"Niinkö? Enpä usko. Sillä laitoin ne aamusti itse sisään, ja silloin
näin että läävän ovi oli auki. Luulenpa että renki on viime yönä
ollut ulkona kosiomatkoilla. Sinä aina olet tuommoinen pitkäsilmäinen
ja tähystelevä ja sekoitat nenäsi kaikkeen: kummastelen, ett'et sinä
sitä ole huomannut."
"Sinutteletko sinä minua?"
"Sinäkin minua. Olenhan melkein yhtä suuri kuin sinäkin, etkä
sinäkään mikään kreivi ole ja yhtä järkevä minä olen kuin sinäkin."
Tyttö nosti päätään jotenkin koppavasti ja kun hän tempasi kirjan
ikkunapenkiltä, ikäänkuin olisi se tulessa siinä, näki Jörn hänen
silmänsä olevan ilmiliekissä.
"Varo, varo itseäsi kuulta!" sanoi hän. "Muuten saat taas tänä yönä
paimentaa vasikkoja."
Hän oli noussut seisomaan, mutta ei toki tohtinut kajota häneen. He
katselivat sentään kumpikin toisiaan, ja huomasivat kumpikin, kuinka
oli toisen laita. Jörnin silmissä oli taaskin sama katse, joka niissä
jo aamusti kerran oli ollut, oli voitonvarma ylimielinen katse, joka
tahtoi ikäänkuin sanoa: "Tiedänpä suunnilleen mitenkä tuommoinen
tytön vihastus on selitettävä." Tytön silmät taas sanoivat: "Olen
liika ylpeä pitääkseni sinusta. Oi, minä pidän sinusta niin." Tyttö
lähti hitaasti huoneen hämärään, ikäänkuin tahtoisi hän antaa aikaa
hänelle sanoa vielä jotakin tai ottaa hänet kiinni. Mutta Jörn oli
liika saamaton semmoiseen ja nauroi hämillään.
Tuli yö.
Oli ihmeellinen hiljainen yö. Puista kuului pisartelua vielä,
ikäänkuin hiljaista lapsen itkua, kun se illalla makaa yksin
vuoteessaan ja tuntee itsensä jätetyksi yksin ja pelkää.
Taivaanrannalla välähteli keveästi, ikäänkuin astuisi joku äiti
kynttilä kädessä kamariin katsomaan, joko lapset nukkuvat. Humusi
hiljainen tuuli, ikäänkuin jonkun äidin kehtolaulu lapselleen.
Lisäksi loisti kuu melkein täytenä, ainoastaan hiukan enää kapeana
kasvoiltaan, ja tähdet koko taivaalla heittivät tuhansia kultapeitsiä
maata kohden, niin että kaikki maan päällä kyykistyi ja vartoi
hiljaa. Itse ihmisetkin, jotka sattuivat kulkemaan tietä, puhuivat
hiljaa.
Jörn Uhl oli istuutunut alas ja nousi seisomaan taas. "Lähdenpä tästä
kerran tähystelemään kuutakin taas. On erinomaisen kirkasta nyt."
Hän otti miehenkorkuiset telineensä, jotka hän itse oli laittanut,
ja kaukoputken kirstusta. Nyt hänellä oli entisen vanhan lommoisen
kaukoputken sijasta komea yötähystin kolmen ja puolen tuuman
vahvuisella suurennuslasilla. Professori kimnaasissa, joka oli
kuullut nuoren isännän tähtitieteellisistä harrastuksista, oli kerran
tehnyt matkan hänen luokseen, ja oli sitte toimittanut hänelle tämän
putken. Se oli ensimäinen ja ainoa ylellisyystavara, jonka hän oli
hankkinut.
Kun hän mahdollisimman hiljaa hiipi keskivälikköä, oli Lenan kammarin
ovi vielä auki ja tyttö astui kynnykselle ja nojasi ovenpieltä
vastaan.
"Vieläkö sinä ylhäällä olet?" kysyi Jörn neuvottomana.