Oli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät
upeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.
Vanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi
voinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän
sentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa.
Ruoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai
hän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen
sopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä
tupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään,
missä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun
poikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut,
tuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta
puhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen
vaimostaan: "Kerran sanoi emäntä"... tai: "Kerran ei ollut ketään
muita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle
ja kertoi"... tai: "Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen
joka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella..." Tai kehui hän Lena
Tarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina
vaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin
vinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli
ollut, oli hän kokonaan kadottanut.
Nuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä
huomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan
ja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta
todella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä
onnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta,
jota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli
uskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja
kunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään
oikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin
takaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron
äyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun
kuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.
Nuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta
aamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään
hän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut
hänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut
itselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi
avata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja
yhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti
ruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.
Nyt hän oli kyökissä. "Greetta", sanoi hän, "näppärään. Mitä
näppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen."
"Sekin maksaisi vaivan!"
"Mutta jos saisit hyvän?"
"Löytyykö niitä hyviä?"
"Tyttö, väitätkö sinä, ettei minun mieheni olisi hyvä muka?"
"Niin! Isäntäkö, jaa?"
"Vaiti nyt! Vai arveletko, että minun pitäisi ruveta sinun kanssasi
kinaamaan miehestäni? Katso eteesi vaan, että saat itsekin: taitoa
siihen tarvitaan, usko se... Mutta minun pitää käydä vasikkoja
katsomassa."
Nyt hän oli navetassa nuorimman vasikan luona. "Kohta he sinulta
äidin riistivät, pieni punapää parka. Ime nyt... taikka saat. Minä
olen sinun äitipuolesi... Noh... nyt käy hyvin jo. Saitko kylliksesi
jo? Pane nyt maata ja nuku. Laulaisinko sinulle. Taidan kylliksi
kehtolauluja siksi kun niitä tarvitsen. Älä nyt katsele noin tuhmasti
minua, punapää, ei minulla ole aikaa. Kun isäntä astua taapustaa
pitkine koipineen ohitsesi, sano hänelle terveiset silloin ja sano
että hän on aika velikulta. Kun kasvat suuremmaksi, niin rehki sitte
hänet kanssasi lampeen, kuten teki viime kevännä veljesi. Hän on
hyvästi ansainnut sen minun tähteni. Mitä hän on tehnyt minusta?"
Kun hän seisoi pyykkiastian ääressä, tulivat päivätyöläisen
pikkulapset omaisesti juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat hetken
keskenään, sitte rupesivat lapset kuuntelemaan. He olivat kuulleet
heikkoa piipitystä.
"Kuules, naapuritäti, mikä piipittää?"
"Kuunnelkaas?"
"Täti, missä oikein piipittää?"
"Kuunnelkaa, kuunnelkaa!"
"Täti, sinussa piipittää, sinun rinnassasi."
Silloin polvistui hän lasten eteen, avoi pukunsa rinnalta ja näytti
heille pienen kananpojan, jonka hän oli löytänyt puol'paleltuneena ja
jota hän lämmitti rinnallaan. Se piipitti ääneen, kun hän laski sen
villahuivissa maahan.
Lapset ihmettelivät, ja Lena Tarn nauroi ja sanoi: "Teidän pitää
kertoa äidillenne: Äiti, naapuritädissä piipittää."
Se on sanantapa, jota käytetään kun nuori vaimo odottelee perillistä.
Loppupuolla elonaikaa tuli kylään puimakone. Oli silloin kylässä eräs
itara emäntä, joka mielestään oli maksanut liikaa silkkipuvustaan,
ja joka nyt tahtoi korvata tappiotaan koneella palvelevain
kolmenkymmenen työmiehen kustannuksella. Sitäpaitsi oli hänellä
vielä ruukullinen härskääntynyttä rasvaa. Niinpä paistoi hän siitä
huonossa voissa sitkeitä ja kovia pannukakkuja. Miehet nuustivat
niitä, maistoivat hiukan, nousivat penkeiltä ja naulasivat kaikki
seitsemänkymmentäkaksi pannukakkua suurelle tuvanovelle, tarttuivat
taas köysiin ja vetivät koneensa kovaäänisesti laulaen pihalta.
Nyt lähti koneenkäyttäjä pitkin kylää kyselemään uutta työtä
arvaten hyvin, että sitä olisi vaikeata saada: eräs isäntä, jonka
vaimo keitti niukasti, aikoi käyttää asemaa hyväkseen, tinkiäkseen
maksusta, toinen taas luuli menettelevänsä viisaasti, jos hän vielä
jätti viljan lyhteisiin. Etenkin emännät olivat vastahakoisia: "Eihän
sitä noin vaan ilman muuta voi puhaltaa ruokaa kolmellekymmenelle
miehelle! Kahden tunnin päästähän on päivällisaika jo."
Niinpä tuli koneenkäyttäjä neuvottomuudessaan Jörn Uhlinkin luokse.
Tämä meni kyökkiin. "Mitä arvelet, Lena Tarn?"
"Sopiiko sinulle?"
"Sopii, sopii. Tuon pavut viidessä kuormassa pellolta suoraan
koneelle."
Lena käännähti vielä kerran ympäri, katsahti läpi kyökin kellaria
kohden: "Tulkoot. Saavat syödä tuntia myöhempään."
Puolen tunnin päästä surisi ja jyskyi kone. Lyhteet lentelivät, ja
raskas mustavilja valui virtana säkkeihin.
Lena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän
eli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt
Jörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin
hän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla!
Ne eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt
itselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että
niin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella
työllään pakoittaa menestyksen taloon.
Kerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli
huoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi
ovi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti
ulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: "Oletko noin huolissasi, Jörn?
Tule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille."
"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin
tahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja
emäntä."
"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana
tyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta,
ja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista." Hän nojasi
käsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä
vastaan ja katseli mietteissään Jörniin. "Mutta siinä juuri vika
onkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi
mitään huolia, Jörn Uhl-parka."
Hän ei vastannut mitään.
Silloin jatkoi Lena hiljempaa. "Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa
osaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä
ja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja
vaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää.
Minun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa."
"No tyynnyhän tuosta", lohdutteli Jörn. "Saanhan minä korot kokoon.
Minun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin
mielelläni pitänyt niitä vielä vuoden."
Lenassa heräsi naurutuuli taas. "Mutta älähän nyt vastedes vaan
erehdy ja myy omia lapsiasi."
"Mitä sekin tullee maksamaan?"
"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen
maata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää
pitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean
töihini."
Jörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli
hänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat
muurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja
pääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän
kolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle
liika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä
hänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?
Olisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut
elää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita
oivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa,
jotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset,
toimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat
ikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän
oli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin,
ja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama
voidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin
aavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä,
säteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.
Iltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen
ilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman
kysymyksen: "Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?"
"Sujuihan."
"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?"
"Mitäh? Minä kuivana?"
"Oh... minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen
tänään?"
"Kyllä... papumaa on kynnetty."
"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?"
"Kyllä, tiedän oikein."
"Etten saa väen vuoksi laulaa, tiedäthän. Kun vielä olin nuori tyttö,
silloin lauloin kaiket päivät, eihän se koskenut yhtään mitään
keneenkään, eipä sinuunkaan, vaikka aina kyllä menit nenä kippurassa
ohitse. Mutta nyt täytyy minun malttaa mieltäni. En saa puhuakaan
kaikkea, mikä mieleen sattuu. Se on melkein vielä pahempi."
"Olethan hyräillyt koko päivän."
"Mutta en laulanut... Noh?... Sanoppas jotakin!"
"Anna kuulua vaan! Mutta älä niin kovaan'"
Nyt lauloi hän pidätetyllä äänellä kaikellaisia vanhoja ja uusia
lauluja. Välillä aina kätki hän päänsä hänen käsivartensa ja olkansa
väliin ja nauroi. "Jos ihmiset tietäisivät." Sitte nojasi hän päätään
kättänsä vastaan, lepäsi hiukan nojauneena Jörnin ylitse ja antoi
lystinkuristen kirjavain mieleenjohtumainsa leikkiä hänen edessään,
ikäänkuin äiti kirjavain vitjojen makaavan lapsensa silmäin edessä.
Vielä aamusti oli hän pitänyt huolta ihmisistä ja antanut
vastasyntyneelle vasikalle ensimmäisen maidon. Hänellä oli erityinen
taipumus ja taito auttaa ja hoivata noita avuttomia vastasyntyneitä,
Sitte pani hän vielä levottomalla kiireellä ja hätäisin käsin vettä
tulelle Sitte meni hän sisään Wietenin luokse: "Nuori Punike sai
kauniin vasikan juuri, ja nyt täytyy minun..." hän aikoi nauraa,
mutta ei osannut.
Älypää Wieten oli jo hänen vieressään ja otti häntä vyötäisiltä.
"Sinä olet ajattelematon", sanoi hän "Tule ja pane maata. Hetkesi on
tullut."
* * * * *
Se oli somannäköinen ja voimakas poika. Ja vaikka oli käynytkin sanan
jälkeen: "Tuskalla pitää sinun synnyttämän lapsesi", ja vaikka hän
suureksi kummakseen lepäsi siinä raukeana ja heikkona: niin toisena
päivänä laulaa hyräili hän jo lapselleen ensimmäistä tuutilaulua;
ja vaikka Wieten varoitti, ja vaati Jörniltäkin nimenomaista
kieltoa, nousi hän jo kuudentena päivänä ylös. Hän hoiti koko
päivän yksin lastaan, ja meni vielä kyökkiinkin ja nouti sieltä
vettä kylvettääkseen lapsensa, ja lauloi hiljaa, ja oli ylpeämpi ja
onnellisempi kuin koskaan kukaan kuningatar. Jörn Uhl antoi hänen
toimia. Hän ylpeili siitä, että hänellä oli semmoinen vaimo: "ei niin
joutava kuin toiset kaikki." Jörn Uhl oli vielä liika nuori ja liika
tuhma.
Kyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa,
jolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin
märkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä.
Samana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan
ja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut
loukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän
rukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja
jokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: "Jos minä olen jollakin
tapaa loukannut sinua..."
Ikäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat
kaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi
yhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän
puristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi,
että Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista
viettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui
vuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan --
niin säikähti hän, -- meni ulos välikölle ja rupesi levottomana
astuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli
päätään.
Aamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia
kohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä
hänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.
"Kuule Lena", sanoi hän, "tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä
lapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle."
Mutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti
hänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen
jälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.
Illemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset
liikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat
takaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja
tuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan
ääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli
kolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet,
katsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen.
Pappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut
puhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa
yö, oli neuvoton tuskan yö.
Aamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän
raukea ja sai vaikeasti puhutuksi.
Jörnin piti "sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä." Jörn Uhl
hykertyi katkeraan itkuun: "Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata
lempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani."
Lena koetti hymyillä, "Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea",
sanoi Jörn.
Silloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että
hän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä.
Sairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt,
lapsensakin oli hän unohtanut.
Iltapäivällä, kun kuume taas palasi, kertoi Jörn hänelle, että
molemmat uudet lehmät olivat tuodut. Silloin tahtoi hän nähdä
eläimet. Hän pyysi. Hän tahtoi kai osoittaa, että hänellä vielä
oli harrastusta ympärilleen ja lohduttaa häntä siten, ja erehtyi
kuumehoureessaan tähän toivoon.
Silloin taluttivat renki ja suurpiika sisään molemmat isokokoiset
lehmät; hän katsoi niitä ja hymyili.
Myöhempään iltapäivällä kiihtyi kuume taas ja puistatti hänen
ruumistaan, hän kamppaili sen kanssa yöhön asti; silloin olivat
voimansa lopussa. Lääkäri tuli yöllä. Vaununsa lyhdyt vilkahtelivat
jääkylmässä yössä. Hän tarkasti sairasta ja kutsui Jörn Uhlin syrjään
ja sanoi, ett'ei ollut mitään toiveita enää. Jos vielä oli jotakin
järjestettävää...
Jörn Uhl astui taaskin vuoteelle, jonka ääressä hän jo oli seisonut
kuustoista tuntia. Vielä oli jotakin järjestettävää. Oli jotakin
järjestettävää. Hän kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi raskaalla
avuttomalla tavallaan hänelle, kuinka hän oli pitänyt hänestä.
Sairas yritti katsahtaa häneen. Sen piti olla pitkän ihmettelevän
katseen. Hänhän näki ensi kertaa hänen sieluunsa. Mutta silmäluomet
olivat liika raskaat.
Puoliyön jälkeen virkistyi hän hiukan. Hän puhui jotakin, joka
osoitti, että hän oli lapsena Todumin kankaalla. Kuuli jotakin kuin:
"Sinähän olet paljain jaloin"... ja: "Siellä on karmeita"... ja:
"Tässä on taaskin muutamia, niin kauniita ja sinisiä.".. Aluksi
olivat vielä koulutoverit Todumin koulusta mukana. Juostiin pensaalta
pensaalle. Rannattomana aukeni kangas. Silloin loppui toisilta
rohkeus ja he tahtoivat takaisin. "No", sanoi hän, "sitte täytyy
minun kai lähteä yksin?" Sitte hän antoi kaikille kättä. Ja kun
hän siten kulki yhdestä toiseen, eivät ne yhtäkkiä enää olleetkaan
koulutovereita, vaan oli siinä vanha opettaja Karstensen, ja hänen
kauniit tummat silmänsä välkähtelivät aivan samalla tapaa kuin usein
uskontotunneilla, kun hän sysäsi syrjään Lutherin katekismuksen ja
rupesi vapaasti kertomaan Vapahtajan uskollisuudesta ja rohkeudesta.
Tämä silitti häntä otsalle, joka kuumotti auringonpaahteesta ja
puhui: "Lähde nyt vaan, ettet joudu harhalle Uhlista." Seisoi Jörn
Uhl'kin siinä ja antoi jäähyväisiksi kättä hänelle ja itki, ja hän
ei voinut käsittää, kuinka noin suuri ja voimakas ja miehekäs mies
saattoi itkeä noin lapsellisesti. Aivan selvään kuuli hän sen.
Älypää Wietenkin oli siinä ja kävi puutarhan läpi taluttaen lasta,
joka juuri oli oppinut kävelemään. Ja monta muutakin oli siinä ja
itki. Selvästi kuuli hän katkeraa nyyhkytystä ympärillään. Silloin
kääntyi hän poispäin ja lähti niin kaikkien ihmisten luota, yksin
kankaan ylitse, aina kauemmas ja kauemmas. Oli yksinäistä ja rupesi
pimenemään ja häntä rupesi peloittamaan. Mutta mitä edemmä hän
kulki sitä kirkkaammaksi muuttui ilma, oli ikäänkuin olisi raskas
pimeä pilvi peittänyt sitä puolta taivaasta, jolla aurinko oli, ja
ikäänkuin se nyt väistyisi syrjään. Ja vähitellen, ilman valjetessa,
tuli taas seuraakin. Tuli kummaltakin puolelta, tuli hiljaa ja
huomaamatta, ett'ei hän säikähtyisi heitä, yksityisiä olentoja, ne
lähenivät taampaa viistoon ja äänettömästi häntä. Ne olivat ihmisen
kaltaisia; mutta niiden silmät olivat paljoa puhtaanloistavammat ja
ne kävivät, ikäänkuin niiden mieltä ei ikinä olisi painanut huoli
ja pukunsa olivat kuin valkeasta silkistä. Ne tulivat lopulta niin
lähelle häntä ja niitä oli niin runsaasti, että niitä oli ihan
kaikkialla, ja kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Silloin yritti
hän hymyillä. Mutta ne sanoivat, ett'ei hän vielä saa sitä tehdä.
Tie nousi; edestä läheni kuin valoa ja kuin laulua. Läheni sieltä
häntä vastaan kuin lempeyden ja voiman säteilyä. Häneen tarttui monta
kättä ja vei häntä eteenpäin, hän tuli vakavan pyhän olennon eteen,
joka kumartui syvään häntä kohden ja katsahti ystävällisesti häneen.
Silloin oijensi hän kätensä ja yht'äkkiä oli hänellä kädessään kimppu
loistavia punaisia kukkasia, sen hän antoi sille olennolle ja sanoi:
"Tämä on kaikki, mitä minulla on. Minä pyydän sinulta, anna minun
jäädä luoksesi. Minä olen niin hirveän väsynyt. Sitte jälkeen teen
minä kyllä työtä niin paljo kuin jaksan. Jos sinä sallit, laulaisin
mielelläni siinä ohessa."
Kun kylään levisi tieto, että Lena Tarn oli kuollut lapsivuoteeseen,
syntyipä liikettä naisten kesken talosta taloon, ja kaikkien
lehmusten alla, ja kaikki surivat. Ei ollut huonetta koko Sankt
Mariendonnissa, jossa ensimmäinen ikkuna oikealle sisäänkäytävästä
ei olisi ollut verhottu valkealla lakanalla. Itse vanha Juha
Rinkmann-ukkokin, joka muutoin aina teki päinvastoin kuin toiset ja
joka oli niin äksysti vastahakoinen, että hän tulipalon sattuessa
aina rupesi sammuttamaan omaa nurkkaansa ja murahteli sille, joka
myöskin rupesi siinä harjoittamaan sammutustyötä: itse hänkin
otti sinisen nikkari-esiliinansa, hänellä kun ei sattunut olemaan
muutakaan käsillä, ja ripusti sen pienen verstaansa ikkunaan,
joka oli lähimpänä sisäänkäytävää, ja työskenteli koko päivän
puolipimeässä. Ja häneltä ei sentään oltu tilattu ruumisarkkuakaan.
* * * * *
Kun Jörn Uhl neljä päivää sen jälkeen palasi kirkkomaalta, näki hän
renkien ja piikojen seisovan yhdessä ryhmässä; hän käski heidät
töihinsä. Keskivälikölle jäi hän seisomaan ja kuunteli. Tässä oli hän
usein seisonut ja kuunnellut, mistä käsin hän kuulisi Lena Tarnin
hyräilyn ja hänen keveän rohkean astuntansa, oliko hän tuvassa vai
kyökissä. Kun hän yhä kuunteli siinä, kuuli hän äänekästä lapsen
itkua. Silloin meni hän tupaan. Siellä istui isänsä uunin takana,
hänellä oli sammunut piippu kädessään, jota hän liikutteli edes- ja
takaisin, ja hän marisi, ett'ei Wieten pitänyt hänestä huolta, Wieten
seisoi vuoteen ääressä kumartuneena lasta kohden. Tupaa ei oltu
siivottu.