Löytyy taloja, joissa elämä on niinkuin kuollutta. Ahneus tai liika
raskas velkataakka, julkinen häpeä tai paha omatunto tai pitkällinen
parantumaton sairaus ovat ikäänkuin lopettaneet koko elämän, joka oli
ollut talossa, ja sulkevat siitä kaiken joka ulkoa pyrkii siihen.
Maa kiertää rataansa, sivistys edistyy, tavat muuttuvat, kansa käy
sotia, kansan taloudelliset olot paranevat ja huononevat taaskin: tuo
talo yksinäisellä kankaallaan, korkeiden hämäräin puidensa varjossa,
tuuheiden pensastojensa takana, se ei muutu. Niin liikkumatonna
seisoo se kuin naula, joka ruostuu paikallaan kosteassa seinässä.
Palvelustyttö kammarissa ja renkipoika tallissa saattavat hetkeksi
unohtaa itsensä ja puhjeta nauramaan, mutta lyövät samassa itseään
suulle ja vaikenevat.
Viimein, jonakin päivänä, kannetaan talosta ruumisarkku, tai ajavat
talon eteen suljetut vaunut ja pakotettuna tai vapaaehtoisesti astuu
synkennyt mies siihen ja katoaa loppuelämäkseen houruinhuoneen
kätköön; tai muuttaa pari vanhaa epäluuloisesti ja tiukean terävästi
katsovaa vanhusta, mies ja vaimo tahi veli ja sisar noista
likaisista ummehtuneista huoneista ja tuosta rappeutuneesta talosta
syytinkirakennukseen ja pelkäävät yötä, he kun levottomuuttaan ja
hätäänsä eivät saa unta, päivänsä pelkäävät he, että heidän lapsensa
tulevat, joita he pitävät varkaina, ja joilta he huolellisesti
kätkevät arvopaperinsa. Mutta talo joutuu toisiin käsiin. Ikkunat
ja ovet avataan selkosen selälleen. Maalarit ja nikkarit laulelevat
joka huoneessa. Milloin nauraa nuori vaimo. Milloin tepastelevat
valkohiuksiset lapset auringonpaisteisella pihalla.
Oli kolkko marraskuu. Kylmänkostea länsituuli puhalteli päivät
pitkät poppelien ylitse, niin että niissä kohisi ja velloi kuin
raskasaaltoisessa meressä. Silloin tulivat eräänä iltana molemmat
veljet Hampurista kotiin.
He tekeytyivät, kuin olisivat vaan tulleet katsomaan, kuinka sairas
isäukko jaksoi ja kummoisessa tilassa talo oli. Mutta isä käänsi
päätään seinään päin. Kun he olivat lähtenet ulos, marisi hän, että
kaikki nykyiset Uhlit eivät kelvanneet mihinkään, hän oli ollut
ainoa kunnollinen Uhl. Hekään eivät välittäneet hänestä sen enempää,
tarkastelivat mahtavannäköisinä talonpaikkoja ja navettoja, kiittivät
yhtä, enimmäkseen laittoivat ja kertoivat heinä- ja olkikaupastaan,
jota harjoittivat ja suursuuntaisesta ajoliikkeestään. Samana iltana
menivät he ravintolaan, ensin sentään, "kun ei sattunut kultarahaa
mukaan", pyydettyään Jörniltä kaksikymmentä markkaa. Myöhään yöllä
palasivat he takaisin.
Jörn Uhl ei nukkunut sinä yönä, hän makasi selällään ja tuijoitteli
avoimin silmin ylös eteensä ja ajatteli. Hän tiesi, että he olivat
tyhjillä, ja että nyt he olivat tulleet tahtomaan rahaa häneltä.
Hän oli huomannut, että heidän takkinsa olivat tahraiset ja että
ne olivat edestä risaiset. Hänen poskiaan rupesi kuumottamaan, kun
hän ajatteli, että Klaus Uhlin pojat istuivat semmoisessa asussa
ravintolassa.
Seuraavana aamupäivänä sanoivat he ohimennen hänelle: "Kuule,
ottaisimme Fritz Rappilta vähän rahaa. Hän tarjosi meille. Pääoma
merkitsee Hampurissa kaikkea, omaako vai vieraan, se on yhdentekevää.
Niinpä otamme sen vastaan. Kuoleman varalta voit sinä allekirjoittaa
velkakirjan."
"Niin... niinhän", vastasi Jörn Uhl. "Voinhan minä... olen kyllä
piukalla, enkä kelpaa takaajaksi."
"Tämähän on vaan muotoasia", sanoi Henrik. Se oli äänilaji, johon
nuorimmalla ei ollut mitään vastattavaa.
Iltapäivällä selvitettiin asia. Samana iltana matkusti Hannu
kaupunkiin taas, lunastaakseen saamillaan rahoilla väärennetyn
vekselin, josta hän olisi joutunut syytteeseen. Mutta Henrik jäi.
Hän valitteli kolotusta kipeässä sääressään ja sanoi että kostea ja
lempeä marski-ilma ehkä vaikuttaisi hyvää siihen. Hän kulutti aikansa
lähiseudun kapakoissa ja osti veljensä nimessä itselleen uuden
puvunkin.
Eräänä iltana joulun edellä tuli hän kammariin, jossa Jörn istui
yksikseen ja pyysi kymmentä markkaa rahaa. Jörn vastasi tyynesti,
ett'ei hän anna hänelle mitään. Silloin rupesivat Heikin silmät
säkenöimään: rahojaan hänen sentään täytyisi hellittää; hän oli jo
veljensä nimeen ottanut Rappilta kolmesataa markkaa. Jörn Uhl pysyi
vielä levollisena, vaikka äänensä värähtelikin: hän ei antaisi
hänelle penniäkään; hänhän käyttäisi kuitenkin kaiken kantaakseen
perheensä häpeätä kapakasta kapakkaan. Silloin kirkahti tuo
raaistunut mies ja kohotti kätensä käydäkseen käsiksi veljeensä.
Tämänkin veri kiehahti silloin; silmänsä leimahtivat, hän tarttui
juopuneeseen, työnsi hänet edellään ja viskasi ovesta.
Siitä asti pysyi ontuva visusti kotona. Hän antoi palvelustyttöjen
tai ohitseosuvien lasten tuoda itselleen kuminapaloviinaa, ja istui
sitte kammarissaan ryyppien naapurin rengin kanssa, joka myöskin
oli juomari, ja heittäysi vuoteelleen ja makasi itsensä selväksi
humalastaan. Aterianaikoina näki häntä harvoin pöydässä. Näytti kuin
saisi hän ravintonsa paloviinasta.
Jörn salli sen tapahtua vaieten, synkän ja umpimielisen näköisenä.
Dreier-ukko oli sanonut hänelle: "Älä laske häntä silmistäsi, Jörn!
Fritz Rapp ei kanna mitään hyvää mieltä kohtaasi, kun et tahdo maksaa
Heikin velkoja. He ovat uhanneet, että antavat hänen kerrankin juoda
neljätoista päivää kyllikseen paloviinaa."
Joka kerta kun juomarin piti lähteä ulos, asettui Jörn ovelle ja
sanoi lyhyeen ja tylysti: "Sinä jäät kotiin."
Mutta eräänä päivänä, keväällä oli hän sittenkin lähtenyt talosta.
Sen jälkeen kuljeskeli hän vuoden verran maankulkurina ympäristöllä,
teki sen verran työtä, että sai tarpeekseen juoda, herjaili isäänsä
ja veljeänsä ja tuli joskus juomatovereineen talon ohitse ja kirkui
ja rehenteli.
Vanha Uhl oli eräänä päivänä keväällä noussut ylös nojatuolistaan ja
rupesi taaskin saamaan keppiin nojaten vaivalloisesti liikutuksi.
Pian jaksoi hän komppuroida seinänkin nojalle seisomaan ja katsella
ulos tielle. Jälkeenpäin pääsi tämä vanha kömpelö mies, kädet
upotettuina syvälle taskuihin, paljain päin, hiukset sekaisin ja
harmaina, käydä kömppimään taloa ympäri ja odotteli sattuisiko ketään
kulkijaa näkymään yksinäisellä tiellä, jolleka hän saisi moittia ja
valittaa, kuinka pahasti "Klaus Uhl ja hänen lapsensa" turmelivat ja
tärvelivät taloa. Hän luulotteli nimittäin nyt olevansa sama Henrik
Uhl, joka oli perustanut kantatilan ja saattanut perheen arvoon.
Kerran sattui, että vanhus seisoi tien vierellä, kun ontuva poikansa
meni ohitse siitä: rupesi kummaltakin puolelta satelemaan raakoja
haukkumasanoja, niin ett'ei Jörn Uhl voinut peittää häpeämistään
rengin edessä, joka tuli häntä vastaan rehukäytävällä: hän ravisteli
päätään, sitte iski hän sokeassa vimmassa tarikon seinää vastaan
niin että varsi meni murskaksi. Samallaisia vihastuskohtauksia
sattui hänelle useampia tänä vuonna. Hänen luonteensa rupesi käymään
karheammaksi ja muuttumaan synkeämmäksi ja jyrkemmäksi.
* * * * *
Vanha Wieten, jonka hiukset harvenevat ja harmenevat pitää
laajasta taloudesta huolen yhä entisellä uskollisuudellaan, mutta
laimeammalla innolla ja huonommilla tuloksilla, kuin nuorempina
vuosinaan; nyt hänellä on kolme, joiden hyväksi hän saa istua ja
neuloa ja paikata: ukkovanhus, Jörn ja lapsi. Kun höperö ukko
palaa sisään, istahtaa hän raskaasti avaralle nojatuolille ja
murahtaa lyhyeen ja harmistuneesti: "Kerro jotakin!" Silloin
kertoo Wieten hänelle vanhoja kummallisia juttuja, jommoisia
uneksuva kansansielu on sommitellut itselleen. Muutamat niistä ovat
erinomaisen hullunkurisia, toiset taas sangen ihmeellisiä, muutamat
kamalasisältöisiä. Iltasin ottaa hän silmälasit nenälleen ja raamatun
käteensä. Hän valitsee aina kappaleita Vanhasta Testamentista. Hän
valitsee kohtia, joissa puhutaan peloittavista ihmetöistä, suurista
hurjista teoista, tai joissa lausutaan voimakkaita kiroussanoja.
Uuteen Testamenttiin hän ei oikein ole osannut ottaa suhdetta.
Alkuaan oli kyllä hänen luonteessaan kylläkin aurinkoista, hän
oli ollut hellämielinen, hyväilyä kaipaava lapsi, kun hän Anna
Stuhrin ja hänen lastensa kanssa oli leikkinyt mustalaista
metsänotkelmissa. Mutta kamalat tapaukset, jotka seurasivat sitte
ja yksinäiset palvelusvuodet marskitiloilla, ja se että hän
sittemmin tuli osalliseksi Uhlien onnettomuuteen, oli vähitellen
vaivuttanut hänen vastahakoisen sielunsa yhä syvemmälle ja syvemmälle
varjoon. Hän ei enää havainnut iäistä auringossa, siksi etsi hän
sitä pimeydestä, Hänelle ei elämän ja maailman kuva enää näkynyt
kirkkaassa ja viherjöivässä metsänotkelmassa, hänelle näkyi se siinä
hämäränharmahtavassa ilmakehässä, joka häilyy vanhojen, korkeiden ja
tiheäin kuusien alla.
Talon isäntä on mietiskelevä synkeä mies, jonka huulet, hänen
nuoruudestaan huolimatta ovat puristettuina tiukasti yhteen,
ikäänkuin olisivat ne yhteen kasvaneet. Hän ei käy kylässä eikä
myöskään tiedä, mitä siellä toimitaan, ei se häntä liikutakkaan.
Kirkossa hän ei käy. Hänen ajatuksensa eivät liiku kauempana kuin
ympäri talossa niin pitkälle kuin Uhlin pellot ulettuvat. Ja sitte
liikkuvat ne vielä kolmessa paikassa ulkopuolella Uhlia, Lena Tarnin
haudalla, pitäjänvirastossa, jossa verot ovat maksettavat ja tuon
valkopäisen ukon somassa, uudessa asunnossa lähellä Schenefeld'in
kirkkoa.
Jos joku tänään sanoisi hänelle: isänmaa on vaarassa, hänen pitää
mennä apuun, niin vastaisi hän: "Isänmaa? Näettehän, että minulla on
täysi siitä, mitä minulla on. Talo on liika korkeassa velassa, isä on
heikkomielinen, veli on renttu, Lena Tarn haudassa. Isänmaa?"
Ollakseen tarvitsematta käsityöläisten apua, korjaa hän itse seimet,
ovet ja ruoteet. Hän käy kalkkisanko kädessä talon asuntorivin
ympäri ja muuraa paikalleen alasvierähtäneet kivet, ja häpeää, kun
palveliat sattuvat näkemään hänet siinä toimessa. Mutta talo ei saa
päästä rappiolle: valkopää saattaisi yht'äkkiä tulla ja sanoa: "Talo
rappeutuu. Pois talosta!" Tästä talosta, jonka tähden hän lapsesta
saakka on nähnyt niin paljon huolta ja vaivaa? Ja minne menisi
hän sitte noiden molempien kanssa, jotka siellä sisällä kertovat
rengistä, joka kyntäessään löysi rauta-astian, joka oli kukkurallaan
kultataalareita?
Lapsi saa juosta yksin ja omin neuvoin navetoissa. Hänen ympärillään
on ainoastaan vaiteliaita ihmisiä; kun hän kuitenkin on utelias, saa
hän kuulla ainoastaan kuivakiskoisista ja alakuloisista asioista,
ja saa itseensä jotain pikku vanhaa, haastelee nelivuotiaana
pitkäveteisellä alasaksallaan eri eläinten raha-arvosta ja koettaa
tallinnurkassa pelata tallirengin kanssa kruunaa ja klaavaa.
Joka vuosi tuli Lisbeth Junker Hampurista muutamaksi päiväksi
vierailemaan koulutalolle. Hän pistäysi silloin aina myöskin Uhlilla
"pientä Jürgeniä katsomaan." Hänen hiuksissaan ja silmissään
oli yhä vielä samaa sunnuntai-päiväistä, koskematonta, ja hänen
vartalonsa oli yhtä notkea ja voimakas. Hänen harmaissa silmissään
ja varmapiirteisen punaisen suunsa ympärillä oli ilme syvintä
vakavuutta. Pikku Jürgen polvellaan, kertoi hän arkakatseisena ja
korkealla hellällä ja hiukan ujolla äänellään elämästään ja olostaan
kaupungissa. Hän asui yhä vielä tädin tykönä, sanoi hän, ja siellä
hän viihtyi hyvin. "Meidän pieni puotimme on ihan kimnaasin vieressä
ja lähellä erästä suurta kansakoulua. Pienet ja suuret ostavat
pikkutarpeensa meiltä, kirjoitusvihkonsa ja musteensa, ja muuta
semmoista, yläluokkalaisille ja professoreille välitämme välistä
suurempiakin tilauksia."
Jörn katseli kunnioittavasti hänen hienoa ylhäistä kauneuttaan ja
ajatteli: Kuinka kaukana hän on sinusta! Hän on prinsessa, ja sinä
köyhä maan raataja. Miksi tulee hän tänne sinun kurjuuttasi näkemään?
Hän sanoi hämillään ja nöyrästi: "Mutta sinähän olet vielä liika
nuori semmoiseen, Lisbeth."
Lisbeth puisti päätään. "Mitä minä muutakaan, Jürgen? Muutenhan ei
minulla olisi mitään tehtävää. Onhan tämä sentään paljoa parempi,
kuin olla jossain rasituksena."
Sillä oli keskustelu juossut kuiville. Lisbeth yritteli ruveta
puhumaan entisistä ajoista, mutta ne olivat Jörnille niinkuin
laajan synkeän metsän takana. Hän oli liiaksi vaipuneena raskaihin
ajatuksiinsa ymmärtääkseen Lisbethin arkaa kädenpudistusta ja tuskaa
hänen silmissään, kun hän sanoi hyvästit. Vielä toisenakin päivänä
tuli hän välistä "vielä kerran katsomaan." Silloinkaan ei keskustelu
sujunnut. Lisbeth kertoi ja kyseli ja huomasi tarkalla vaistollaan,
että Jörnin ajatukset olivat muualla. Silloin lähti hän. Tiellä lensi
häpeän puna kasvoilleen. Saavuttuaan illalla Hampuriin takaisin itki
hän, kunnes sai itkettyä kyllikseen.
Kerran kun lapsi oli noin kolmi- tai nelivuotias ja oli leikkimässä
ulkona tiellä, tuli hän erään nuorenpuolisen vaaleapartaisen miehen
taluttamana välikölle ja huusi. "Isä, tässä on kirkkoherra."
Tuo edellinen kirkkoherra, joka ennen niin ylväänä ja arvostaan
tietoisena oli kulkenut kylää, ja joka niin varmana ja isoäänisenä
oli puhunut oikeasta uskosta, oli saanut papinviran eräässä
suuremmassa kaupungissa. Tämä uusi pappi oli vielä nuori mies, oli
mieleltään lapsi ja lausui suoraan ajatuksensa kaikesta. Kaikki, mitä
hän sanoi, oli totta, vaikk'ei kaikki niinkään miellyttävää. Hän
ei sopinut oikein Uhleille hän ei sopinut noille kovaluontoisille,
viisaille ja varoville ihmisille, joiden sanoista täytyy onkia
totuus viistoon sanojen takaa. Hän sai vuosien kuluessa yhä
runsaammin vastustajia. Lopulta oli koko seurakunta yhtä miestä: se
vaati toista, varmempaa ja itsetietoisempaa semmoista jossa olisi
papillista pontevuutta ja joka samalla olisi hyvä kortinpelaaja.
Evankeeliset seurakunnat eivät vielä kolmesataa viisikymmentä vuotta
Lutherin kuoleman jälkeenkään voi sietää pappia, joka ei pyydä olla
muuta kuin suora luonnollinen ihminen. Monessakin maapappilassa
kestetään paljon raskasta ja aivan turhaa sydänsurua.
Silloin oli hän vielä nuori reipas mies, oli vasta puolen vuotta
ollut seurakunnassa ja uhkui kirkasta toivekkuutta: hän saisi sen
kyllä vielä luistamaan, luottavalla uskollisella rakkaudellaan ja
työllään voittaisi hän kyllä vielä kaikki puolelleen ja samalla
ylevälle ihanalle evankeliumille.
Pastori puheli hiukan ilmoista ja tuulista ja sanoi sitte: "Aiomme
ensi sunnuntaina pystyttää kirkkoon muistotaulun kaatuneille. Nyt
pyytäisin teitäkin tulemaan sinne. Tiedän kyllä, ett'ei teidän ole
tapana käydä kirkossa; mutta tästä juhlallisuudesta ei teidän sentään
sopisi pysyä poissa."
Jörn Uhl vastasi, silmät maahan luotuina, äänensä ei sentään kuulunut
epäystävälliseltä: "Ei ole mielentilani semmoinen, herra pastori,
että sopisin olemaan mukana sellaisessa. Tehän tiedätte, kuinka isäni
laita on, ja mitä muuta olen kokenut, ja millainen koko asemani on.
Minusta on mennyt halu kaikkeen juhlimiseen."
"Ymmärrän hyvin tuon", vastasi pastori, ja katsahti osaaottavasti
häneen; "mutta ei meilläkään ole aikomuksena tanssia. Semmoiseen en
olisi teitä kutsunutkaan. Tämä on kuolleille osoitettu juhlallisuus."
Silloin katsahti Jörn Uhl ystävällisen näköisenä ylös. "En
todellakaan voi tulla", sanoi hän, "se olisi yli voimieni. Mutta olen
ajatuksissani mukana, kun vietätte kirkossa juhlaanne. Kaikki olivat
kunnon miehiä, kaikki neljä, joiden nimet tulevat seisomaan taululla.
Geert Dosen vieressä seisoin hänen kuolinhetkenään. Käyn minäkin
jälestä päin katsomassa taulua."
Pastori katsahti häneen, ja häntä miellytti mies, ja hän sanoi: "Saan
kai tyytyä sitte." Sitte antoivat he toisilleen kättä ja erosivat.
Sunnuntai-illalla otti hän lasta kädestä ja lähti hänen kanssaan
pellon yli kirkkotielle kylää kohden, ja tuli kenenkään huomaamatta
kirkkotarhaan ja kirkkoon. Siellä riippui seinänhämärässä kirkas
marmoritaulu tammisissa puitteissa, sen ympärillä oli seppele
tammenlehvistä. Hän eroitti nimet vielä. Nimien alle oli kirjoitettu:
"He kuolivat maansa edestä." Hän nyökäytti päätään. Tuo koruton taulu
ja lyhyt yksinkertainen kirjoitus sillä ilahuttivat häntä.
Silloin kuuli hän askelia takanaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli
pastori siinä, ja tämä kysyi kohta: "Miellyttääkö se tuommoisenaan
teitä?"
"Lause on hyvä", vastasi Jörn Uhl.
"Moni seurakuntalainen", sanoi pastori, "olisi tuon sijasta halunnut
tuohon jonkun ylevän lennokkaan sanan... Tarkemmin katsoen", jatkoi
hän vakaana, "tekee jokainen vakava ihminen saman kuin nuo neljä. Nuo
tekivät sen kolmessa päivässä tai kolmessa viikossa kukkuraisessa
kurjuudessa. Saman teki teidän nuori vaimonnekin, Uhl, muutamassa
päivässä; hän antoi elämänsä teidän ja lapsensa edestä, Toiset
uhraavat itsensä monivuotisessa työssä, tehkööt sen työnsä sitte
lastensa tai jonkun aatteen puolesta, tai minkä puolesta tahansa,
joka voi saada ihmisen vapaaehtoisesti kärsimään. Eilen hautasimme
täällä erään työmiehen vaimon. Hän kävi harvoin kirkossa, mutta koko
hänen elämänsä oli harrasta ja uskollista uhrautumista miehelleen ja
lapsilleen. Palveleminen ja uhrautuminen, avuliaisuus ja uskollisuus
tai kuinka sitä kutsuukin: niissä on ihmisen todellinen kuninkuus.
Niissä on myöskin hänen todellinen kristillisyytensä."
"Tuon ymmärrän hyvästi", sanoi Jörn Uhl. "Tuo on semmoista, että
sen voi suoraan ja vilpittömästi ymmärtää." Hän nyökäytti päätään
pastorille, ja katsahti häneen, ikäänkuin odottaisi hän häneltä
enemmänkin semmoista puhetta.
"Vapahtaja", sanoi pastori, "on ihanalla ja puhtaalla elämällään
ja ihmeellisen liikuttavalla kuolemallaan ja armollisilla,
voimakkailla ja ylevillä sanoillaan antanut ihmiskunnalle runsaan
määrän ajattelemisen aihetta ja elettävää, on, kuten itse sanoi,
heittänyt siihen ikäänkuin sytyttävän kipinän, Nyt on ottanut yksi
sitä, toinen tätä siitä, yksi kirkko sen, toinen tämän, ja kukin
on lähtenyt sieppaamansa tulenkipinän kanssa syrjään, on vaalinut
sitä ja katsellut sitä, on antanut sen savuta tai liekehtiä, sen
mukaan pitikö hän enemmän savusta vai valkeasta, ja sanonut: 'Tämä
on Vapahtajan totinen sana'. Useat ovat lisänneet vielä omaakin
viisauttaan siihen, useat omaa vilppiänsäkin, toiset ovat laskeneet
pahuutensakin siihen. Niin on tapahtunut, että Vapahtajan todellinen
kuva on monelle päässyt kivettymään, toisille se näkyy valepuvussa,
muutamille vielä niin rumennettunakin, ett'ei sen piirteissä enää
ole mitään jäljellä hänen jalosta muodostaan. Ja sentään olisi niin
helppoa, olisi oppimattomallekin, muodostaa itse evankeliumeista
itsistään niin kirkas ja selvä kuva hänestä, että tuntisi hänen
olentonsa, tahtonsa ja elämänsä pohjapiirteet. Sen mukaan kun minä
ymmärrän, on hän tahtonut opettaa meille, että meidän pitää uskoa
ja luottaa, että Jumala taivaassa aina pahimmassakin pimeydessä
ollessamme seisoo vierellämme vahvana ja valppaana ja aina parastamme
tahtovana, ja että meidän tämän iloisen uskomme voimalla pitää
rohkeasti taistella kaikkea pahaa vastaan itsissämme ja ympärillämme.
Selkämme turvattuna tähän luottamukseen Jumalaan ikäänkuin korkeaan
lujaan muuriin, pitää meidän taistella hyvän puolesta, eikä
koskaan epäillä sitä, että lopullisesti voitamme ensin täällä ja
sitte tuolla, tuolla puolen haudan. Tuossa, niin on minun uskoni,
piilee koko kristinuskon salaisuus. Mutta ell'ei voi saada tätä
luottamusta Jumalaan, ja se ei olekkaan joka ihmisen saavutettavissa
-- ja sentään voi ilman sitäkin pysyä hyvänä ja armeliaana: niin
tyydyttäköön siihenkin ja iloittakoon siitä."
"Tuohon, mitä te nyt tuossa sanotte, täytyy jokaisen kunnon
ihmisen yhtyä", sanoi Jörn Uhl. "Ei tarvitse ruveta seisomaan
yhdellä jalallaan ja kauvan miettiä tuota, ei olisi semmoiseen
miettimiseen aikaakaan ihmisellä. Eikä ole tarpeenkaan ensin panna
itse holhuunalaiseksi järkeään, jonka Jumala sentään itse on meille
antanut, ja sitte kiltisti kuunnella kaikkea, mitä he vaan näkevät
hyväksi väittää: syö lintu, tai kuole nälkään."
Pastori naurahti ääneen: "Mikään ei ole luonnolisempaa", sanoi hän,
"kuin se, että oppi, jonka Jesus tahtoi antaa ihmisille oli sangen
yksinkertainen, alkuperäinen ja selvä. Mutta sittepä en ymmärrä, mikä
se olisi ollut, ell'ei se olisi ollut tämä, josta äsken puhuin."
He astelivat rinnatusten aina kirkkotarhan veräjälle asti. Pastori
rupesi utelemaan sotaretkestä. Jörn Uhl oli hieman sulanut ja kertoi
vakaasti vaivoista Gravelotten luona, ja kosteasta leiristä Metzin
edessä, ja pitkistä kurjista viikoista lähellä Orleansia. Sitte sanoi
hän, ett'ei hänellä ollut aikaa enää. "Meillä on eräs tammavarsa
tallissa, enkä luota oikein renkipoikaan, jonka pitäisi vaalia sitä."
Niin erosivat he, kumpikin tyytyväisenä toiseensa. Pastori palasi
kylään jakaakseen ajatuksiaan ja tehdäkseen tekojaan kovapintaisille
ihmisille, voittaen sillä saman kuin koira, joka haukkua nalkuttaa
ohitseajavaa kuormavankkuria. Jörn Uhl palasi taloonsa takaisin
saadakseen elää elämänsä pimeimmän hetken.
Sillä sillä aikaa kun hän kävi kirkossa, oli veljensä, ensin koko
sunnuntai päivän juotuaan ja reuhattuaan kapakassa, tullut tietä
talon ohitse ja kuullut renkipojalta, joka seisoi tallinovella,
ett'ei isäntä ollut kotona. Silloin oli hän herjaten ja kiroten
tunkeutunut taloon ja hoiperrellut huoneeseen, jossa isä oleskeli, ja
ruvennut purkamaan vihaansa ja kurjuuttaan hänen edessään.
Isä oli jo vuoteellaan, kohensihe itsensä pystyyn ja katsahti
sekavasti häneen. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän epävarmalla äänellä.
"Minä olen saanut rehkiä ja raataa, olen tehnyt työtä ja olen kaiket
päiväni pysynyt kotona; kun minulle tuli asiata kaupunkiin, menin
minä jalan. Minä, minä vanha mies... minä kiroon teidät ja teidän
isänne. Rahat ja tavarat, jotka minä hiellä ja vaivalla olen saanut
kokoon, ne ovat pilanneet teidän järkenne. Pois näkyvistäni: te ette
ansaitse, että aurinko paistaa päällenne."
"Sinä olet hullu", sanoi humalainen, ja nojausi tuoliin, joka
seisoi vuoteen vieressä. "Ihka hullu. Yhtä mieletön kuin sika,
joka syö porsaansa. Mutta tuo on mukavaa mielettömyyttä. Sinä
olet aina osannut laittaa tilasi mukavaksi. Ensin hoidit taloasi
kuin mikäkin vintiö, ja kun sait kaiken tuhlatuksi, kuvittelit
heikkomielisyydessäsi itsesi aatelismieheksi." Hän otti pullonsa,
joka hänellä oli repaleisen takkinsa alla ja joi ja joi.
"Koko maailma on suunniltaan; kun ihmiset eivät enää viitsi olla sitä
mitä ovat, tilaavat he itselleen semmoisen mielipuolihoureen, joka
heille on parhaiten myötäsukaan. Minuakin haluttaa tulla toiseksi
kuin mitä olen. Ulos nahoista, ne ovatkin jo liika raihnaiset!"
Hän veti takin yltään ja heitti sen vuoteelle. "Hyvästi, iso-isä,
esi-isä, vanha Aatami! Minäkin menen lähdettämään nahkaani. Tämä
elämä ei ole minkään arvoinen."
Hän hoiperteli suurelle välikölle. Siellä oli pimeätä.
Kun Jörn Uhl palasi kotiinsa, tapasi hän isänsä nukkumassa. Wieteniä
ei näkynyt. Silloin lähti hän suurelle välikölle.
Siellä makasi Heikki Uhl savilattialla tikapuitten vieressä, ja
Älypää Wieten ja vanha renki seisoivat hänen vieressään.
Wieten kertoi, missä tilassa Heikki oli tullut taloon: "Minä läksin
ulos hänen jälissään enkä löytänyt häntä ensin. Sitte löysin minä
hänet näiltä tikapuilta."
Vanha renki lähti hevostallia kohden ja sanoi renkipojalle, joka
kalpein pelokkain kasvoin seisoi ovella: "Laita itsesi tammaa
vaalimaan. Tässä ei sinulla ole mitään tekemistä."
Kun molemmat olivat poistuneet, toipui Jörn Uhl jäykistyksestään. Hän
nojasi raskaasti tikapuita vastaan ja kohotti kätensä. Wieten puhui
hänelle: "Oi, älä itke noin, Jörn. Älä itke noin, poikaseni."
Alatuomari tuli paikalle, tuli kunnanesimieskin, Jörn Uhl seisoi
kylmänä kuin jää ja vaarallisena lähestyä, kuin särkyneet lasinsirut.
Kunnanesimies kysyi, kuka tekisi ruumisarkun. Hän vastasi: "Mitä se
minulle kuuluu?"
"Mutta emmehän me sentään voi haudata häntä kunnanvaivaisena?"
Jörn Uhl katsahti kopeasti häneen: "Miks'ette? Kuka tässä kunnassa
on antanut luvan pitää noita kapakkoja, joissa ihmiset saavat juoda,
kunnes tulevat sioiksi? Minäkö vai kunta?... Haudatkoon kunta siat,
jotka itse on kasvattanut."
Samana iltana tuotiin taloon köyhäinarkku, ja pantiin kammariin, joka
on oikealla navetasta. Sitä oli ennen käytetty silppuhuoneena.
Jörn Uhl ja nikkari Finke panivat kuolleen arkkuun: "Köyhäinarkut
tehdään ennakolta", sanoi hän. "Hän on liika pitkä... hän palveli
kaartissa."
"Semmoista on maailman meno."
Wieten tuli ja talutti ukkoa kädestä ikäänkuin lasta, hän oli
siistinyt ja pukenut häntä hieman. Toisessa kädessään oli Wietenillä
tyhjä pullo ja nuoran palanen.
"Annetaan hänelle mukaan kaikki", sanoi hän, "eihän hyödytä sentään
mitään kaunistella Jumalan edessä. Nyt hän voi kohta nähdä, mikä on
ollut hänen vaivansa, ja mikä hänen kuolemansa." Hän pani molemmat
hänen polviensa alle.
Jörn Uhl pudisteli päätään ja jätti nuo molemmat yksikseen siihen,
meni pihalle huoneen eteen ja rupesi käymään siinä edes- ja takaisin,
ikäänkuin vartioitsisi hän, ettei pääsisi vielä enemmän onnettomuutta
ja häpeätä tunkeutumaan taloon. Kun hän taas tuli sisään,
laittaakseen isänsä vuoteelle, niinkuin hän melkein joka ilta teki,
löysi hän isänsä jo makaamassa. Wieten istui hänen vuoteensa edessä
ja luki Vanhasta Testamentista kertomusta Elistä, vahvasta tukevasta
miehestä, joka ei kasvattanut lapsiaan.
"Jörn", sanoi hän, "luulen että hän tänä iltana tietää että hän on
Klaus Uhl. Hän kysyi minulta äsken, oliko se _hän_, joka kaatui
auranterään."
Jörn Uhl astui vuoteelle ja katsahti isäänsä ja sanoi: "Makaatko
hyvästi, isä?" Vanhus ei vastannut mitään. "Älä viitsi lukea,
Wieten", sanoi hän, "ei se mitään hyödytä. Sen olisi täytynyt
tapahtua ennemmin."
"Noh, enpä siis!" sanoi Wieten, ja laski kirjan paikalleen. "Minä
muuten ajattelin, että se ehkä palauttaisi hänet tietoihinsa."
"Ja sitte?" kysyi Jörn.
Aurinko paistoi. Tuulet puhaltelivat. Pieni poika juoksenteli
auringossa ja tuulessa pihan ylitse ja piti kättään korkealla päänsä
yllä, ikäänkuin yrittäisi hän lentää.
Mutta Uhlissa on kuollutta.