Uhlissa on kuollutta, Ihmiset, jotka asuvat kuolleessa talossa,
muuttuvat tavallisesti kitsaiksi ja likaisiksi.
Niin ei tapahdu Uhlilla.
Wieten kampaa hiuksensa sileästi ja huolellisesti, pikku poika on
siististi puettu, ikäänkuin työmiehen lapsi, jolla on huolellinen
äiti; isäntä käy kesäisin puettuna siniliinaiseen, talvisin on
hänellä puku englantilaisesta nahasta, liivi napitettuna ylös kaulaan
asti. Kirstussaan on ihan pohjimmalla käyttämätönnä sinisentumma
puku, jonka hän oli laitattanut itselleen, kun hän aikoi viettää
häitä Lena Tarnin kanssa.
Sisällisestikään eivät ihmiset Uhlilla ole muuttuneet huonommiksi.
Siitä pidättää heitä lempeän Lena Tarnin muisto, ja Älypää Wietenin
vakava hiljainen olento; siitä pidättää isäntää hänen luontainen
taipumuksensa kunnolliseen ja siistiin.
Mutta toinen vaara on uhkaamassa: se että isännästä tulisi eräkäs,
omituinen ihminen. Jo kerran ennen oli hän ollut samassa vaarassa,
silloin kun ensimmäinen rakkautensa oli saanut niin onnettoman
lopun. Nyt uudistuu sama vaara. Tässä suruisassa huolekkaassa
yksinäisyydessä saa hänessä voiton taas hänen vastustamaton
taipumuksensa mietiskelyyn ja hänen halunsa tutkia ja tahtoa
ymmärtää kaikki. Ja nyt uhkaa tämä vaara miestä, jonka sielu on
väsynyt, katkeroitunut ja melkein toivoton. Mutta kun hänen silloin
täytyi kamppailla kaikki yksin, istuen yksikseen oljista nivotulla
tuolillaan, niin auttivat häntä nyt ihmiset ja tähdet.
Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut ajatuksillaan lähteä tiettömiä ja
tarkoituksettomia taipaleita, niinkuin tuon talonpoikaispojan, joka
kokonaisen päivän ratsasti pitkin ja poikin Wodaninkankaalla, ja joka
nokkaviisaasti ja syvämielisesti selitti, että hän teki niin, koska
hänen täytyi. Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut lähteä harhailemaan
ulos aistittomaan avaruuteen ihan arvionpäiten, ikäänkuin ihmisen,
joka ottaa vauhtia ja aikoo yhdellä hyppäyksellä päästä maanpinnalta
maailmankaikkeuteen... Yhä kulkivat taivaan kantta nuo kultaiset
sotajoukot, sekaisin vaelsivat siellä hämäryydessä sadattuhannet
kultaisin kypärin ja välähtelevin peitsin. Niitä kohden voi hän
kääntää hyvän putkensa ja tähystää niitä hiljaisin vakavin ajatuksin.
Takana puutarhassa oli vallihaudan vieressä huvihuone, jonka seinät
vielä olivat hyvät. Mutta katto oli huono. Hän repi sen alas ja
laitti sijaan uuden, jonka voi kääntää, teki rakoja siihen ja laitti
huoneeseen kaksi lujaa kivipilaria, joista hän toiselle asetti
tähystinkoneen, toiselle katsontatelineet, pani kirjat ja kellon
leveälle ikkunalaudalle ja naulasi tauluja ja tähtikarttoja seinälle.
Sen kaiken järjesti hän itse ilman kenenkään apua.
Huvihuoneessa oli isänsä äänekästen vierastensa kanssa pitänyt iloa
ja pelannut, ja veljet olivat öisin istuneet irstasten tyttöjen
kanssa siellä: nyt tyydytti nuorin lapsista siellä tiedonjanoaan.
Välistä istui hän siellä puoliöitä karttojensa ja tähtikiikarinsa
edessä ja tutki tarkkaan muuatta hirmuisen oppinutta kirjaa,
pudisteli tuon tuostakin päätään ja rypisti otsaansa, välistä löi
hän, kummissaan siitä, mitä oli keksinyt, kädenpohjallaan polveensa,
niin että läimähti. Tämä oli onnensa. Tämä oli ikäänkuin hypähdys
kentältä, joka oli paljastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ylös
korkealle vallille, jolla raitis tuuli vilvoitteli tomunpeittämää
työntekijää.
Ja ihmiset auttoivat häntä.
Kunta päätti ojittaa uudestaan koko tiluskunnan, työ, joka vaati
laajoja esitöitä, joka kestää vuosimääriä, ja hankkii leivän
monelle, ja joka maksaa monta tuhatta markkaa. Oli jo kolme
vuotta suunniteltu, kuinka työ saataisiin tehdyksi mukavimmin ja
helpoimmalla, ja voitaisiinko se suorittaa ilman opinkäyneitten
apua, jotka, kuten tietty, kyllä osaavat tehdä hirvittävät laskut
vaivoistaan. Silloin kääntyivät he tuon nuoren, vaiteliaan ja
oppineen talonpojan puoleen, joka istua kyyrötti Uhlillaan, kuin
hämähäkki verkossaan, ja kysyivät häneltä neuvoa. Tämä tuumi asiata
kahdeksan päivää, tuumi tarkalleen sitä, piirusteli puoliöihin
seurakunnan suurelle maakartalle, tuontuostakin aina laskien
etusormensa pitkälle nenälleen, ikäänkuin koettaisi hän tarkkaan
mitata, kumpi oli pitempi. Sitte astui hän kunnanherrojen eteen ja
ilmoitti heille, että _hän, hän itse_ ottaisi heidän valvontansa
alaisena johtaakseen työn; heidän piti maksaa palkka hänelle hänen
työstään, niin ja niin paljon, joka uudeksivuodeksi, jos vuoden
työt olivat menneet heidän mielensä mukaisesi. He kummastuivat
hyvänpäiväisesti, pyysivät häntä poistumaan ja neuvottelivat kauan ja
vilkkaasti. Hyvin vähäisellä äänten enemmistöllä hyväksyttiin hänen
tarjouksensa.
Hän toimitti koko työn viidessä vuodessa, niinkuin hän oli
sopinutkin, ja oli hänellä siitä se kaksinkertainen etu, että hän sai
pienen lisätulon suureen ja aina tyhjään kassaansa ja että hänellä
oli yksi työ lisään, joka häiritsi hyödytöntä huolehtimista ja
raskasmielistä mietiskelemistä.
Työ antoi hänelle myöskin aiheen perehtyä kasvi- ja
kivennäistieteisiin. Monilla kävelyillään kunnan tiluksilla, joihin
kuului ylämaata ja marskeja, rämeikköjä ja nummikkoa kokoili hän
kasveja ja rikkaruohon siemeniä ja ilahdutti professoria kaupungissa
hyvillä ja siististi laitetuilla valmisteillaan, ja kun kaivettiin
nuo uudet syvät ojat maiden lävitse, heräsi hänessä halu tutkia ja
oppia eroittamaan eri maalaadut ja -- kerrostumat ja vanha professori
sai siistejä piirustuksia ja kiusallisen tarkkoja reunahuomautuksia.
Ihmiset auttivat häntä.
Pikku poikansa kasvoi ja juosta livisteli isän rinnalla lyhyttä
tepastelevaa juoksuaan tämän käydessä talon tiluksilla ja luvissaan
ja oli väsymätön kyselemisissään, isän kanssa ratsasti ja ajoi hän
sepälle; meni hän eräänä päivänä yksinkin kylään ja toi sieltä
mukanaan pienen pojan leikkitoverikseen, niinkuin yksinäinen
kyyhkynenkin toimittaa itselleen toverin. Siitä asti vaikutti
seurustelu lasten kanssa, että hänenkin ajatuksensa ja puheensa
muuttuivat lapsellisiksi. Ja Jörn Uhl, joka siihen asti turhaan
oli koettanut löytää oikeaa äänilajia hänen kanssaan puhellessaan,
istuskeli nyt noiden molempain pikkumiesten kanssa istuinpenkillä
tuvanoven edessä ja kuunteli ajatuksissaan, kuinka ne puhella
lepertelivät, ja oppi nyt itsekin puhumaan heidän kanssaan, rakensi
heille kaniinitarhan, puoliksi maan alle, puoliksi päälle, kuten
tuleekin.
Kun poika tuli viisivuotiaaksi, kantoi hän pellolta pellolle isän
mukana isän mittavitjoja ja mittapaaluja. Ja kun hän oli kuusvuotias,
ja lähemmä elon aikaa kuuli, kuinka isänsä valitteli Wietenille, että
hänen kai täytyi ottaa eri renkipoika eloa ajamaan, silloin väitti
tuo pikku mies, että hän kyllä voisi sen tehdä. Ja niinpä ajoikin hän
tänä kuumana ja kiireisenä elonaikana neljä viikkoa päivät pitkät
elovankkureita. Ja oli ylpeä kuin kuningas, ja nauroi vilkkaasti ja
tepasteli ilosta jaloillaan, kun vanha renki ajoi viimeisen täyden
elokuorman nurin veräjässä kedonkulmassa, jonka läpi oli niin paha
ajaa. Se onnettomuus ei ollut sattunut _hänelle_ kertaakaan. Jörn Uhl
seisoi tien käänteessä ja näki pojan ilon ja oli melkein nauraa.
Vartaloltaan olivat lapsen vanhemmat olleet melkein yhtäläiset,
kookkaat, rotevat ja notkeat; mutta silmänsä oli lapsi perinyt
äidiltään; ja näytti kuin olisi hän myöskin perinyt runsaasti hänen
hilpeätä luonnettaan ja avuliasta mielenlaatuaan. Kun hän joskus
leikkien pihakoiran tai lapsien kanssa helkähti kirkkaasti nauramaan,
astui isä usein ulos ovesta, ja jäi ajatuksiinsa unohtuneena
katsomaan häntä.
Ihmiset auttivat häntä.
Eräänä iltana -- oli kulunut vuoden verran keskustelusta siellä
kirkossa -- rohkaisi Jörn Uhl itsensä ja lähti peltojen ylitse
kirkkotietä pappilaan. Oli illallisen jälkeen. He aukaisivat
tuvanoven ihmetellen, kuka nyt vielä tuli. Silloin seisoi siinä Jörn
Uhl hyvässä, tummansinisessä sunnuntaipuvussaan ja koko komeassa
raskasliikkeisyydessään. He pyysivät häntä astumaan sisään ja hän
tulikin, kumartaen syvään päätään astuessaan vanhan rakennuksen
matalasta ovesta.
Matalalakisen huoneen keskellä seisoi nelikulmainen pöytä, ja
kaikilla neljällä puolella oli istujoita. Yhdellä puolella istui
pastori ja luki. Toisella puolella istui hänen vaimonsa, tämä
oli sievä ja hiukan hentorakenteinen nainen, hän oli lapseton;
hänkin luki. Kolmannella sivulla istui tavallisesti perheenemännän
auttajatar, joku nuori tyttö, useimmasti kahdeksantoista vuotias,
useimmasti jonkun opettajan tytär, ja useimmakseen iloisella päällä;
hänkin luki.
Neljännellä sivulla istui pastorin isä. Hän oli vanha mies, oli
nuoruudessaan ollut mukana Idstedtin luona ja tullut haavoitetuksi,
oli sitte jälkeenkinpäin loppuelämässään käsityöläisenä maalla
kokenut monellaista ja nähnyt vielä monellaisempaa, ja oli hänellä
tapana sanoa: "Minun ei enää tarvitse lukea kirjoja, omakin elämäni
on jo itsessään kokonainen kirja." Hän istui syrjittäin pöytään,
poltteli tupakkaa ja kertoi; kukaan ei sentään kuunnellut hänen
juttujaan. Ainoastaan, jos siinä sattui olemaan jotakin uutta ja
kiinnittävää, katsahtivat he ylös kirjoistaan ja kysyivät: "Kuinka?
Kuinka se oli, isä?"
Jossakin, jossain välissä, missä sattui olemaan paras tila, istui
pieni, reipas, noin kymmenvuotias poika. Hän oli orpo ja oli
pastorilla kasvatettavana. Hänkin luki.
Nyt tuli Jörn Uhl, ensin kumarassa astuttuaan kynnyksen yli.
Hänelle ei ollut sijaa. Viimein nousi nuori tyttö ylös, viittasi
salaa nuorelle pojalle, ja molemmat menivät istumaan taamma tupaan,
sohvalle, ottivat jonkun pelin käsiinsä ja pelasivat ahkeraan, aina
vuoroon kurottaen hyppysillään isoon rusinatuuttiin, joka oli satuttu
unohtamaan sohvalle.
Niinpä oli Jörn Uhlilla nyt sijansa, ja keskustelu sai sen puolesta
siis kyllä alkaa. Ja aluksi, kun pastori luuli vierailulla olevan
jonkun varman tarkoituksen, jutteli hän yhtä ja toista yleisistä
asioista ja odotteli Jörn Uhlin tulevan asioineen esiin. Puhelu
niukkeni ja niukkeni. Viimein, kun ei ruvennut kuulumaan mitään
asiaa, ja vieras yhä jäi istumaan, huomasi pastori, että Jörn Uhl
todellakin oli tullut ainoastaan saadakseen viettää hauskan hetken,
jommoiselle häntä jo monet vuodet oli useasti kutsuttu. Nyt siirtyi
keskustelu maailman tapahtumiin ja yleni siitä, rouvan aiheuttamana,
ylös tähtiin asti. Ja niin kauas tultiin tänä iltana, että Jörn
Uhlilla yhtäkkiä oli palanen paperia edessään ja kädessään lyijykynä,
johonka hän tarttui kuin heinätarikkoon, ja että hän sommitteli
tilapäisen kartan ja haastellen vakaata virheetöntä yläsaksaa,
hitaasti ja levollisesti teki koko pappilan väen kanssa kävelyretken
linnunrataa myöten viistoon koko taivaan yli.
Pappilan väki huoahti kevennetyin mielin, kun olivat sulkeneet oven
hänen takanaan. Pastori sanoi: "Olenko puhunut liikoja? Eikö hän ole
mukava ja älykäs mies?" Rouva vastasi: "Tällä kertaa olit oikeassa:
luisti oikein hyvin nyt."
Parin viikon perästä palasi hän taaskin ja tuli sitte aina noin
joka toinen viikko. Ellei juttelu oikein ottanut sujuakseen --
Jörn Uhl kun ei, eikä pastorikaan ja hänen rouvansa olleet mitään
varsinaisia seuraihmisiä -- silloin haettiin esiin joku kirja ja
luettiin. Tapahtuipa väliin niinkin, että pastori oli niin ihastunut
kirjaan, joka hänellä paraikaa sattui olemaan käsillä, että häh kohta
sanoi: tänä iltana en minä voi jättää tätä. Silloin puheli Jörn ukon
kanssa sodista ja sotaretkistä, tai rouvan kanssa kaikellaisista
ihmiskohtaloista.
Kirjojen suhteen, joita luettiin, erehtyi pastori aluksi pahasti. Hän
alkoi "Faustilla" ja jatkoi sitte "Reinecke Fuchs'illa." Jörn Uhl
kuunteli kärsivällisesti, mutta kun kirjat oli luettu ja kysyttiin
hänen mielipidettään niistä, pudisteli hän lujaan päätään. "Ei,
herra pastori", tuumi hän, "tuo ei sovi minulle, tuommoisesta olen
lapsuudessani saanut Älypää Wieteniltä kylläni. Hänen oli tapana
kertoa juuri tuommoisia uskomattomia ja mahdottomia juttuja, kuin
tuokin juuri; Fiete Krey, jolla ennen oli farmi Wisconsin'issa, mutta
joka nyt on aloittanut harjoittaa puukauppaa Chicagossa -- siten
kirjoitti hän viime kirjeessään minulle, -- hän ja minun sisareni,
he kuuntelivat hartaina niitä, mutta minä en välittänyt niistä
suuria. Sill'aikaa kun he juttelivat, asettelin minä parsinneuloja
poikkihirsiksi, ja Wietenin sukkavartaat ratakiskoiksi ja rakensin
rautateitä, ja kun tulin vähän vanhemmaksi, luin minä Littrow'in
'Taivaan ihmeitä'. Semmoiset asiat minua ovat viehättäneet. Mutta
minun on aina täytynyt hääriä jossain muussa."
Silloin koetti pastori olisivatko matkakertomukset ja elämäkerrat
hänelle paremmin mieleen. Sen kerran osasi hän oikeaan. He lukivat
erään naparetkeilijän matkakertomuksen ja samoin erään Afrikan
tutkijan, lukivat muutaman valtiomiehen elämäkerran, jonka hän itse
oli kirjoittanut, ja Jesuksen elämäkerran Markuksen mukaan. He
lukivat tämänkin kirjasen, samoin kuin toisetkin, ja väittelivät
kiivaasti sen johdosta.
Lopuksi, kun seurustelu jo oli kestänyt kolmatta vuotta, päästiin
niin pitkälle, että pastori eräänä iltana sanoi: "Meillä on
kummallakin friesiläistä verta suonissamme, Uhl. Mutta jos olemme
friesejä, pitää meidän myöskin ymmärtää syntyjä syviä, muu ei ole
mahdollista. Puraistaanpas siis hampaat yhteen ja käydään käsiksi
erääseen paksuun ja raskaaseen kirjaan, jonka on kirjoittanut eräs
talonpojanpoika Langenhornista, joka nyt on kuuluisa professori."
Ja sen he tekivätkin. Ja monasti katsahtivat he toisiinsa
ällistyneinä. Ja monasti näytti, kuin ymmärtäisi talonpoika asian
paremmin kuin pastori. Hänestä ei koskaan olekkaan tullut syntyjen
syvien ymmärtäjää.
Niinpä holhoivat ihmiset ja tähdet Jörn Uhlia, että hän onnellisesti
selkesi raskaista yksinäisistä vuosista.