Ei, mitään ihmettä ei tapahtunut. Tapahtui sen sijaan jotain aivan
jokapäiväistä. Sattui rajuilma ja sattui kuolema. Virtasi sisään
uuttaa ilmaa, niin että Jörn Uhl selkesi viimeisestäkin taakasta,
joka vielä painoi hänen hartioitaan.
Sade-aika loppui ja tuli paahteisia kirkasaurinkoisia päiviä. Ja
joka päivä lähemmä iltaa lepäsi Elben yllä raskas pimeä pilvi ja
jyrähteli heikosti. Muutamat väittivät kyllä, että sotalaivat ne
vaan ammuskelivat Cuxhafen'issa; mutta vanhemmat ihmiset tiesivät
varmasti, että valmisteli pahaa ilmaa: "Se ei vaan pääse Elben yli
vielä."
Kolmannen päivän illalla luultiin varmasti, että nyt se puhkeaisi.
Ilma oli semmoinen väri ja tumpea. Eläimet niityillä lakkasivat
pureskelemasta ruohoa ja seisoskelivat odotellen veräjillä. Mutta ei
tullut mitään sen enempää.
Naapuritalon pikkurenki ratsasti illallisen jälkeen sepälle ja huusi
Uhlin palvelustytöille, jotka seisoivat leipomatuvan edessä: "Viime
yönä näin minä unta että Uhl oli ilmiliekissä. Länsipäättyystä
puhkesi liekki esiin, ja kiemuroi notkeasti kuin kissa harjaa myöten."
Seuraavana aamuna oltiin talossa levottomia. Oli sunnuntai-aamu ja
Wieten oli tapansa mukaan edellisenä iltana vaihtanut paitaa, ja oli
vanhan kauniin ennakkoluulon mukaan levittänyt riisumansa paidan
vuoteen eteen lattialle. Aamulla oli siinä kohdalla, missä paita oli
ollut, tuhkaa. Piiat ja rengit seisoilivat ryhmissä ja puhelivat
tapauksesta, puheltiin ja naurettiin, ja tyttö, joka nukkui samassa
huoneessa kuin Wieten, puisteli päätään ja ihmetteli, ett'ei palaneen
käry ollut herättänyt häntä. Wieten kuljeskeli tuskautuneen näköisenä
ja levottomana sinne ja tänne, eikä virkannut sanaakaan. Väki meni
töihinsä, ja kertoi tapauksesta vielä samana iltana kylässä.
Thiess Thiessen oli taaskin kerran tullut Hampurista ja oli jäänyt
muutamaksi päiväksi Uhlille. Hän kävi koko päivän Jörn Uhlin mukana
ja jutteli hänen kanssaan koettaen totuttaa häntä siihen ajatukseen,
että hänen pitäisi jättää Uhl.
"Autan kernaasti sinua muutamalla tuhannella, mutta tiedäthän, ett'ei
Aulanko voi ottaa suurta velkataakkaa päälleen."
"Älä sinä minua auta", sanoi Jörn Uhl, "mutta ei tuo toinenkaan,
talosta lähteminen, ole niin keveätä, Tuolla Itävainiolla olen
kyntänyt, kun olin kahdentoista; aurankurki hetkahteli sinne
tänne, niin että mieltäni melkein huimasi, ja joka kerta kun joku
hevosista hiukan kurotti päätään, notkahdin eteenpäin, olin nimittäin
kiinnittänyt suitset kaulani ympärille. Tuiki olin tuskaisen pelon ja
vaossa tallustelemisen uuvuttama."
Hän veti pikkupoikansa, joka asteli hänen vierellään, lähemmä
itseään, ja jatkoi. "Kun sitte palasin sotaretkeltä ja Lena Tarn tuli
vaimokseni, niin eipä ole talossa yhtään pylvästä eikä lehteriä, eipä
ole yhtään oljenkortta katolla, jolle en olisi nyökäyttänyt päätäni
ja sanonut: 'No nyt, ja, nyt olet hyvässä turvassa, nyt pidän _minä_
sinusta huolen?' Ei auta kai muu, Thiess, minun täytyy kai jättää
talo, mutta helppoa se ei ole: minun täytyy antaa käsistäni Lena
Tarnin työn hedelmät ja minun täytyy myydä vieraalle hänen iloinen
laulunsa. Ja nuo katkerat vuodet, jotka sitte seurasivat... niistä
en tahdo puhua. Ja sitte Thiess: jos nyt jonakin päivänä Elsbe
palaisi kurjuudestaan ja vieras avaisi oven hänelle? Minä tiedän
kyllä, minun täytyy pois, minä en voi maksaa korkoja, mutta helppoa
se ei ole."
Seuraavana aamuna matkusti Thiess taas pois.
Samana päivänä nousi ukkosilma.
Myöhään iltapäivällä kohosi mustansynkeä pilvi merestä, kasvoi
korkeana marskien ylitse ja viskeli vihoissaan ikäänkuin kultaisia
peitsiä, suoria salamoita alas maahan. Etäällä meripadon luona
välähteli valkeata. Pilvi yleni ja läheni, ja illalla noin
kello seitsemän tienoissa lepäsi se ratketakseen täytenään
aivan Sankt Marienin yllä. Miehet, jotka olivat olleet ulkona
peltotöissä kiiruhtivat koteihinsa, naiset seisoivat ovissa heitä
vastassa ja sanoivat: "Olipa hyvä, että tulit", lapset juoksivat
leikkipaikoiltaan sisään.
Silloin puhkesi ilma.
"Sepä oli jyrähdys!"
"Se iski jonnekin!"
Miehet astuivat ulos ja tähystelivät ympärille ja sanoivat
toisilleen: "Ei näy mitään." Samassa rupesi valelemaan vettä.
Pilvimöhkäle särkyi ja hajausi, ja peitti, siniseksi ja harmaaksi
muuttuneena, kohta koko taivaan kannen.
Ei ollutkaan tapahtunut mitään.
"Näetkö nyt, Wieten?" tuumi vanha renki, "se, mitä sinä lavertelit
paidasta..."
"Ole sinä vai", sanoi Wieten.
Wieten palasi kyökkiin, ja renki kiipesi tikapuita ullakolle,
heittääkseen heiniä alas. Silloin tuli pikku poika viis'vuotiaan
leikkitoverinsa kanssa juosten välikölle ja huusi: "Kassen, ota
meidät mukana sinne ylös."
"Poika", vastasi ukko, "tiedäthän sinä, ettette te saa tulla tänne."
"Joutavia! Me tullaan!"
He nousivatkin rengin jäljissä tikapuita ylös ja kiipesivät kaltevaa
heinärukoa ylös katon rajalle asti.
"Noo ja", tuumi pikku mies, "nyt emme pääse ylemmäksi. Tules tänne,
minä kannatan sinua, että saat kurkistetuksi pöllöluukusta."
Kohta jälkeen palasivat he molemmat alas ja renki sanoi: "Noh,
saitteko nyt kyllänne?"
Kello tuli kahdeksan, ja Wieten toimitti pojan nukkumaan. "Kuules
sinä", puheli poika, "kerronpa jotakin sinulle: Minä olin Fritz
Hanssonin kanssa heinäladon ullakolla."
"Niinkö... ja isäsi on kieltänyt sen."
"Mutta jos minä kerron jotakin, niin ethän kantele."
"Mitäs sinulla sitte on kerrottavaa?"
"Kertoisinko? Fritz Hansson kävi siellä ylhäällä, ihan siellä,
tiedäthän, jossa on se pieni ikkuna katossa; ja uskoisitko, siellä
oli maannut hirveän suuri musta kissa. Niin suuri kuin joku vasikka
vaan. Sillä oli ollut kaksi hehkuvaa silmää ja oli hiipinyt häntä
kohden."
"Pane maata nyt ja nuku", sanoi Wieten, ja meni Jörn Uhlin puheille.
"Jörn", sanoi hän, "eiköhän kerrota, että salama joskus saattaa
tuntimääriä piilotella talossa, ennenkuin se sytyttää? Sehän oli
hirveä jyrähdys. Poika myöskin juttelee merkillisiä. Oleppas hyvä ja
kiipeä ladon ullakolle katsomaan; olen niin levoton."
Jörn kävikin ullakolla, tuli taaskin alas, teki kierroksen talon ja
latojen ympäritse, eikä huomannut mitään epäiltävää.
Kello löi kymmenen, ja kaikki olivat levolla.
Silloin arveli salama, että nyt olivat talo ja ihmiset hänen
huomassaan ja lähti hiljaa liikkeelle. Pitkänä ja liukkaana
kiemurteli se hitaasti heinäruon ja katon väliä, kiemurteli kirkkaana
kuin ahkerasti käytetty lapio. Minne se kurotti ohukaisilla
käsivarsillaan, siellä rupesi kytemään punerva hehku. Kun se huomasi,
ett'ei se ilman puutteesta voinut lehahtaa ilmiliekkiin, hiipi
se kyhähdellen ikkunalle asti. Ikkuna särkyi. Pöllö, joka istui
päätyllä, lähti äänekkäästi huuhkahtaen lentoon.
Wieten oli noussut vuoteeltaan, hiipi ulos keskivälikölle ja kurkisti
välioven ruutujen läpi ulos isolle välikölle. Kaikki oli pimeätä ja
hiljaista. Hän palasi taaskin sisään, istuutui vuoteen reunalle,
jossa poika lepäsi, ja rupesi kuuntelemaan.
"Väkeä on talossa... odotas nyt... neljä täällä... tuolla
kolme... kaksi renkituvassa... ja Jörn... Eihän niitä useampaa?...
Eihän? Ei; ei ole. Ensinnäkin lapsi. Enkä ukkoakaan unhottanut!
Kymmenen ihmistä... kymmenen... kymmenen... Ja karja on kaikki
laitumella, paitsi muutamia eläimiä..."
Hän kuuli jotain ääntä isolta väliköltä käsin ja seisoi taas pystyssä.
"Jotakin on tulossa, jotakin. Tunnen sen joka jäsenessäni. Ehkä tuo
äskeinen hirveä jyrähdys kiihoitti minua näin, mutta ehkä on joku
muukin syy." Hän nousi taas ylös ja kuunteli eteenpäin kumartuneena.
"Kuulesta, kuulesta... ei sittenkään ole levollista talossa.
Laahaa ja räsähtelee, kantavat säläänsä kimssujaan ja kamssujaan,
vaatteitaan ja astioitaan..." Hän hiipi taaskin ovelle. "Taisin ennen
ennen muinoin erään taian, kuinkahan se nyt kuuluikaan?
"Herra tietä kera Pietarin
Hiljaa kulki, näki valkean:
'Valkea ällös sa polta,
Valkea, meitä sa vältä,
Kunnes armas Jumal' äiti
Toisen lapsens... '"
Ennenkuin hän vielä ennätti päättää lausettaan ja kun hän vielä
avoi ovea, kuului isolta väliköltä käsin räiskyvää ääntä, ikäänkuin
silloin kun heittää tuoreen puun palavaan pesään.
"Tuli on irti!" huusi hän, "tuli on irti!"
Tyttö, joka makasi tuvassa, nousi äkkiä istualleen vuoteessaan, lapsi
oli samassa jo hänen käsivarsillaan: "Juokse pojan kanssa Jasper
Kreylle, älä katsahda taaksesikaan."
"Jörn! Jörn!..." Se ääni olisi voinut herättää vaikka kuolleista.
Sitä pukeumista, sitä ajatusten risteilyä, sitä käsien kiirettä! Ja
jälkeenpäin ei tiedä, mitä on ajatellut ja mitä tehnyt.
Jörn ei voinut jälkeenpäin selittää, miksi hän ensiksi oli tarttunut
juuri vanhaan kirstuunsa ja mitä tietä hän oli laahannut ulos
tuon raskaan kamssun, jossa ei ollut mitään kädenpidintä tai
kahvaa. Ensimmäinen, jonka hän muistaa tehneensä, on se, että hän
ikäänkuin semmoinen, joka ulkoa syöksyy apuun vieraaseen taloon, oli
juossut sisään tupaan, käärinyt tuon vanhan raskaan miehen, joka
kauhistuksissaan kirkui ja huitoi ympärilleen, sänkypeitteeseen
ja kantanut pihalle ja tien ylitse, ja vienyt Jasper Kreyn tupaan
vuoteeseen, joka valmiiksilaitettuna oli seisonut takan vieressä.
Sieltä juoksi hän takaisin, ja maamiehen vaistolla syöksyi hän
talliin, leikkasi kaulahihnat poikki kolmelta hevoselta, jotka
seisoivat siellä, ja talutti nuo hurjistuneesti korskahtelevat
eläimet yksittäin ulos.
Eräs varsa oli pahassa vaarassa; renki ja avuksi tulleet naapurit
eivät enää päässeet sen luokse, mutta oli vielä eräs ovi, jota
vuosikausiin ei oltu avattu. Sen muisti Jörn ja otti puukangen,
joka sattumalta oli käsillä, mursi oven auki parilla iskulla ja toi
eläimen vahingoittumattomana ulos.
Nyt ei ollut enempää tehtävää. Kun hän kärvennein hiuksin ja verisin
käsin vielä kerran yritti sisään, astui opettaja, joka juuri oli
juosten tullut paikalle, hänen tielleen: "Ihmishenki on enemmän
arvoinen ."
Silloin heitti hän epätoivoisella liikkeellä veitsen kädestään
ja meni etupihalle päästäkseen kuulemasta lehmän ammuntaa, joka
vastasyntyneine vasikkoineen seisoi liekeissä.
Välttääkseen alaslonsoavaa turvekattoa ja paetakseen savua, joka
tuprahteli isosta luvasta täytyi hänen etääntyä rakennuksen luota ja
mennä seisomaan sisäänkäytäväveräjälle. Paloruisku ajaa karautettiin
hänen ohitsensa pihalle, ihan hevosten editse juoksi pieni poikansa
viistoon tien poikitse häntä kohden ja huusi itkien: "Isä, onko varsa
palanut?" ja likistäytyi hänen polviaan vastaan.
Jasper Krey tuli hänen luokseen kasvot ja kädet nokisina ja sanoi:
"Saimme vielä lehmänkin pelastetuksi, toimme sen kyökinoven ja
leipomahuoneen kautta;" ja lähti pois taas.
Jörn Uhl seisoi, ja tuijotteli liekkeihin; pieni poikansa seisoi
vieressään.
Etuhuoneen lattiapalkit vääntyivät ja kiemurtelivat ja nyt kurotti
tuhkasi Uhlin vierashuoneisiinkin. Ovellekin se kolkutti, nuoleskeli
sitä ja poltti, oven yläpeili lensi halki ja hehkuva tulenkieli
tavotteli ovenripaa. Kynttiläkruunu putosi helisten pöydälle, pöytä
syttyi liekkeihin, ja yht'äkkiä syöksähti tuo keltainen vieras
ketterästi kuin kissa ikkunalaudalle, kohotti hiukan akuttimia
ja särki ikkunan. Nytpä tuli vauhtia leikkiin. Kokonaiset laet
putoilivat huoneisiin, yön taivas loisti sisään.
Tänä hetkenä, jolloin Uhlin vierashuoneet leimuivat punaisena
lieskana ja jolloin ylösliekkaavat tulipatsaat valaisivat yöpimeitä
laidunmaita, jotka puoliympyrässä lepäsivät Wentorffin ympärillä,
läheni Sankt Mariendonnista käsin kirkkotietä pitkin puron vartta
kuolema. Se vältti tulenvaloa ja taitti lopulta varsalaitumelle.
Sieltä se lähti viistoon, suoraan Jasper Kreyn tuvalle, joka pienenä
ja matalana seisoi punervassa valaistuksessa korkeitten, vielä
kirkkaammin hohtavain poppelien varjossa. Wieten Penn, joka seisoi
vuoteen ääressä ja odotteli sen tuloa, väisti silmät suurina sen
tullessa, ja antoi sijaa sille. Se astui lähelle ja laski kätensä
varmasti ja kiinteästi nukkuvan olkapäälle. Tämä vavahti pari kertaa.
Sitte pysähtyi hengityksensä.
Silloin ryhtyi Wieten Penn Trina Kreyn auttaessa häntä kaikkiin
tarvittaviin toimenpiteisiin.
Satoja ihmisiä seisoskeli ja liikkuili noiden korkeiden palavien
rakennusten ympärillä ja katseli heikkenevää tulta. Mutta harvoin
läheni kukaan Jörn Uhlia ja hänen lastaan. Hänessä oli aina ollut
jotain omituista, jotakin mietiskeliästä ja juroa, jossa oli aina
vivahtanut seassa kuin pientä kopeuttakin.
"Nyt kun hänellä ei enää ollut muuta neuvoa edessä, on hän tarttunut
viimeiseen hätäkeinoon ja ruvennut murhapolttajaksi."
"Totta tosiaan, ihan niin hän katsoa jurottaa tuossa kuin mikäkin
pahantekijä. Katsos vaan, millaiset kasvot hänellä on!"
"Kuule, mitä sanoi hän sinulle?... Minun täytyy sentään sanoa,
ett'en olisi hänestä tuota toki uskonut."
"Kuule, miksi yrität sen kanssa puheisiin? Onhan tuo niin selvää...
noh ymmärräthän, mitä tarkoitan."
Varsinkin puheli tuommoista työläisväki, joka on erinomaisen kärkästä
huomaamaan pahaa isäntien olossa ja elossa, mutta taas hyvin hidasta
hoksaamaan, jos mahdollisesti piilisi jotain hyvääkin siinä. Hänhän
oli aina ollut harvapuheinen ja juro heidän kanssaan, ja melkein
itara, Häntähän olivat aina painaneet huolet ja rahapula.
Siten seisoi Jörn Uhl tuntimääriä poppelien varjossa, siellä jossa
ajotie taittaa luville, samassa paikassa, jossa hän oli seisonut
sinäkin iltana, kun palasi sotaretkeltä.
Mutta kun oli jo tultu sivu puoliyön, saapuivat paikalle molemmat
Hargen Folkens'in rengit ja ne kertoivat että he tänä iltana kello
seitsemän tienoissa palatessaan pelloilta ja kuullessaan tuon kamalan
jyrähdyksen, olivat selvästi nähneet, että salama oli iskenyt Uhliin.
He olivat nähneet kuinka poppelin oksa tai palanen kattopahvia tai
jotain muuta oli singahtanut irti. He olivat kohta pysähtäneet ja
odottaneet, että tuli lieskahtaisi esiin, ja olivat olleet hyvin
ihmeissään, kun ei mitään ollut näkynyt. Uhlin pikkurenki myöskin
kertoi, että ukkosenisku melkein oli ollut lyödä hänet kumoon,
kun hän oli kulkenut talon ja luvan väliä ja että hän oli ollut
huomaavinaan hiukan savua toisessa päätyssä, ja että hän pihalla oli
ollut tuntevinaan palaneen käryä. Nämä puheet levisivät nopeasti.
Monet menivät nyt puhuttelemaankin Jörn Uhlia, ja kertoivat hänelle,
mitä olivat kuulleet; tiesivät kertoa toisistakin samallaisista
tapauksista ja koettivat rohkaista häntä.
Kun ilma aamupuolella yötä rupesi viilenemään, hajausi väki.
Kun taivas harmeni, lähti Jörn Uhl tietä Jasper Kreyn tuvalle.
Taivaalla näkyi vielä muutama tähti, ne tuikuttivat sieltä taivaalta
kuin raukeanväsyneet, kiiltoisat silmät kalpeissa, liiaksi
valvoutuneissa kasvoissa. Kun hän tuli ovelle, astui Wieten häntä
vastaan. Mutta Jörn oli jo ennättänyt nähdä hänen ylitsensä ja
huomannut kynttilät ja muut valmistukset. Hän sysäsi hellävaroen
Wietenin syrjään ja astui vuoteen ääreen ja katseli kauan isäänsä.
Sitte palasi hän taaskin Wietenin tykö, otti hänen kätensä ja piti
sitä kauan kädessään ja sanoi hellästi ja hiljaa: "Onpa hyvä toki,
että vanha äitini vielä on elossa."
* * * * *
Päivää jälkeenpäin, kun hän oli saanut kaikki valmiiksi hautajaisia
varten ja selvittänyt tulipaloa koskevat asiat, nousi hän illempana
Ringelshörnille, istahti kivelle, joka seisoi tien puolessa pitkän
harmahtavan ruohikon keskellä, hengähti syvään ja voimakkaasti, ja
antoi ajatustensa lähteä minne itse mielivät ja ihmetteli, kuinka
rauhaisalta ja ihanalta maailma tuntui.
Kun hän jo oli istunut pitkän aikaa siten, kuuli hän, että mäen
takaa lähestyivät jotkut ajopelit. Ajaja puheli ääneen juhtainsa
kanssa: "Noh, ravatkaa vielä vaan! Ravatkaa nyt vaan kaikkityyni.
Uhl on palanut ja Klaus Uhl on kuollut, ja nyt alkaa Jörn Uhlin
elämänhistoriassa uusi lehti. Ja jälellä olevasta voin sanoa...
He-heijaa, Jörn! Siinähän sinä istutkin? Ja näyt jo osaavan hieman
nauraakkin vai?"
"Thiess!" sanoi Jörn... "Haudataan nyt ensin kuollut, niinkuin sopii.
Sitte on aikaa tutkistella, millä mielialalla minä mahdollisesti
olen."
* * * * *
Kun hautajaisten jälkeen Uhlien ja heidän sukulaistensa pitkä saattue
oli hajaunut kirkkotarhalta ja hauta jo luotu umpeen, palasivat Jörn
Uhl ja Thiess ja pikku lapsi Lena Tarnin haudalta vielä kerta Uhlien
perintöhaudalle. Uutta hautaa peitti korkea seppelekumpu.
"Kuuletko Jörn", sanoi Aulangon isäntä, "tiedätkö mikä minusta
oli epämieluisinta tuossa miehessä? Ei hänen tuhlailemisensa, ei
hänen juopottelunsakaan, vaan hänen iänikuinen hymynsä: hän hymyili
kaikille ihmisille, ainoastaan ei sisarraukalleni. Niitä löytyy
paljokin tuommoisia, jotka ovat ystävällisiä vieraille ihmisille,
jotka ovat sulaa ystävyyttä kaduilla ja kapakoissa, mutta jotka
omilleen ovat kuin kiusanhenkiä. Onpa onni, Jörn, että on maailmassa
kuolema, se nimittäin yksin takaa, että oikeus pysyy oikeutena. Vai
luuletko sinä, että tuo tuossa jää ilman rangaistusta, hän joka
niin kidutti minun pientä sisartani, joka antoi mennä rappiolle
nuo kauniit pellot ja joka vaan laiskotteli ja nauroi? Sanon
sinulle, Jörn, hän joutuu raskaaseen kyntötyöhön siellä toisessa
elämässä. Lujasavisen marskipellon hän siellä on saava ja neljä
pattijalkaista hevoskonia ja muuta kiusaa, ja pahimman enkelivekkulin
ajajapojakseen. Näeppäs tuotakin! Sisareni haudalla ei ole yhtään
seppelettä!" Hän kumartui, otti pari seppelettä käteensä ja vei ne
sisarensa haudalle.
"Jörn, hän oli hupaisin ja vaatimattomin olento maailmassa. Lapsena
laskihe hän istumaan jonnekin puunkannolle, ihan sen syrjälle, hän
melkein vaan riippui sen varassa ja sanoi: 'Istus tähän Thiess,
katsoppas vaan, kuinka paljon tilaa vielä!' Hän oli niin vaatimaton,
hän ei pyytänyt muuta elämältä, kuin omaa pientä ja hupaista
aurinkoista istuinsijaansa. Tuo tuossa ei ole valmistanut hänelle
semmoista; tuo pakotti hänet istumaan varjossa koko elämänsä."
Taaskin laski hän seppeleen sisarensa haudalle.
"Kuule Jörn... jos hän voisi nousta ylös, hän tässä turpeen alla",
-- taaskin otti hän kaksi seppelettä, -- "niin sanoisi hän: 'Lähde
talosta, Jörn, lähde vielä tänäpäivänä Aulangolle...' Jätä Uhl
sille hyvilleen, Jörn! Uhl on tehnyt sinut köyhäksi ja turmellut
terveytesi. Tule minun kanssani äitisi kotitaloon, siellä paranet
taas. Tule kanssani, Jörn... minä pyydän sinua äitisi nimessä. Sinä,
pieneni! Auta sinäkin nyt minua! Etkö sinäkin haluaisi Aulangolle?"
"Läntään, lähtään isä!" sanoi pikku mies, "isä, siitäpä lystiä tulee."
"Jörn... te tulette kaikki rattailleni: sinä ja pikku poika ja
Wieten. Kirstun panemme taakse rattaan pohjalle. Silloin on sinulla
yksillä rattailla kaikki, minkä omistat!"
Jörn Uhl kääntyi hiukan poispäin ja katseli pitkästi Lena Tarnin
hautaa kohden.
"Ajatteles yksin kirstuasikin, Jörn! Siinä on hyvä sunnuntaipukusi
ja kaukoputkesi ja kartta auringosta ja kuusta ja kaikista tähdistä
ja kaikki nuo ylen viisaat kirjat ja isoäitini, vanhan Trienke
Thiessenin, joka omaa sukuaan oli Stührmann, vanha puuleikkauksilla
koristeltu kaulainpuu. Luulen ainakin että se on sinulla, muutoin on
se Peter Voss von Vaale'n hallussa... kaikki tuo, Jörn, ihmiset ja
kirstu, ne ovat sinun omiasi, jos tulet kanssani Aulangolle. Täällä
kuuluivat ne Uhlille ja sen huolille, tuolla Aulangolla kuuluvat ne
yksin sinulle ja ovat sinun omiasi! Oi, Jörn, minä pyydän sinua,
tule mukanamme! Minä pyydän sinua, Jörn: irroita sielusi kerrankin
Uhlista, ja ota se vihdoinkin itse käytettäväksesi. Minä pyydän
sinua, rakas Jörn, tule minun kanssani. Muuten, sanon sen suoraan,
olen minä levoton siitä, mitä tapahtuu."
Jörn Uhl ei vastannut mitään. Hän huoahti syvään ja loi katseensa
milloin Lena Tarnin haudalle, milloin haudoille jalkojensa edessä. Ne
kolme hautaa puhuivat selvää kieltä hänelle.
Kun he hetken olivat seisoneet liikkumatta, sanoi Thiess: "Nyt
lähdetään. Nyt laskemme vielä nämä kolme seppelettä Lena Tarnin
haudalle, jokainen yhden."
"Lena Tarn?" kysyi pikku poika, "kuka hän on? Lena Tarn sanot sinä?
Mutta sehän on minun äitini."
"Niin, poikaseni! Ja millainen ihminen äitisi olikaan!"
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä kutsui Jörn Uhl rengit ja piiat puheilleen,
ja maksoi kullekin heistä heidän palkkansa, kävi käsityöläistenkin
luona ja maksoi heillekin heidän pienet saatavansa, ja sanoi, kun
he näyttivät kummastuneilta, lyhyellä harvasanaisella tavallaan:
"En tahdo, että saatte juoksuja rahojenne vuoksi, tai että ehkä
joutuisitte jäämään ilmankin niitä." Silloin ymmärsivät he hänen
tarkoituksensa, pistivät nopeasti rahat taskuunsa, saattivat häntä
ovellekin vielä, kutsuivat vaimonsakin paikalle ja katselivat
häntä jälestä, kun hän korkeana ja tavallistaan suorempana asteli
lehmuskujannetta. Sitte meni hän kerran vielä käymään autiolla
palopaikalla ja seisoi kerran vielä noettuneen puoliluhistuneen
talonseinämän vieressä, lähellä kyökinovea, siitä on nimittäin vapaa
näköala Uhlin peltojen ylitse.
Tuli silloin Thiess Thiessen, pukeuneena lyhyeen matkatakkiinsa ja
piiska kädessään kompuroiden soraläjien ylitse paikalle ja huusi jo
kaukaa: "Pikku Jürgen istuu jo kirstulla rattailla ja heiluttelee
jalkojaan ja Wieten sitoo par'aikaa ruskearaidallista päällyshuiviaan
päälleen... Kuinka tuumit nyt, Jörn? Tuo on oikein. Tuommoisilta
pitää kasvojesi näyttää, poikaseni."
"Thiess", sanoi Jörn Uhl, ja kääntyi häntä kohden, "nyt olen selvillä
siitä! Minä annan Uhlin mennä, annan mennä kaikkine huolineen ja
murheineen. Minäkin olen ihminen... viiteentoista vuoteen ei minulla
ole ollut yhtään sunnuntaita; tuntuupa kuin olisin ollut vaan onneton
hupakkoparka... Mutta nyt, totta tosiaan, nyt koetan oikein toden
teolla sitä, josta eilen puhuit: koetanpa saada takaisin sieluni,
joka tähän asti on piileksinyt täällä Uhlilla. Tänne sieluni! Tänne
sieluni! Se kuuluu _minulle_!... Tule nopeaan nyt, Thiess."
Pikku poika istui kirstulla jo, ja Wieten seisoi kumaraharteisena
rattaitten vieressä. "Isä", sanoi poika, "mitä sinä huusit? Torasitko
sinä jonkun kanssa, vai nauroitko sinä?"
"Molempia!" sanoi Jörn Uhl... "Tule tänne, Wieten, nostan sinut
rattaille... Aiotko sanoa jotakin, Wieten?"
Wieten katseli häntä vakain himmein silmin ja syviin ajatuksiin
vaipuneena. "Muistui mieleeni kertomus hänestä, Jörn, joka sata
vuotta viipyi pimeiden maanmenniäisten luona, ja joka, kun hän palasi
takaisin, oli vanha. Piilee toki paljon totuutta noissa vanhoissa
kertomuksissa, Jörn."
"Piilee, Wieten!" vastasi Jörn. Ja häntä puistatti, ikäänkuin olisi
häntä kammostuttanut.