Hän oli uskaltanut uhkaleikkiin ja oli kylvänyt kolmekymmentä
hehtaaria parasta maatansa nisuun. Hän tahtoi vetäistä kerran oikein
olkainsa takaa. Jos nyt oli onni mukana, voi hän elonkorjuun jälkeen
ensi kertaa lyhentää suurta kiinnityslainaa, tähän asti oli hän
saanut rehkiä veljien vekselivelkojen kanssa. Nisu näytti lupaavalta
keväällä vielä. Oras nousi tasaisena ja tiheänä. Toiveet olivat
hyvät. Toiveet olivat täyttymäisillään. Silloin tuli turma. Vuosi oli
juuri tuo surkean kuuluisa nisukatovuosi.
Mikä tapahtui Jörn Uhlille, se on tapahtunut monelle. Me kerromme
tässä monen kohtalon. On ikäänkuin ilmestyisi ympärillemme
lukemattomat huolien uurtamat ja kovettuneet kasvojen piirteet,
ja ikäänkuin puhuisivat ne meille: "Sinä kerrot meidän jokaisen
onnettomuudestamme."
Olivat vielä ne ajat, jolloin koko kolmasosa maata kylvettiin
nisuun, ja jolloin nisun sato ratkaisi koko talon taloudellisen
aseman, jolloin yksi ainoa vuosi voi asettaa maanviljelijän
varmasti satulalleen, mutta jolloin yksi ainoa vuosi myöskin riitti
kukistamaan heikon. Nykyään ovat olot jo toiset. Nyt eivät marskit
enää lainehdi nisupeltoina, jotka vellovat raskaissa aalloissa,
kuin meri sulkujen toisella puolellakin. Marskit ovat muuttuneet
vihannoiksi. Meistä rupeaa tulemaan karjanhoitajia, ja me rupeamme
tulemaan tuhmemmiksi.
Kerrotaan eräästä talonpojasta tuollapuolen Eiderin, että hän joka
aamu meni merivahapiippu hampaissaan ulos katsomaan härkiänsä, kuten
kunnollisen karjankasvattajan tuleekin. Kun hän tapasi ne, meni hän
niiden keskelle ja puheli tähän tapaan: "Hyvää huomenta kaikille
yhteisesti", ja jatkoi sitte, esimerkiksi tähän suuntaan: "Lapset",
haasteli hän, "nyt ei enää kestä pitkälti ennenkuin olette lihavat.
Sinä, parhaani, olet sentään vähän heikonlainen lanteiltasi, ja se
on paha asia. Mutta yhdentekevää, kaikki pääsette, kaikki yhdessä.
Pääsette Husumiin; se on kaunis kaupunki, talo talon vieressä. Sitte
tulette rautatielle: sitte eteenpäin ja eteenpäin vaan, puh, puh.
Alas Reinin maille tulette. Sielläkös saatte kummastella! Vuokraaja
Olders on käynyt siellä, ja kertoo merkillisiä asioita sieltä:
savupiippu savupiipun vieressä, ja kaikkialla kuumennetaan rautaa,
taotaan vasaroilla ja viilataan. Ja siellä... siellä te... niin...
siellä te vaihdatte isäntää, ja minä... minä saan rahani. Ja silloin
olemme kaikki tyytyväisiä toisiimme."
Siten haasteli hän ääneen ja vakaasti, puhuen hampaittensa välitse,
joilla piti merivahapiippuaan; molemmat kätensä olivat nimittäin
taskussa. Lähimmässä ojassa sattui työskentelemään eräs päiväläinen,
jota hän ei nähnyt. Tämä kuuli hänen puheensa, ja saatti sen toisten
korviin, ensin sentään omasta puolestaan hieman koristeltuaan sitä.
Ja kaikki kummastelivat puhetta, jonka vuokraaja Soderbohm oli
pitänyt härilleen. Sillä ihmisille hän ei koskaan puhunut sanaakaan.
Ei lähtenyt milloinkaan mitään hänen suustaan, paitsi piippunsa savua
ja sivulle syljettyä pikanelli tupakkaa.
Hänen kaltaisikseen muutumme mekin täällä ennen pitkää. Sentähden
onkin hän, joka tässä teille kertoo Jörn Uhlin elämäkertaa, ostanut
itselleen maatilkun ylhäällä ylämaassa, neljää jalkaa leveän,
kahdeksaa pitkän. Jos sille asettuu hiljaa lepäämään -- ja sen aikoo
kertoja tehdä -- niin kuulee kesäisin rukiin kahinaa.
Noin lopulla kesäkuuta meni Jörn Uhl eräänä iltana alas marskeille
käymään ja kohtasi matkalla vanhan Dreyer-ukon. Tämä pysähtyi,
nojausi raskaasti sauvaansa ja hengähti syvään. "Kuule, Jörn", sanoi
hän, "oletko jo huomannut, että nisussa on hiiriä."
"En", vastasi Jörn. "Olin entispäivänä katsomassa, ja silloin en
vielä nähnyt mitään."
"Entispäivänä oli niitä hiukan; eilen niitä oli paljon, tänään on
niitä jo suunnattomasti. Pelkään pahinta nisun suhteen. -- Joka
viideskymmenes vuosi ne tulevat. Isäni kertoi kerran minulle,
että ne satavuotta sitten olivat tulleet kolme kesää peräkkäin ja
turmelleet vehnän ja laitumet, silloin ei ollut dithmarschilainen
talonpoikaistalo ollut enemmän arvoinen kuin piipullinen tupakkaa tai
pajupensas."
Jörn Uhl jätti ukon siihen, ja meni kauramaan ohitse, eikä nähnyt
vielä mitään, jatkoi matkaansa ja asettui nojaumaan veräjää vastaan
ja katseli nisupeltonsa ylitse. Oikealla hänestä juoksi verrattain
leveä puro, siten että hän hyvästi voi nähdä sen kuvastelevan
pinnan. Kun hän seisoi siinä veräjään nojauneena ja katseli avaraa
lainehtivaa peltoansa, oli hän yht'äkkiä huomaavinaan kuin katoaisi
aivan lähellä häntä eräs nisuntähkä toisten joukkoon, nyt toinen...
ja tuolla... ja tuolla. Ikäänkuin olisi joku käsi maasta käsin
salavihkaa hiipinyt ja ottanut sen. Hän pyyhkäsi kädellään silmiensä
ylitse, hän luuli, että silmänsä pettivät. Mutta silloin näki hän:
eräs hiiri kohosi takajaloilleen, purasi kerran, purasi toisen:
olki horjahti alas ja kaatui nojolleen viereisiä olkia vastaan. Se
tapahtui niin somasti ja sirosti. Hän katsahti taaskin pellon ylitse,
ja näki nyt ehkä enemmänkin kuin olikaan nähtävää: oli kuin olisi
koko pelto elänyt.
"Vai niin!" ajattelee hän. "Tekee siis loppua."
Hän seisoo yhä vielä siten ajatuksissaan: silloin rupeaa hän
yht'äkkiä kuulemaan tummasta vedestä omituista solinaa ja pientä
läiskynää; ja kun hän kääntää silmänsä sinne, ui, lähenee ja liikkuu
siellä vettä myöten tuhansia ja taas tuhansia rantaa kohden. Silloin
kääntyy hän jyrkästi ympäri ja palaa kotiinsa.
"Kun _nyt_ olisi isänsä kuolleena. Kun hän kuolisi nyt, tänään
tai huomenna! Pitääkö hänen vielä nähdä se, että hän kannetaan
nojatuolissaan talosta? Pitääkö kaikkien ihmisten saada nähdä tuo
köyhyys, nuo särkyneet huonekalut ja repaleiset sänkyvaatteet?"
Hän menee suoraa päätä tupaan katsomaan kuinka isä jaksaa. Wieten
tulee vastaan hänelle. "Hän on samallainen kuin ennenkin, Jörn; mutta
tänään ei hän tahdo nousta ylös; minä luulen että hän kuvittelee
olevansa varmimmassa turvassa vuoteessaan."
"Turvassa vuoteessaan! Voi, Wieten! Wieten, on hiirivuosi!
Hiirivuosi, jonkamoista ei ole ollut sataan vuoteen. Hiiret ovat
nisussa; kohta ne ovat pihalla, ne nakertelevat vuoteentolppia, ne
syövät meidät elävältä. Nyt on loppumme lähellä, Wieten."
"Jörn!" sanoi hän. "Voi Jumalani, Jörn; älä, älä puhu semmoista!"
Wieten pudistaa päätään ja lähtee ulos. Pienenkokoinen hän on ja
käy vähän etukumarassa, näyttää niin turvattomalta ja avuttomalta.
Wieten-poika, koko elämäsi on ollut paljasta huolta. Nyt olisi
ripeä neuvo tarpeen! Ripeä neuvo! Sillä joka silmänräpäys kaatuu
kymmenittäin nisunolkia. Joka silmänräpäys köyhemmäksi!... Niin,
mitä auttaisi ripeä neuvokaan! Neuvotkaan eivät enää auta. Ihme
ainoastaan voisi vielä auttaa.
Jörn on vieläkin kerran lähtenyt katsomaan tuhoa. Häntä vastaan tulee
eräs, jolla myöskin on nisupelto siellä alhaalla, ja joka myöskin on
velassa korvia myöten Tämä on vanhentunut näinä parina päivänä.
"Mitäs sanot tähän, Jörn?"
"Niin, mitähän minä sanoisin. Petter? Kynnössämme ei ole vikaa. Tämä
on ulkopuolella meidän voitavaamme."
Naapuri nyökäyttää päätään ja astuu hänen ohitsensa. Hänellä on
kotonaan viisi lasta.
Alkupuolella elokuuta rupeaa satamaan, ja herää toive, että hiirissä
rupeaisi liikkumaan joku rutto, joka hävittäisi ne yhtä nopeasti kuin
ne ovat ilmestyneetkin. Mutta sade on lämmin ja lauhkea, ja kestää.
Sade semmoinen, jonka kestäessä lapsetkin lakkaavat toivomasta
kaunista ilmaa, seisovat joukoissa katonräystäitten alla ja kertovat
toisilleen satuja: Silloin kuin aurinko vielä paistoi... Sitä kestää
viikon, kestää toisen, kestää kolmannenkin. Nythän olisi elonaika?
Milloinkas siis saisi sirppi vilkkua auringossa?
Pelloilla kuhajaa nyt enää vaan pientä alkavaa elämää. Mutta mitä
eroitusta sillä, pientäkö vai suurta? Elämä siellä on luonnotonta:
hiiret harjoittavat tuolla möyheässä maaperässä irstautta ja vilja,
jonka sade on painanut pehmeälle märälle mullalle, oppii sen niiltä.
Niin nuorta kun se onkin vielä, ihan kehdossaan, rupeaa se itämään.
Rehevä täysikypsä tähkä tulee äidiksi. Sikin sokin kasvaa ja itää
ensimmäistä ja toista hedelmäpolvea.
Nyt ei enää ole mitään syytä mennä nisunleikkuuseen: siellä ei ole
enää mitään leikattavana.
Jörn palasi taaskin sisään ja tunsi päässään umeata pakotusta ja
ajatteli itsekseen: "Ajattelen vielä pääni sekaisin... On tuhmaa aina
ja aina kysyä: minkätähden ja mitä varten? mutta on omituista: ei
taida vaan jättää sitä. On ihan kuin olisi raahattu jonnekin pimeään
huoneeseen. Karkaa ulos päivänvaloon taaskin, mutta kohta raahataan
takaisin pimeään ja saa uudestaan ryömiä tuota ummehtunutta luolaa."
Hän meni kammariinsa, istuutui tuolilleen ja viskasi molemmat
jalkansa kirstulle, niin että jysähti. "Mitä seisoo kirjoitettuna
tuohon arkun kanteen? 'Herran siunaus rakentaa talon ilman vaivaa
ja huolia?' Sepä jotain on! Se nyt joltain kuuluu. Saisinpa minäkin
siunauksen, jonka saa ilman vaivaa ja huolia. Saisin siunauksen,
jonka olen taistellut itselleni _vaivaa ja huolta kestämällä!_
Jos _tuo_ lause tuossa seisoo raamatussa, ei ole koko raamatusta
mihinkään ja Isä jumala vallan jonnin joutava."
Hän pyyhkäsi kädellään päälakensa ylitse ikäänkuin koettaisi hän
siellä aukaista ja vapahtaa jotakin, joka painoi raskaasti siellä.
Hänellä oli tunne ikäänkuin ihmisellä, joka makaa raskaan ja korkean
olkiru'on alla, jolle yhä ladotaan uusia ja uusia lyhteitä: aina
raskaammaksi käy pää ja työläämmäksi hengitys. Hän jäi istumaan yhä
siten, ajatuksensa jamasivat raskaina ja tuskaisina, hän tunnusteli
yhtämittaa kädellään päälakeansa, ikäänkuin hakisi hän sieltä jotain
tappia, linkkua tai avainta, jonka hän voisi aukaista hellittääkseen
päältään tuon raskaan painon; vaipui siinä viimein sakeaan uneen ja
havahtui hereille taaskin.
Silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän mennyt harhaan elämässään.
Hänellä oli silmänräpäyksen aikaa tunne ikäänkuin olisi hän
renki, joka seisoo rattaittensa vieressä, ja yhtäkkiä näkee
hevostensa hypähtävän pystyyn, ja kuolemakseen säikähtäneille
olevan heittäymäisillään täyteen hurjistuneeseen karuun. Jörn Uhl
hypähti esiin ja heittäysi hillitsemään ajatuksiaan. Hän riuhtoi
niitä vaahtoisista kuolattimista, hän kirskutti hampaitaan ja
katseli hurjistunein silmin toisiin silmiin, jotka näkyivät vielä
hurjistuneempina. Mutta hän sai töytäyksen, niin että hän vajosi
polvilleen. Nyt ne lähtivät. Huiih! kuinka ne lentää ryöppäsevät ja
kuinka ne menevät nurinniskoin! Kuka _tuollaisia_ voisi pidättää?
Hei, antaa lentää sen joka lentää tahtoo...
Kuinkahan tuo nyt olikaan? Olihan hän ollut lyseossa? Mutta mistä se
sitte tuli, että hän nyt istui tässä huolissaan? Ja kenenkä hallussa
oli talo nyt taas? Ei se Henrikin ollut, Henrik oli kuollut; hänen
näki hän itse ruumisarkussa. Mutta kenen sitte? Luonnollisesti
vanhimman. Mutta kuinkahan oli mahdollista, ett'ei hän sitä sen
varmemmin tietänyt? "Minä olen kai ollut kovasti sairas", ajatteli
hän, "silloin kadottaa muistinsa välistä; jälestäpäin selvenee sitte
taas kyllä kaikki." Mutta sehän sentään oli varmaa, että hän myöskin
oli ollut talossa monta vuotta. Mistä se tuli? Niin... sehän tuli
siitä... aivan niin!... Isä joi, ja sentähden oli hänen täytynyt
jättää koulu ja saanut elää monta raskasta vuotta. Mutta nyt oli
kaikki hätä ohitse; Lena Tarn oli tuonut onnen muassaan taloon. Hän
oli saanut toimen tähtitornissa, jonkinlaisen palvelijan paikan
professorilla. Hän asteli edes- ja takaisin, hän olisi mielellään
iloinnut siitä, mutta oli kuitenkin omituisen levoton, hän aukasi
oven ja aikoi kysyä Lena Tarnilta, luulisiko hän tulevansa toimeen
pienellä mutta varmalla yhdeksänsadan markan sisääntulolla, ja
ajatteli itsekseen: hän tietysti vastaa koko kasvot yhtenä hymynä:
"Turhia! Lystiä vaan! Joka päivä voissa paistettuja pannukakkuja."
Mutta kun hän sai aukaistuksi oven, sattui renki juuri astumaan
välikön poikitse. Silloin häiriytyi hän ja sulki oven taas. Samassa
kolautti hän jollakin kovalla metallisella esineellä oven pielukseen.
Hän katsahti, mitä hänellä oli kainalossaan: siinä oli kaukoputki ja
villakankaanpalanen, jolla hänen oli tapana tahkoa puhtaaksi sitä,
eikä hän ymmärtänyt, mitenkä ne olivat sattuneet hänen käteensä,
putkihan oli se vanha, jota hän säilytti ihan arkun pohjalla.
Hän rutisti huulensa yhteen ja kalpeni, kamala pelko sai otsansa
kosteaksi.
"Mielipuoli", sopersi hän.
Kamalan hädän ja tuskan kouristamana asteli hän taaskin edes- ja
takaisin. Hän koetti päästä selville siitä, mitä hän äsken oli
ajatellut, ja koetti selvittää itselleen menneisyyttään, mutta ei
vaan saanut sitä kirkkaaksi. "Minulle ei ole kai mikään onnistunut:",
ajatteli hän. "Kaikki on mennyt hullusti minulta..."
"Sitä samaa sanoi vanha Klaus Johann'kin, hän, joka itse oli antanut
elämänsä mennä hunningolle; hän kertoi jokaiselle, ett'ei hänellä
ollut ollut onnea mukanaan... siten on käynyt minullekin."
Ja yht'äkkiä näkyi elämä hänelle tämmöisenä: ei enää paljaana
helteenä ja vaivana, vaan paljaana erehdyksien ja rikosten polkuna.
Pahat ajatukset, jotka aina juosta nalkuttavat ihmisen jaloimpainkin
tekojen vierellä ikäänkuin rumat mustat koirat ylväitten juoksevain
hevosten vierellä, ne kasvoivat hänen silmissään jättiläiskokoisiksi.
"Missä on Elsbe sisaresi nyt? Et pitänyt huolta hänestä, ja niin on
hän mennyt piloille. Entä Heikki veljesi? Olet lyönyt häntä ja ajanut
talosta; pölyisellä maantiellä on hän muuttunut juomariksi; tahdoit
saada talon yksin haltuusi. Ja mitenkä lie ollut tuon aurankärjenkin
laita? Ett'et vaan olisi toivonut että isäsi suistuisi siihen? Ja
missä on Lena Tarn nyt? Sinä kai kielsit hänet laulamasta? Sinä
sanoit, että hänen piti nousta vuoteeltaan, muuten lyöt häntä. Sinä
olet huono ihminen ja murhaaja. Olet seitsemän kertaa pahempi kuin
Timm Thode. He tulevat! Kuule... he etsivät sinua. Raahaavat sinut
mukanaan... koko kylän lävitse!"
"Menenpä kerta katsomaan", sanoi hän hätäisellä äänellä, "onko
se kaikki totta, mitä ne sanovat." Hän otti putken käteensä ja
lähti alas huvimajaan ja sijoitti putken telineilleen, teki kaiken
sen semmoisessa hätäisessä kiireessä, ett'ei huomannut irroittaa
suojakoteloakaan, joka peitti linssiä, hän katsahti putkeen ja
puhui kiireesti itsekseen: "Musta kuin yö. Se on siis todellakin
totta. Semmoinen on sieluni. Ei yhtään, yhtään mitään hyvää siinä.
Ei valon vilahdusta eikä tähdentuikahdusta koko taivaalla. Tuota ei
voi kestää. Jos noin on, niin minne silloin pitää itsensä kääntää?
Eihän voi nähdä kolmea askeltakaan eteensä. Semmoinen elämähän
olisi ihan kuin myyrän elämää. Heikin tikapuuthan seisovat luvassa.
Täältä tahdon pois. Täältä tahdon pois, ennenkuin ihmiset huomaavat.
Täytyyhän toki jossain olla valoa..."
Hän työnsi putken yhtäläisellä kiireellä kokoon ja aikoi ulos;
silloin näki hän edessään varjon ja katsahti säpsähtäen ylös. Siinä
seisoi Älypää Wieten matalassa ovessa ja katsoi häntä epätoivoisin
silmin.
Silloin tunsi Jörn, ett'ei hän ollut mikään rikoksentekijä, oli
hairahtunut ainoastaan. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Jumalan
kiitos!" ja tahtoi äkkiä salata, että hänessä oli niin pimeätä ja
sekanaista, ja sanoi vääntynein kasvonpiirtein, ikäänkuin tahtoisi
hän näyttää ystävälliseltä ja hymyillä: "Tahdoin vaan katsoa tähtiä
tuolla... cirruspilvien yllä."
Mutta Wieten astui ripeästi hänen luokseen ja katsoi tiukasti häntä
silmään: "Niinkö?" sanoi hän. "Niinkö? Ei, tuota ei! Tuo ei käy!" Hän
otti Jörniä kädestä, ja talutti häntä puutarhan läpi. "Ei, Jörn...
tuo ei käy päinsä! Tuota ei ole sinun kehtosi ääressä ennustettu.
Tuo vielä puuttuisi! Nyt vaaditaan: pidä pääsi pystyssä, poikani.
Älköön sinun poikasi tarvitko joskus sanoa, että hänen isänsä on itse
tehnyt lopun elämästään. Tuo ei kelpaa. Jättää noin auransa keskelle
vakoa, ja juosta livistää pois keskellä valoista päivää. Olet jo
kolmenkymmenen? Tuo on sopimaton aika loma-ajan ottoon."
Jörn näytti ensin hyvin kummastuneelta. Sitte tuli hän hämilleen.
Viimein palasi hän etäisestä hamarasta kaukaisuudesta itseensä
takaisin, hänessä rupesi kirkastumaan ja hän tunsi taaskin samaa
umeata pakotusta takapuolella päätään. Nyt hän tiesi taaskin, missä
hän oli ja kummoiselta elämänsä näytti.
"Raskasta tämä on", sanoi hän työläästi.
"Odota!" vastasi Wieten, "käyn noutamassa kylmää vettä. Sinun pitää
saada kylmää. Jää tänne, kuuletko? Jää tähän istumaan. Minä palaan
kohta, sitte jään koko illaksi luoksesi."
Hän juoksi kyökkiin ja sai näytetyksi niin rauhalliselta siellä,
etteivät tytöt ollenkaan huomanneet, missä tuskassa hän oli. Hän
käväsi asuintuvassa ja otti sieltä pojan mukaansa ja tuli hänen
kanssaan juoksujalkaa välikön läpi takaisin. Jörn istui siellä vielä
kirstullaan. Hän antoi hänen juoda, ja kun hän syvään huoahtaen otti
astian huuliltaan, seisoi hänen poikansa hänen polvensa nojalla ja
sanoi: "Isä, kuinka kalpealta sinä näytät! Varo nyt vaan, ett'et tule
kipeäksi."
"Mutta niitä tuo kaikki minua auttaa, Wieten?" sanoi Jörn.
"Niin, niin, Jörn. Sinulla on oikein. Mutta yhdentekevää, vaikeatako
vai ei, tehtävänsä pitää jokaisen täyttää, Kyllä hätä keinon keksii.
Pane maata nyt vaan ja nuku hyvästi. Kohta nyt, minä tiedän, mitä nyt
tarvitset. Näetkö nyt, kuinka väsynyt olet! Pane nyt vaan nukkumaan
kohta. Nuku kuin se, joka tuli unikekojen vuorelle ja nukkui
seitsemän vuotta. Nuku nyt, poikaseni."
Oli hänelle hyvä, että nuo molemmat, jotka olivat hänen omansa,
vaalivat häntä ja olivat niin ystävällisiä hänelle. Hän hymyili
raukeasti ja nousi raskas- ja jäykkäliikkeisenä ylös, riisui takkinsa
ja asettui levolle. Molemmat toiset jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kun hän parin tunnin kuluttua heräsi raskaasta unestaan siihen, että
joku huusi häntä, seisoi vanhempi rengeistä vuoteen vieressä. Oli
iltahämärä ja renki sanoi: "Emme tiedä, missä Wieten on: joku hetki
sitten lähti hän ulos, me luulimme hänen menneen naapurille. Mutta
siellä hän ei kuulu olevan. Nyt kertoo pienpiika, että hän oli mennyt
peltotietä ylös Ringelshörniä kohden. Mitä tekemistä hänellä siellä
on? Siellähän ei asukaan ketään; nyt on pimeä jo, ja ojat ovat vettä
täynnä; ja hän on itse sanonut, ett'ei hän pimeässä enää näe mitään."
"Missä lapsi on?"
"Hän leikkii tuvassa iso-isän luona."
Jörn Uhl hypähti vuoteeltaan ja sai takin ylleen. Nyt hän oli
yht'äkkiä ihan terve. "Minä lähden häntä hakemaan", sanoi hän ja
juoksi ulos. Kylmä sade roiskui hänen lakittomaan päähänsä ja
virkisti häntä. Hän meni leveätä tietä ylös ja sitte ajotietä aina
Ringelshörnin juurelle, eikä löytänyt mitään. Kun ei hän pimeässä
sateisessa ilmassa voinut eroittaa kauas ympärilleen, jäi hän
neuvottomana seisomaan ja aikoi juuri ruveta huutamaan häntä nimeltä,
kun hänelle yhtäkkiä juolahti mieleen lähteä ylös jalkapolkua, joka
vie vieremän lävitse. Kun hän oli tullut laaksoon, näki hän edessään
pienen kumartuneen naisolennon seisovan polvillaan Kultahetteen
partaalla, ja aavisti kohta, että se oli Wieten ja mitä hän sieltä
etsi.
Hän lähti Wieteniä kohden, mutta tämä oli jo kuullut hänen
lähestyvän ja lähti häntä vastaan ja sanoi suruisen näköisenä: "Ei
siitä lähtenyt mitään. Olen ehkä liian kauan ollut välittämättä
tuommoisesta, tai olen ehkä liika vanha jo ja taitamaton tuommoiseen."
Jörn laski kätensä hänen olkapäittensä ympärille ja otti hänet
mukaansa. "Tule nyt nopeasti kotiin. Sinähän kastut ihan läpimäräksi.
Tule, heitän takkini yllesi. Noin."
Wieten asteli kumarassa ja vaivalloisesti hänen rinnallaan. "Muinen",
sanoi hän häveten, "kun vielä olin nuori tyttö, elivät kaikki nuo
ympärilläni, mutta nyt on kaikki vähitellen kuollut."
"Mikä oli tarkoituksesi?"
"En oikein tiedä. Tulin vaan katsomaan, jos voisin saada täältä
jotakin, mutta kaikki pysyi mykkänä ja kuolleena."
"Tuo kaikki on ihan turhaa, Wieten!"
Wieten pysyi vaiti hetken. Jörn piti käsiään yhä hänen olkainsa
ympärillä ja johdatti häntä kuivemmille kohdille märkää tietää.
"Se tulee siitä", alkoi Wieten, "se tulee siitä, ettei enää osaa
uskoa siihen. Tiedäthän itsekin, kun ei enää ole mitään mielenkiintoa
aurinkoon, kuuhun ja tähtiin, silloin ne eivät enää puhukkaan
mitään; ja ellei enää pidä huolta taloudestaan, menee se rappiolle.
Kaiken kanssa on asianlaita sama. Välinpitämättömyys kuolettaa
kaiken; rakkaus herättää eloon kaiken. Nämä asiat ovat niin kauan
olleet kokonaan unohduksissa minulta, että ne nyt ovat pitkässä
toimettomuudessaan kokonaan lahonneet."
"Nythän olet menettänyt kaiken uskalluksesi, Wieten, sitä et saa
menettää."
"Niin näethän Jörn... äsken kun tapasin sinut semmoisena
huvihuoneessa, ajattelin: Jos _tämä_ nyt vielä tapahtuu, niin mikä on
sitte edessä? Ja silloin läksin hädässäni tänne."
"Wieten, täältä emme apua löydä. Kangas ja vesi, tuuli ja sade, ne
ovat kaikki kai vielä avuttomampia kuin me ihmiset. Niiltä ei kannata
mennä apua hakemaan."
"Älä puhu noin, Jörn! Elämän takana on joku salaisuus. Me emme elä
tätä elämää varten, me elämme salaisuutta varten, joka on takana.
Ja pitää voida löytää selitys sille salaisuudelle, ja hän, joka sen
löytää, hän pääsee selvyyteen ja totuuteen, Ja noissa vanhoissa
pyhissä menoissa ja kertomuksissahan niiden etukädessä täytyy piillä.
Jo ammoisista ajoista ovat esi-isämme etsineet sitä niistä, ja
muutamat ovat löytäneetkin."
"Olet oikeassa, Wieten; tuon salaisuuden kanssa on luullakseni laita
niinkuin sanot. Mutta minä epäilen, ett'emme me voi sitä keksiä
ja selvittää. Se on ihan samaa kuin jos ihminen yrittäisi hypätä
itsensä ylitse. Ihminen pysyy ihmisenä, Wieten, saarni saarnena. Ja
ihmisyyden luontoon kuuluu, ett'emme tiedä taikka näe tuosta mitään.
On kyllä mahdollista, että se on ihan avoimenaan edessämme, että se
nähtävänä ja elävänä makaa tai seisoo, nauraa tai itkee ympärillämme,
mutta meillä ei ole mitään aistia, jonka avulla voisimme sen nähdä
tai kuulla."
"Niin kai sen kanssa on", vastasi Wieten ajatuksissaan ja suruisana.
"Pitää siis tehdä ja tehdä työtä vaan, kunnes ilta tulee, ja olla
aina niin hyvä ja armelias, kuin vaan taitaa."
"Juuri niin, Wieten; siten sanotaan Uudessa Testamentissakin."
Wieten kohotti hiukan päätään, siinä kun hän lyhyeen hengittäen astui
hänen rinnallaan. "Niinkö? Sitenkö siellä sanotaan? Mitähän siellä
sanotaan... tiedätkö sinä... siitä salaisuudesta?"
"Niin... sen mukaan kuin minä olen sitä ymmärtänyt, Wieten, niin
sanotaan siellä, ett'emme tässä elämässä voi sitä käsittää; meidän
pitää uskoa vaan, että kaikella on oikea sisällinen merkityksensä
ja tarkoituksensa. Sittemmin, kuoleman jälkeen, pääsemme edemmälle
ja tulemme salaisuuden perille, emmekä enää näe asioita ainoastaan
semmoisina miltä ne näyttävät, vaan semmoisina kuin ne ovat."
"Vai niin sanoo Kristus? Niinkö... se ihmetyttää minua. Saattaa siis
kai olla siten. Mutta olen lapsesta asti aina ollut niin kiihkeän
halukas, tahdoin aina tietää, mitä me ja kaikki maailmassa oikeastaan
olemme, ja ajattelin aina, että siitä täytyisi päästä selville.
Silloin kun vielä palvelin Jörn Stuhrilla Schenefeldissä, emme
oikeastaan tehneet muuta, kuin etsimme sitä. Mutta me emme myöskään
päässeet mistään selville. Ja Hans Stuhrin täytyi savikuoppaan." Hän
herkähti itkemään.
"Tuo ainainen etsiminen on turhaa, Wieten. Minä luulen, että
Kristus itsekin on sanonut, ett'ei hänkään tietänyt kaikkea, Hän
sanoi, ett'ei ollut tarpeenkaan, että me tiedämme kaiken: meidän
pitää aina vaan uskoa, ja aina pysyä puhtaina ja armeliaina. Hän
oli kaikkea juroutta ja synkkämielisyyttä, kaikkea nenäkkyyttä ja
viisastelemista, kaikkea vihaa ja tylyyttä vastaan. Uskokaa ja
luottakaa, sanoi hän, ja olkaa puhtaat ja hyväsydämiset."
"No niin... ja voinee kai luottaa siihen, mitä hän sanoo, sillä
hän oli viisas ja hyvä; eikä tarvitse epäillä, ett'ei hän olisi aina
tahtonut parasta, hyvän edestä hän kuolikin, kun hän vielä oli vallan
nuori. Niinpä pitänee meidän kai uskoa siihen, Jörn, ja vartoa,
kuinka asiat kääntyvät."
"Niin Wieten: yhtä me pidämme, ja niskat jäykkinä, sinä hyvä vanha
neitoseni."
Kun Jörn oli saattanut Wietenin kyökinovelle, halutti häntä vielä
hetkeksi jäädä paljainpäin raittiiseen ilmaan.
Oli lakannut satamasta, ja tuuli oli tauonnut. Kun hän eteni jonkun
verran talosta, hävisivät kuuluvilta viimeisetkin äänet, jotka vielä
häiritsivät syysyön hiljaisuutta. Hän tuli siinä uneksuessaan aina
Ringelshörnille asti, nousi sitä ylös ja lähti verkkaan ja ilman
päämaalia astelemaan kangasta, joka harmaanhämäränä ja autiona leveni
ympärillä. Vähitellen, kun hän kävi siinä, hävisi viimeinenkin
päivänvalo, niin ettei enää nähnyt muuta kuin yötä ympärillään.
Silloin johtui hän kerta vielä raskaihin ajatuksiin menneisyydestä
ja tulevaisuudestaan. Ja kun hän joutui yhä syvemmälle niihin, oli
hänestä ikäänkuin kangas kummallakin puolellaan ylenisi mustiksi
kukkuloiksi, jotka kasvoivat korkeata synkkää kuusikkoa, ja ikäänkuin
kulkisi hän sen kuusikon keskellä syvässä laaksossa. Oli niin
yksinäistä ja pimeätä ja kuollutta ja mielensä painui taas niin
raskaaksi, että hänet valtasi melkein yhtäläinen pelko kuin äsken
huvimajassa. Lisäksi kammottivat häntä näyt, jotka melkein saivat
ruumiillisen muodon. Hänen Henrik veljensä asteli synkeän näköisenä
siinä hänen vierellänsä, ja Lena Tarn meni ohitsensa ikäänkuin ei
olisi tuntenut häntä, Geert Dosekin seisoi siinä yllään verinen
paitansa, ja monta muuta astui levotonna ja synkeänä ja ikäänkuin
harhailevana ohitsensa. Ja sekä haamuissa että maisemassa, jonka
lävitse ne astuivat, oli jotakin kammottavaa ja kamalaa.
Mutta kun hän yhä vielä vaelsi tuota ääretöntä yksinäisyyttä,
jonka herättämä tunne ei sentään ollut ilman omaa kammonsekaista
nautintoaan -- ja näki paljasta tuskaa ympärillään, heräsi yht'äkkiä
mielessään sana, jonka hän äsken itse oli lausunut, että nimittäin
pitäisi aina säilyttää uskonsa hyvään, menkööt asiat kuinka
menevätkin. Ja kohta kun tämä ajatus oli herännyt mielessään, tunsi
hän itsensä vähän kirkkaammaksi, ja haamut ympärillään liikkuivat
rauhallisempina ja näyttivät ystävällisemmän näköisiltä, ja hän
oli näkevinään edessään kapean tien, joka vei ylöskäsin; tie vei
aluksi korkeiden kuusien välitse, jotka seisoivat kahden puolen
niin korkeina ja uljasryhtisinä, että häntä rupesi hävettämään
niiden edessä; hän laski sauvansa varmemmin maahan ja rupesi
astumaan suorempana ja uljaampana. Puhalsi raikas tuuli, joka
virkisti häntä, ja hän saapui taaskin ylös kangaslakeudelle ja
näki selvästi taivaanrannalla sen juovan, jossa kangas päättyy ja
josta laskeudutaan alas marskeille. Silloin pysähtyi hän ja rupesi
kuuntelemaan.
Ja kun hän seisoi siinä ja kaikki ympärillään oli hiljaista, ei
käynyt tuulen henkikään, eikä ääntänyt lintu, silloin kuuli hän
aivan takaansa metsästä raskasta kumahtelua ja jyskinää, ikäänkuin
takoisivat siellä harvaan ja kumeasti jymähdellen lukemattomat
raskaat vasarat jotakin sitkeää puuta tai rautaa vasten; ne vasaran
iskut lankesivat raskaina ja painavina, ikäänkuin muodostaisi
jokainen niistä yhden ihmiselämän. Metsästä käsin kuului kankaan
ylitse ikäänkuin lukemattomien keveiden nopeiden askelien napsetta,
niin että syntyi suuri syvä-ääninen kohina, ikäänkuin olisi kymmeniä
tuhansia liikkeellä jotka olivat toimittamassa pienille mitättömille
ihmislapsille määräyskirjeitä, jotka vielä olivat kuumat, kuin
olisivat vast'ikään tulesta temmatut.
Siten seisoi hän hetken, ja kuunteli iäisten salaisten voimien
työskentelyä. Sitten kääntyi hän, ja lähti tyyntynein maltistunein
mielin kotiinsa.
Kun hän tuli kyökkiin, tavatakseen Wieteniä vielä, tuli tämä häntä
vastaan ja katsahti häneen ja ihmetteli melkein säikähtyäkseen hänen
ylpeäniloisia ja kauniita kasvojaan.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä tuli valkopää taaskin taloon ja tiedusteli
ystävällisen näköisenä vanhan Uhlin vointia. Kun hän oli päässyt
kahden kesken Jörn Uhlin kanssa kammariin, muuttui hän vielä
ystävällisemmän näköiseksi ja esitti, että isäntä siirtäisi salaa
viljavarastojaan hänen aittaansa, isäntä ei tulisi sitä katumaan.
Mutta Jörn Uhl nauroi hänelle päin silmiä. "Mitä ajattelette",
sanoi hän. "Onneton olen jo, pitäisikö minun lisäksi vielä ruveta
kunnottomaksi mieheksi? Oletteko sitä ajatellut? Olette erehtynyt,
ukkoseni. Ja laittakaa nyt itsenne talosta vähän pikemmin kuin
tavallista."
Kun ukko pikaisesti oli poistunut, käväsi Jörn Uhl katsomassa
isäänsä, jutteli Wietenin kanssa, ja katsahti raamattuun, joka
oli avoinna pöydällä. Kun hän huomasi, että siinä oli esillä luku
Egyptin vitsauksista, hymyili hän Wietenille ja sanoi: "Rauhoituhan
vaan, viimeisen niistä ajoin talosta juuri." Sitte lähti hän tapansa
mukaan kammariinsa, ja ajatteli taaskin, tällä kertaa kuitenkin
jonkinmoisella sitkeällä mielen tyvenyydellä: "Noh niin ja, nyt pitää
tapahtua ihme."