavut korjuun, sitte aioin
käväistä Uhlilla ja käydä katsomassa, voisinko vielä kohdata sinut ja
lapsesi. No, kuinka sinun nyt ovat asiasi, Jürgen?"
Hän kertoi yksivakaasti veljestään ja isästään, hiiristä nisussa ja
tulipalosta ja keskustelustaan amtinesimiehen kanssa. Lisbeth lausui
jonkun lempeän osaaottavan sanan.
"Siitä ei minulla vielä ole aavistustakaan", jatkoi Jörn, "mihinkä
nyt rupean ryhtymään."
"Ah", vastasi Lisbeth, "sinä Jürgen kyllä helposti löydät tehtävää.
Sinähän osaat ja viitsit tehdä työtä. Ja olet niin älykäs. Älä sinä
siis turhia huolehdi."
Aurinko ilakoitsi lehvistössä ja pensaikossa, heitteli varjojaan ja
valoaan, tultaan ja värejään kaikkialle, leikitteli heidän kummankin
yllä.
Jörniä ihmetytti, että Lisbeth puhui siten hänestä. Eihän hän siis
yksinomaan säälinytkään häntä. Kunnioittikin häntä! Tuo oli kovasti
mieleen hänelle. Tuollainen hieno ylhäinen tyttö! "Enpäs", sanoi hän,
"en minä tulevaisuuden vuoksi haikaile. Ainahan sitä jotain löytää.
Aionpa viettää monet viikot, ehkä koko talvenkin ihan jouten ja
huoletonna vaan ja sitte vasta ratkaisen."
"Siinä teet oikein", sanoi Lisbeth... "Tiedätkö mitä, Jürgen?
Kuule, tulesta sill'aikaa kerran Hampuriinkin! Näytän sinulle koko
kaupungin, kaiken mitä siellä on nähtävää. Ota lapsi mukaasi. Ethän
olekaan tähän asti saanut kokea muuta kuin työtä ja vaivaa. Mutta
tule nyt vaan!"