"Taivas on niin kirkas: lähden tästä tahtiakin katsomaan taas kerran.
Jos haluat, niin tule mukaan."
Tyttö jäi ensin seisomaan, mutta sitte kuuli hän, kuinka hän tuli
jäljissä.
Hän pystytti kolmijalan ruohostolle ja sanoi: "Sunnuntai-iltapäivällä
olisi sinun pitänyt olla katsomassa, silloin oli putkeni edessä kuu
ja kauniita tähtiä."
"Oh, mitä sinä puhelet! Iltapäivällä? Ovatko tähdet sitte päivisinkin
taivaalla?"
"Luonnollisesti, tyttöseni! Missä sitte?"
"Oh... sitä en minä ole ajatellut. Luulin vaan, että ne ovat kuin
yövartiat, öisin matkoilla ja päivisin vuoteessa."
Jörn Uhl pudisti päätään vahvasti: "Ovat sinullakin meiningit!...
Oletko oikein tosissasi luullut niin?"
"Olen", vastasi hän. "Älä sen vuoksi niin kummissasi katso minua,
kyllä minä oikein totta olen niin luullut."
Mutta Jörn ei sentään uskonut häntä. Sillä oli aina jotain niin
veitikkamaista silmäkulmissa, silloinkin kun se oli totinen.
Hän tähysteli taivaalle ja suuntasi putken ja katsoi sen läpi,
suuntasi sen tarkkaan ja sanoi sitte pidätetyllä äänellä: "Katso nyt."
Tyttö asettui niin taitamattomasti, että Jörn laski kätensä hänen
olalleen ja kysyi: "Näetkö mitään."
"O", sanoi hän. "Näen... minä näen... suuren talonpoikaistalon,
joka palaa. Sillä on olkikatto. O... kaikki palaa; katto on
ilmiliekissä. Säkenet leiskuvat. Se on oikea vanha dithmarskilainen
talonpoikaistalo... Oi, mutta oikein totta! Enpä ole koskaan luullut,
että tähdissä asuu talonpoikia."
"Noh", sanoi Jörn. "Riittää jo! Mutta tyttöseni!... sinä joko et ole
oikein viisas tai olet sinä aika velikulta."
"Mitä nyt taas?" sanoi tyttö ja katsahti kummastuneena häneen.
"Sinulla on liika vilkas mielikuvitus", sanoi Jörn vakaana, "se ei
ole eduksi tieteitä harjoittaessa... No, näetkö mitään muuta?"
"Minä näen... näen... syrjässä talosta on lauta-aita, se on
hämärässä; palava talo on nimittäin taampana. Mutta palavaan
välikköön näen syvälle. Kolme neljä lyhdettä on jo pudonnut ullakolta
ja makaavat ilmivalkeassa välikön lattialla. Voi, kuinka kamalaa!
Näytä minulle joku toinen talo, joka ei pala... Näytä minulle joku
talo, kuule, näytä semmoinen talo, jossa juuri laskevat vasikkoja
navetasta."
Jörn nauroi iloisesti. "Senkin veitikka", sanoi hän, "tahtoisit kai
vielä nähdä jakkarasikin taivaalla, vai kuinka? Noin, korkealla pään
ylitse."
"Sinun olisi pitänyt saada jakkarasta! Sitä päivää en anna sinulle
anteeksi... kuule, enkä sitäkään, kuinka sinä katselit minua! Usko
se!"
Jörn ei koskaan vielä ollut antanut kenenkään ottaa osaa
tutkimuksiinsa. Nyt ihmetteli hän hänen kummastustaan ja oli iloinen
siitä ja hänen riemustaan. "Tuommoista et odottanut, vai? Niin,
näet sä! Tuo, jonka nyt näit, on eräs sumutähti, sen nimi on Orion.
Ymmärrätkö, semmoinen tähti, joka vielä on vapaana."
Tyttö virkkoi syvään hengittäen: "Nyt käsitän minä hyvin, että sinä
olet niin huvitettu tästä."
Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Kun puhut noin viisaasti, niin saat
nähdä kuunkin vielä. Odotas hiukan."
"Jo sinä nyt olet, aivan kuin olisi kaikki tuo -- tuolla ylhäällä
sinun lahjoitettavinasi. Tänne kuu!"
Jörn suuntasi putken, ja otti tyttöä taas käsivarresta, ikäänkuin
olisi hän avuton lapsi.
Nyt joutui tyttö vallan kummiinsa: "Mutta mitä tämä on? Kuhmuja?
Aivan kuin meidän kuparikattilassa! Aivan, aivan samallainen, kuin
se, kun se kirkkaaksi kuurattuna riippuu takan koukussa, ja valkea
aamusti välkkyy sen pintaa vastaan."
"Ne kuhmut ovat vuoria ja laaksoja. Eroitatko vasemmalla, ihan
reunalla vuorien huiput? Vasemmalta valaisee nouseva aurinko niitä,
ja oikealla lankee niiden hämärä varjo maiden ylitse."
Tyttö puisti päätään ällistyneenä siitä, mitä näki ja mitä Jörn
sanoi, kadotti silmistään kuvan putkessa ja nousi suoraksi taas,
katseli paljain silmin ylös ja sanoi: "Kuulinhan tuosta koulussa,
noista monen tuhannen penikulman etäisyyksistä ja avaruuksista
ja semmoisista. Mutta enpä uskonut koskaan semmoisia opettaja
Karstensenin puheita. Eihän hän ihan valehdellutkaan. Mutta minä
pidin vaan, että hän on antanut puijata itseään hiukan. Mutta nyt
näyttää minusta melkein, kuin olisi siinä ollut hieman tottakin."
"Niinkö!... Ja nyt olet katsonut kylliksesi ja puhunut viisauksia
tarpeeksi. Mene sisään nyt. Kylmäät itsesi, ja sitte näet unia ja
uneksit, ties' mitä. Luuletko saavasi unta?"
"Koetan kumminkin."
Taaskin oli Jörn oijentaa kätensä häntä kohden, mutta kunnioitus
häntä kohtaan pidätti häntä. Hän piti ett'ei hän voinut noin vaan
ikäänkuin sivumennen, siepata häntä. "Laita nyt", sanoi hän, "itsesi
nopeasti sisään."
Tyttö lähti, ja hän jäi. Hän suuntasi vielä putkensa suuren karhun
tähtisikermän keskustähteen, suuntasi sen kerran vielä kuuta kohden
ja tarkasteli merien rantaviivoja täydentääkseen karttaa kuusta,
jota hän oli alkanut piirtää. Aika kului häneltä. Hän innostui,
seisoi ruohikossa ja käänteli hiljaa putkeaan. Ja hylkäsi kerran
taaskin nuoren elämän, joka hetki sitten oli niin syvään hengittänyt
hänen rinnallaan, ja ajatuksensa pysähtivät taas siihen vanhaan:
että Dreyer ukko sittenkin on oikeassa. "Älä _sitä_ tuhmuutta tee,
Jörn!"... ja kuitenkin: "Mukava hän on ja hyvä. Onnellinen se mies,
jonka kaulan ympärille hän kerran kiertää käsivartensa... Millaiset
mukavat silmät sillä mahtaa olla, kun se kerran oikein luottamuksella
katselee miestä."
Kotipöllöt lentelivät puusta puuhun ja katselivat yössä seisojaa
pyörein ripsettömin silmin. Ainakin viis siiliä istui kiviläjällä
sireenin varjossa, kinastelivat ja pitivät pientä vikinää. Pellolta
käsin kuuluivat tavalliset yöäänet, milloin kalakaijan huutoa,
milloin jonkun sonnin etäistä mylvintää. Jonkin hevosen kaviossa
kitisivät vitjat, ja villihanhia lensi talon ylitse.
Hän kuuli sen kaiken, mutta kaikki se oli niin tavallista, ett'ei
se kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta yhtäkkiä, kun hanhet vielä
kirkuivat hänen päällään oli hän kuulevinaan ihan katonräystään alta
ja sitte viereltään aivan seinämältä matalaa hanhen ääntä ja sitte
heikkoa siipien räpytystä. Hän katsahti ympärilleen ja ajatteli:
lentävätkö villihanhet tänään puutarhan kautta.
Mutta kun hän katsahti, seisoi talon seinämällä räystään alla
kirkkaassa kuun valossa valkea ihmishaamu, sillä oli toinen käsi
silmillä, toisella se tunnusteli seinämuuria, ikäänkuin pyrkisi se
sisään siitä, vaikk'ei siinä ollut oveakaan, se puheli sitäpaitsi
kiihtyneellä nopealla äänellä. "Vasikat ovat puutarhassa: sinun pitää
pitää parempaa vaaria. Nouse sinäkin toki, Jörn, auttamaan minua!"
Jörn Uhl oli kolmessa pitkässä harppauksessa paikalla ja mainitsi
matalasti hänen nimensä: "Tässä minä olen jo... tässä... minä se
olen... Noo! Noo!... Rauhoituhan nyt... Minä se olen... Muutoin ei
täällä ole ketään."
Tyttö oli vaiennut jo ja rupesi käden päällyställään hieromaan
silmiään ikäänkuin lapsi, joka on herännyt unestaan kesken, ja
vaikeroitsikin kuin lapsi. Silloin tarttui Jörn häneen, ja sanoi
hänelle taaskin, missä hän oli, vei hänet navetan ovelle ja koetti
tyynnyttää häntä. "Näethän sinä, tässä on navetan ovi jo. Tästä olet
sinä tullut ulos, senkin unissakävijä, olet käynyt unissasi koko
navetan lävitse. Oletko hakenut kuuvasikoita? Voi sinua hupakkoa!...
No, täällä ei sinun enää tarvitse pelätä. Olet kohta jo kamarissasi."
Kun tyttö viimein tuli selville asemastaan säikähti hän, peitti
silmänsä käsillään ja vaikeroitsi ääneen: "Oi, oi, kuinka kamalaa
tämä on." Mutta Jörn hyväili häntä, otti kädet hänen silmiltään ja
sanoi sydämellisesti: "Jätä nyt vaikeroitsemisesi. Anna olla niinkuin
on." He saapuivat avoimelle ovelle, joka vei kammariin.
Täytyi olla ollut varsin merkillinen yö; sillä ei riittänyt yksin se,
että toinen puoli vasikoista oli murtaunut laitumelta ja oli aamulla
todellakin pihalla ja puutarhassa: renkiä ei kuulunut ylialaan koko
yönä kotiin. Hän tuli aamuhämärissä, itsekseen hyräillen, pellon
poikitse. Kun hän näki nuoren isännän, joka pitkin askelin asteli
talon sivua, silmät maassa, ikäänkuin etsisi hän jotain kadonneita
jälkiä, sanoi hän: "Olen kyllästynyt tähän yksikseen elämiseen. Jos
syksyksi ennätän löytää jonkun kunnollisen naikkosen, niin menen
naimisiin."
Aamukahvin jälkeen puki Jörn Uhl aivan kuin eilenkin pyhäpäivätakin
ylleen ja lähti kylään. Pitäjänkirjuri oli paremmalla päällä kuin
eilen. Hän ei kummastellut sen enempää. Hän oli pitäjänkirjurina,
virkamiehenä, kirkonisäntänä ja palomestarina kokenut monellaista
ja tiesi ett'ei löytynyt kummallisempaa ja salasyväisempää olentoa
kuin marskitalonpoika. "Oikein, Uhl!" sanoi hän. "Ei ole hyvä
ihmisen yksin olla, hänellä täytyy olla avustajatar. Maria Magdalena
Tarn, mökkiläisen Jasper Kornelius Tarnin Todumista avioliitossa
syntynyt tytär. Täällä päin ei sanota 'mökkiläinen', Jörn. Mutta
preussilaisissa kaavoissa seisoo siten. Ja koska preussilainen on
herättänyt meidät unestamme, on hänellä oikeus lähettää meidät
työhönkin. Ja sillä hyvä. Yhdeksäntoista vuotias! Nuori vielä, Jörn!
Mutta vanhaksi tulette omin voimin."
Kun hän oli paluumatkalla ja astui puutarhan läpi, makasi
kivisillalla lähellä puutarhaporttia villihanhi, joka vielä eli.
Hän tappoi sen ja otti sen mukaansa kyökkiin, jossa tyttö posket
hohtavina seisoi lieden ääressä. Jörn näytti lintua ja sanoi: "Se on
murtanut siipensä ja makasi kivillä."
Tyttö katsahti arasti lintuun eikä vastannut mitään.
"Noh", sanoi Jörn hämillään. "Nyt tahtoisin vaan tietää, mitä sinä
ajattelet minusta. Mitä?" Kun tyttö ei vastannut mitään, astui
hän hiukan lähemmä: "Sinähän sentään aina olet ollut niin uljas,
varsinkin minua vastaan. Heitteleppä nyt niskojasi hiukan, ja anna
minun kuulla kunniani, olenhan sen niin hyvin ansainnut."
Mutta tyttö vaikeni vaan, rutisti molemmilla käsillään ohimoitaan
vastaan ja tuijoitti valkeaan.
Silloin irroitti Jörn hellästi hänen toisen kätensä hiuksilta,
tarttui häneen ja lähti hänen kanssaan välikön kautta oven läpi
etuhuoneihin. Tyttö seurasi tahdottomana häntä, silmät maassa,
toinen käsi yhä hiuksissa. Asuintuvassa vei hän hänet sille avaralle
tuolille, joka seisoi ikkunan edessä, ja painoi hänet istumaan sille.
"Niin", sanoi hän lempeästi, "täällä olemme ihan yksin, Lena. Oletko
suruissasi, pikku neitoseni, oletko hyvin pahoillasi? Onko koko
sinun kaunis iloinen naurusi mennyttä?" Hän istui tuolin nojalle
ja rupesi silittelemään häntä hiuksille ja poskelle ja käsille,
jotka olivat hänellä sylissä. Mutta tyttö ei nostanut silmiänsä
häneen. "Tässä, tällä tuolilla, sanoo Wieten, on äiti istunut monta
sunnuntai-iltapuolta. Tässä on nyt sinun paikkasi."
Vieläkään hän ei sanonut mitään.
"Kävin pitäjänkirjurin luona, Lena, ja järjestin kaiken, ja
kesäkuussa pidämme häämme... Etkö vieläkään sano mitään?"
Silloin otti tyttö molemmin käsin hänen kätensä ja sanoi hiljaa:
"Sinä aiot, sillä on kaikki hyvä." Ja peitti kasvonsa käsiinsä ja
itki.
Silloin rupesi Jörn silittelemään häntä ja suutelemaan häntä. "Mutta
lapseni, lakkaahan nyt itkemästä! Olet minun oma pieni morsiameni.
Tule nyt iloiseksi taaskin." Ja hädissään sanoi hän: "en minä
sitäkään enään toistamiseen. Lakkaahan nyt." Viimein kun hän ei enää
keksinyt muutakaan hyväilynimeä, nimitti hän häntä "punapääksi."
Siiloin täytyi tytön heitetä nauramaan, sillä se oli parhaimman
lehmän nimi, joka seisoi edessä etummaisena läävissä. Nyt nosti hän
päätäänkin, ja katseli kauan häntä, liikahtamatta. Ja sillä tapaa
tuli Jörn Uhl todella siihen suloiseen ja hyvään, johonka hän arveli
ansaitsevansakin päästä.