Eipä ole marskeilla yhdessäkään talossa tehty niin kiivaasti työtä,
kuin sinä kesänä ja syksynä tehtiin Uhlilla. Kun yövartija aamusin
kello neljä teki viimeistä kiertoansa ja pysähtyi Vestereck'in
kohdalla ja tehtävänsä mukaisesti kolmeen kertaan puhalsi
lehmänsarveensa, silloin näki hän jo pitkät läävärakennukset
valaistuina ja tulen leimuavan takassa.
Talossa oli ankara komento. Nuori isäntä rukoili ainoastaan tuona
yhtenä yönä; nyt hän teki työtä. Hänen nenänsä oli kaikkialla ja
silmänsä vilkkuivat terävinä syväin silmäkulmani alla. Hän kävi
pitemmäksi ja laihahkomman näköiseksi ja koko olentoonsa tuli jotakin
käskevää, "Maavouti"-nimitys, joka seitsemän vuotta oli ollut
unohduksissa, tuli taas käytäntöön.
Eipä semmoinen sujunnut niinkään sileästi ja katkeritta sanoitta.
Jukka Ebel, paikkakunnalla tuttu hm-Ebelin nimellä, joka
kolmekymmentä vuotta oli rämpinyt Uhlin vesi-ojissa, astui eräänä
päivänä allapäin väentupaan, jossa Jörn Uhl juuri teki lopputiliä
erään rengin kanssa, joka ei oikein ottanut totellakseen ja sanoi:
"Tuo ei ole enää ihmisellistä, ei ole ihmisellistä tuo, minkä isäntä
vaatii. Olen ollut mukana monellaisessa, vuonna viis'kymmentä lensin
asehuoneen mukana Rendsburgissa ilmaan, ja tulin vahingoittumattomana
alas, niin jaa, hm, siinä minä olen ollut."
"Entäs sitte?" kysäsi Jörn Uhl ja oli kummastuvinaan. Hän oli sentään
jo kauan pelännyt, että tämmöistä tulisi.
"Jos isäntä... jos isäntä tahtoo tulla rikkaaksi kolmessa päivässä,
niin tulkoon, tulkoon! Mutta minä en sen asian vuoksi anna nylkeä
itseäni elävältä."
Hän pyyhkäsi lapionsa terää, lähti ulos, eikä palannut enää
seuraavana päivänä. Sen sijaan tuli hänen kymmenvuotias tyttärensä.
Tämä katsoi, että hänen tuli tuossa avarassa upeassa etuvälikössä,
jossa vallitsi juhlallinen puolihämärä ja jossa jokainen ääni kuului
komeana ja juhlallisen pitkään, haastaa yläsaksaa ja toimitteli:
"Isä käski sanoa terveiset, hän pitää joutopäivää eikä tule tänne
enää. Hän meni Krischan Lührin kanssa viemään hänen härkiänsä
Husumiin." Samassa oli hän pujahtanut ovesta ulos. Tämä oli suuri
hetki päivätyöläislapsen elämässä, kun hän sai puhua noin ylväästi
tuolla avaralla väliköllä valkeine ja mustine marmoripaasineen ja
korkeine leikeltyine kaappeineen. Vuosikausia jälkeenkin vielä kuuli
hän äänensä kaiun, jota seinät komeasti olivat kaiuttaneet. Nykyään
on hän onnellisissa naimisissa erään hyvänsävyisen miehen kanssa, ja
saattaisi kernaasti laskea joskus jonkun äänekkäämmänkin sanan. Mutta
hän melkein arkailee äänellään, ikäänkuin pelkäisi hän yhä vielä
sitä kaikua, jonka hänen sanansa olivat herättäneet Uhlin väliköllä,
ja jota hän niin oli säikähtänyt. Mutta kun miehensä kerran kysyi
häneltä, mistä hänen hiljainen olentonsa ja hänen hiljainen
puhetapansa johtuivat, johtuivatko ne yhä vaan siitä silloin Uhlin
väliköllä, mietti hän hiukan ja vastasi sitte: "Ei. Ne lähtevät
siitä, että myöhemmin, kun isä oli kaksi vuotta sairaana, sain kaksi
talvea käydä kerjuulla. Silloin puhuin talojen väliköillä pyyntöni
aivan hiljaa!" Kun hän oli sanonut sen, heittäytyi hän miehensä
kaulaan ja nauroi.
Rengit molemmat eivät voineet isännän innokkaisiin hoputuksiin olla
vastaamatta yhtä sitkeällä vitkastelu-innolla, ja niinpä sattui
kiivaitakin sananvaihtoja.
"Kun kaikella kunnialla saatte päivällisiksi yhden kierroksen
kynnetyksi, niin arvelette te, että olette ansainneet aterianne."
Siihen vastaa isäntärenki: "Ja jos kävisi isännän mielen mukaan, niin
tappaisimme itsemme työllä juuri päivälliseksi, emmekä enää ollenkaan
tarvitsisi ruokaa."
Silloin ei pikkurenki, joka istui varahevosella, enää osannut
pidättää nauruun tirskahdustaan. Mutta silloin otti tuo pitkä isäntä
pari pitkää, levollista askelta ja kurotti häntä kohden, niin että
pojan korva jälestäpäin punotti koko päivän. Mutta kun maavouti oli
poissa, nauroi hän taas, veitikkamaiset silmänsä kyynelissä.
Kyökissäkään eivät asiat oikein ottaneet luistaakseen. Wietenin
täytyi melkein kaiket päivät istua sairaan vuoteen ääressä, joka
muutoin kävi levottomaksi ja vaikeroitsi kuin lapsi. Silloin eivät
tahtoneet kyökissä totella Lena Tarniakaan. Jörn otti viimein asian
puheiksi Wieten kanssa ja silloin sopivat he siitä, että Wieten
siitä lähtien yksinomaan rupeaisi isän hoitajattareksi ja sen ohessa
neuloskelisi, kutoisi ja korjaisi vaatteita, Lena Tara taas ottaisi
kyökissä ja tarhassa emännöimisen, sillä rajoituksella kuitenkin,
että hänen tärkeämmissä tapauksissa pitäisi neuvotella Wietenin
kanssa.
"Järjestä vaan niin, Jörn!" sanoi Wieten. "Olen hyvilläni, että
selkeän siitä; olenkin jo kuudenkymmenen."
Niinpä lähti Jörn Uhl kasvot vakavina ja kopeannäköisinä ja alahuuli
lerpallaan kyökkiin ja ilmoitti siellä talon naismaailmalle lyhyesti
muuttuneista arvosuhteista; Lena Tarn, joka par'aikaa pesi astioita
valkeat hihansa ylöskiverrettyinä, nyökäytti hyväksyvästi päätään
keskeyttämättä työtään tai luomatta edes katsettakaan tuohon
vakaanvarovaan puhujaan. Mutta toinen palvelustyttö, hän katosi
kyökistä kuin nuoli, lyödä läimäytti oven takanaan kiinni ja jätti
samana iltapäivänä talon.
Tuli sitten talvi. Jörn Uhl käyskeli pitkäkoipisena ja
raskasaskeleisena peltojaan ja suunnitteli järjestelmän, jonka mukaan
saisi peltonsa salaojitukseen, ja saisi itse tehdyksi työn, säästäen
siten joka vuosi monta päiväpalkkaa. Hän laskeskeli kuin mikäkin
valantehnyt maamittari pituuksia ja kulmioita, istuskeli kammarissaan
ja piirsi kartan talosta, joka nyt oli hänen omansa.
Tuli kevät. Vapunpäivänä tuli taloon uusi palvelusväki, joka ei ollut
kokenut isännän ylenemistä arvossaan eikä Lena Tarnin korotusta.
Siitä lähtien luisuvatkin asiat paremmin: isännän ääni kuului
varmempana ja käskevämpänä pihan ylitse. Ja saattoipa hän joskus
mennä Wieten Penninkin luokse, siellä kun tämä istui ikkunassaan, ja
silmälasiensa ylitse katseli ulos pihalle, ja sanoa hänelle: "Asiat
luistavat Lenalta hyvin. Hänessä on vauhtia. Ole sinä huoleti vaan."
Koitti sitten kymmenennen päivän toukokuuta aamu. Aurinko säteili
valkeana siniseltä syvältä taivaalta. Sen loiste sekaantui
maanpinnasta huuruavan kosteuden kanssa keveäksi valaistuksi uduksi.
Etäisyydessä rantasäikillä aaltoili sumu sinervän vaaleana auterena.
Sattui silloin talon ohitse käymään Dreyer ukko, kädessä sauvansa,
jonka hän joka askeleella varovasti ja varmasti laski maahan. "Jörn",
haasteli hän, "kaksikymmentä yksi kertaa olen minä laskenut karjani
laitumelle kymmenentenä päivänä toukokuuta." Silloin vartoi Jörn,
kunnes ukko oli kadonnut kaukaisuuteen, sitte huusi hän välikölle,
niin että kaiku vaan vastaili: "Nyt lasketaan karja ulos! Naisväki
saa tulla auttamaan."
Vietiin ensiksi härät ovelle, neljäkymmentä kaks- ja kolmevuotiasta,
jykeväniskaista eläintä ja laskettiin valloilleen. Ne hyökkäsivät
pihalle häntä ojona ja täyttivät sen melulla ja hälinällä, kuin
lapset koulupihan. Mutta viiden miehen ottivat he niistä urakan.
Aivan liika kaikuvana kuului Jörn Uhlin ääni, ja aivan liika pitkälle
ja varmaan ulottui hänen pitkän piiskansa isku. Hän seisoi ylhäällä
mäellä, luvan ovella ja osoitti minne piti ajaa. Kun ne viimein oli
saatu pihalta, ja ulos rantatielle, lähtivät molemmat päivämiehet
niiden kanssa. Hengähdettiin hiukan.
Suurrenki ja yksi pikkurengeistä ratsastivat sitte hevosten kanssa,
kymmenen lukuaan, jotka sen jälkeen oli laskettu pihalle, pari varsaa
juosta lerputti somasti jälestä. Mutta viimeisenä jonossa asteli
vanha tamma, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli tuotu Aulangolta
äidin viimeisenä perintönä, Aulangon tyttärelle oli nimittäin luvattu
tamma, ja lisäksi sen jälkeläiset neljänteen polveen asti. Tamma
nautti nyt vanhanpäivän leipäänsä talossa.
Sitte tuli lehmien vuoro, kahdeksan kookasta punaisenkirjavaa
marskilehmää. Niiden laidun oli aivan talon takana haassa, jossa
koskaan ei aurankärki ollut välähdellyt, ne kun siinä olivat
lypsäjille lähempänä. Niitä taluttivat naiset. Kun renkipoika yritti
tarttua yhteen niistä, ja taitavasti hän tarttuikin, ei lehmä vaan
suvainnut sitä, vaan riuhtasi nuoranvarren pojan käsistä ja antoi
hänelle kouriintuntuvan todistuksen siitä ettei hänestä mihinkään
ollut. Niin menivät naiset, Lena Tarn komeana edellä, alas tanhuaa
pitkin. Kun auringonsäde sattui pujahtamaan poppelien välitse,
loistivat hiuksensa yhtä tulenpunaisina kuin lehmien punakirjava
takku.
Mutta silloinpa tuli pysäys. Kookas kolmivuotias sonni oli
riuhtaissut itsensä vallalleen, kun siitä oli ruvennut tuntumaan
ikävältä olla tyhjenevässä navetassa. Yhtäkkiä ilmestyi se navetan
ovelle ja lähti sitte levollisesti astellen naisia ja lehmiä
kohden. Olipa onni, että Lena Tarn, jolla aina oli kaikki mielessä,
oli ottanut käteensä kolmijalkaisen, lujatekoisen lypsyjakkaran,
viedäkseen sen laitumen veräjälle. Hän astui säihkyvin silmin
sonnia vastaan, ja huusi sille: "Seis sinä, senkin visapää", hän ei
nimittäin oikein suosinut sonnia. Hän heilautti kolmijalkaansa. Mutta
punatakku läheni levollisesti vaan, ihan ilmeisenä varmuuden, voiman
ja uhman kuvana. Siiloin heitti Lena pikaisen vihastuneen silmäyksen
miehiin, jotka piiskoilleen seisoivat luvan ovella: "Mitä siellä
seista tollotatte, senkin hamilot?" nosti jakkaransa ja heittää
jyskäytti sen punatakkua päin otsaa. Siitä säikähti tämä niin,
että taitti syrjään, jossa joutui miesten kouriin. Mutta Lena Tarn
punastui sen jälkeen vähänväliä koko iltapäivän, nuori isäntä kun oli
katsonut häneen silmillä kuin nuori vallaton mies ikään. Siitä hän
oli salaa sekä iloissaan että huolissaan.
Viimeksi päästettiin ulos vasikat, lukuaan kolmattakymmentä. Ne
käyttäytyivät pahemmin kuin koululapset, ja se merkitsee jo jotakin.
Kuus', jotka olivat nähneet päivänvalon navetassa eivätkä vielä
osanneet eroittaa vettä, ilmaa ja maata toisistaan, tekivät ensin
lentoyrityksiä, ottaen korkeita loikkauksia, kaikki neljä jalkaa
yhtä aikaa ilmassa ja seisoivat sitte jäykkinä ihmetyksestä ja jalat
torrollaan, kun taaskin huomasivat seisovansa maassa. Ne eivät
voineet toipua hämmästyksestään eikä ollut saada niitä liikahtamaan
paikaltaan. Silloin keksi pari niistä lammen, joka oli läävän edessä
ja parissa pitkässä loikkauksessa oltiin siinä. Poika, jonka piti
taluttaa niitä, ei saanut kylliksi aikaa ajatellakseen, pitikö
hänen jakaa kaikki niiden kohtalot, vai saisiko hän ehkä jossakin
tapauksessa eroittaakin asiansa näiden asiasta, hän teki seuraa
viimeisessäkin hyppäyksessä. Nyt seisoivat kaikki kolme kaulaansa
asti sameassa vedessä, kaikki kolme kummastuksesta jäykkinä ja
liikkumattomina.
Nyt suuttui isäntä. Hän torasi "pojan tolvanaa", joka "ei pystynyt
tuon taivaalliseen", laski piiskan seinämälle ja tuli pitkin
askelin mäeltä ja sekaantui juoksevain ihmisten ja eläinten
joukkoon. Olikin jo paras aika panna tenä pelille, sillä tytöt
navetan ovella tirskuivat ja nauroivat ja Lena Tarn seisoi
ivallisin katsein ja silmät yhteen siristettyinä pihan veräjällä.
Niinpä otti hän puolimäessä pahimpaa ilkimystä, jolla juuri oli
kummastelemissilmänräpäyksensä ja tuhmannäköisenä katsoa tollotti
ympärilleen, nuorasta ja aikoi ruveta sitä taluttamaan. Mutta samassa
silmänräpäyksessä oli tässä herännyt joku ajatus, joku mieleenpistos
tai joku sentapainen ja mennä nelisti nyt, pitkäkoipinen Jörn Uhl
mukanaan viettävää tanhuamäkeä alas. Lakki lensi päästä, maa jytisi,
kyökissä, kirkuttiin: aika harppaus, ja vesi räiskähti korkealle.
Siellä seisoivat nyt kaikki viis' vedessä ja kaikilla viidellä oli
kummastelusilmänräpäyksensä.
Viimein saatiin kuitenkin kaikki tolalleen. "Kun me viimein ryhdyimme
käsiksi", sanoivat tytöt. Talossa tuli hiljaista taas.
Lena Tarn palasi kyökkiin, ja näki yhä edessään kasvojen ilmeen,
jolla Jörn Uhl oli katsonut häntä, kun hän astui sonnia vastaan.
Muutoin oli hän aina erinomaisella päällä, mutta jos hän, kuten viime
päivinä, ei ollut ihan terve, oli hän pikainen vihastumaan. Niinpä
näytti hän yrmeältä, niin huonosti kuin se kävikin häneltä päinsä
ja niin lyhyeen kuin se loppuikin. Mutta pianpa sentään muuttuivat
kasvonsa, kun hän hääräili siinä askareissaan ja tunsi uuden nuoren
terveyden taas virtaavan jäseniänsä. Hän meni nopeasti kammariinsa,
lukitsi itsensä sisään hetkeksi, ja palasi kohta takaisin. Nyt
säteilivät silmänsä, hän siristeli hiukan aurinkoa vastaan, avoi
huulensa, hymyili ajatuksissaan itsekseen, nauroi sitte ääneen, kun
yht'äkkiä muisti isännän kylpyretken, ja rupesi laulamaan.
Ei Jörn Uhlkaan oikein osannut rauhoittua tänään. Tuo äkillinen
kylpy oli saanut verensä liikkeeseen, kevätaurinko myöskin vaikutti
puolestaan. Hänessä sykähteli nuorekasta elonvoimaa, hänen täytyi
hengittää syvempään ja katsahtaa kerran ympärilleen monikirjavaan
maailmaan, suorentaa niskaansa ja ruveta tähystelemään leivoseen,
joka leijaili ylhäällä taivaanlaella eikä yhtään hillinnyt riemuansa.
Hän tunsi ikäänkuin olisi tänään joku juhlapäivä ja hänessä heräsi
ajatus lähteä kylään maksamaan verot, jotka olivat langenneet
maksettaviksi. Niinpä pukeutui hän pyhäpukuunsa ja lähti verkalleen
astumaan peltotietä, katseli nuorta vehnää, joka näytti erinomaisen
lupaavalta ja ajatteli samalla Lena Tarniakin. "Hänen hiuksensa ovat
päälaella ikäänkuin punamessinkinen kypärä, joka hiukan on valunut
niskalle. Aivan kuin sen ranskalaisen kypärä, joka silloin illalla
Gravelotten jälkeen istui puuntyngällä hamppuside sääressään... Kun
hän toimaa, kuten hän sanoo, ovat silmänsä vakavasti ja ankarasti
kiinnitettyinä työhön. Mutta jos joku puhuttelee häntä tai hän
puhuu jollekin, nauraa hän kohta. Työ näyttää hänestä ainoalta,
jossa sopii pysyä levollisen vakavana. 'Niin täytyy olla', sanoo
hän. Mutta kaikkiin muihin asioihin nähden on hän joko pahalla
tai hyvällä päällä, enimmäkseen hyvällä. Ainoastaan minulle on
hän aina lyhytpuheinen ja usein hän oikein tuituttelee kanssani.
Hirveästi huvitti häntä se, että minulla oli tuo kovan onnen lykky
sotkeutua tuon eläintoperon kanssa lätäkköön. Jos hän vaan tohtisi
niin saisinpa tuon jutun sekä aamiaiseksi että päivälliseksi että
illalliseksikin ja särpimeksi joka kerta: 'Siinäs sait'."
Yhä siinä mietteissään matkaa tehden, kohtasi hän vanhan Dreyer ukon,
joka ei koskaan käynyt leveätä maantietä vaan aina koko sydämellään
maanviljelykseen kiintyneenä, viimeisiin päiviinsä saakka käyskeli
viherjöitä hiljaisia peltoteitä, joiden kummallakin puolella
peltosarat aukenevat ja hän vanhoilla silmillään sai katsella
töittensä hedelmiä. Reipas nuorukainen hiljensi askeleitaan ja rupesi
käymään hiljaisen vakaana astelevan vanhuksen rinnalla ja kuunteli,
kuten niin usein ennenkin hänen hyviä neuvojaan, joita hän tuki
kaskuilla entisistä ajoista ja omilla kokemuksillaan.
"Ennen kaikkea, Jörn! Kuinka vanha nyt oletkaan? Kahdenkymmenen
neljän? Älä vaan naimisiin mene, Jörn. Älä millään muotoa! Se
olisi tuhminta, minkä saattaisit tehdä! Jokaisella iällä on oma
erityinen tuhmuutensa, Jörn; sinun ikäsi tuhmuus olisi naimisiin
meno. Minä odottelin aina kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti ja
valitsin sitte punniten ja varovasti. Hän toi mukanaan kuustuhatta
markkaa, Jörn; se oli sievonen summa silloisiin oloihin nähden. Alle
viidenkymmenen tuhannen et sinä voi sitä tehdä! Vuota, vuota, sanon
sinulle."
"Luonnollisesti", vastasi Jörn, "luonnollisesti odotan vielä ainakin
kymmenkunta vuotta. Wietenhän on terve ja reipas vielä ja voi vielä
kauan pitää emännöimisestä huolen."
Tien käänteessä sanoi hän hyvästit ukolle ja lähti astelemaan
reippaasti edelleen ja ajatteli itsekseen: "Ukko on sentään
sitkistynyt koko lailla, nyt tänään sen erittäin huomasin... Kaunis,
viehkeä ilma tänään. Onpas sentään ihanampaa käydä näin yksikseen
ja antaa ajatustensa karkeloida noin vapaasti sinne tänne, kuten
vasikat tänään aamulla, onpas se ihanampaa kuin astella tuossa
tuon ukon vieressä ja kuunnella hänen elämänviisauksiaan. Luulen
jo hieman itsekin tietäväni, mikä on viisainta, mikä ei. Enpä ole
koskaan elänyt noin vaan ajatuksetonna nenää myöten kuten veljeni.
Naimisiinko? Nytkö naimisiin? Siihen leikkiin en itseäni niinkään
hevillä anna. Vasta kolmenkymmenen täytettyäni!"
Hän riisui takin yltään ja ripusti käsivarrelleen. Hänen valkeat
paidanhihansa välkkyivät, kuin ikään minkään tuhlaajapojan veljen,
joka palaa pellolta ja kuulee laulun ja tanssin helinän.
Näyttipä se somalta, kun se antoi punatakulle jakkarasta. Ikäänkuin
kolmivuotias korskuva varsa. Eilen hän ei näyttänyt niin mukavalta,
ei hänellä ollut niin kirkkaita silmiäkään, ja tiuski Wietenille
ja sanoi kohta jälkeen: 'Älä pahastu, Wieten, nukuin huonosti', ja
nauroi sitte. Kaikkea sen mieleenkin tulee: nukkua huonosti? Kun koko
päivän rehkii niinkuin hän, niin sittehän pitäisi toki nukkua kuin
tukin; mutta tuo on kaiketi kevätpäivien syy. Onpa onni sentään, että
me miehet pysymme sentään vähän järjissämme, muutoin menisi maailma
joka kevät liitteiltään.
"Merkillinen ilma! Ikäänkuin joisi sitä. Ja se maistuu hyvälle. Onpas
toki onni, että pääsin eheänä sodasta, ja että vielä olen nuori
ja että tuo suuri talo antaa minulle tilaisuuden näyttää, mihinkä
kelpaan. Sittemmin, kun vuodet vierivät -- ja ne vierivät nopeaan
-- kun olen saanut asemani varmaksi, otan itselleni kauniin vaimon,
jolla on paljon rahaa ja keltaiset hiukset. Onpas niitä rikkaitakin
tyttöjä, jotka ovat yhtä iloiset ja reippaat ja yhtä otettavat, ja
joilla on yhtä kaunis vartalo. Sitähän ilmestyy aina uusia tyttöjä,
joka vuosi, tiheästi kuin nuorta heinää. Jumala ties' mistä ne kaikki
tulevat. Miksihän sen siis juuri pitäisi olla tämän?"
Hän puki takin päälleen taas ja saapui lehmuskujanteen varjoon;
huonokuuloinen pitäjänkirjuri seisoi ovellaan, hän näytti olevan
pahalla päällä. Päivän kuluessa oli nimittäin käyty ilmoittamassa
kokonaista kuus' synnyintapausta ja jokainen ilmoittaja oli tunnin
verran istunut virkahuoneen mukavassa nojatuolissa, ja jutellut
kylän kuulumisista ja maailman menosta, naapureista ja opettajasta,
ja lopuksi jonkun verran omasta itsestäänkin, Pitäjänkirjuri oli
istunut siinä ja kuunnellut ja koko ajan ajatellut: "Voisit toimittaa
parempaakin kuin aina laittaa uusia lapsia maailmaan, ja kiusata
minua joka vuosia kirjoittamisella. Laittaisit itsesi kyntämäänkin
tuosta."
"Uhl", alkoi hän, "luulisipa että sota olisi jotain vaikuttanut.
Mutta eipäs. Päinvastoin. Neljä meidän kuntalaistamme kaatui
Ranskassa, Mutta mitäs siitä? Tänään ovat käyneet ilmoittamassa kuus'
syntymää! Ja Jens Tappella, joka Le Mans'in luona kadotti kätensä, on
taaskin jotakin toimessa. Tänä vuonna ei meillä tule olemaan enempää
kuolleita kuin noin viiskymmentä, mutta syntyneitä yli sadan. Mistä
saavat ne kaikki kerran leipänsä? Sanoppas sinä se? Maa ei tule
avarammaksi, ja jokainen lehmä tarvitsee kuus' vakallistaan. Yleisöä
aivan liika runsaasti!... Käy sisään, Jörn." Siten haastellen laski
hän räpäyttelevin silmin kultarahat, jotka Jörn Uhl oli latonut
pöydälle, käänsi jokaista rahaa kaksi kertaa hyppysissään ja merkitsi
määrän huolellisesti kirjoihin.
Jörn Uhl, järkevänä miehenä, suuren talon omistajana ja
veronmaksajana myönsi pitäjänkirjurin olevan oikeassa ja sanoi hänkin
ajatuksensa kaikesta tästä, "Mihin tullaan, jos väestö lisääntyy
noin?" Ja viimeiseksi vielä sanoi hän lujaan: "Naimisiin meno
ennen kahtakymmentäviidettä ikävuotta pitäisi suorastaan kieltää."
Nämä sanat sanottuaan lähti hän pois ylpeänä tunnosta että noin
tärkeissä asioissa oli ollut yhtämieltä niin viisaan ja kokeneen
vanhuksen kanssa kuin pitäjänkirjuri oli. Ja taaskin, kun hän
asteli peltotietä, takki käsivarrella, välkkyilivät hänen valkeat
paidanhihansa.
Kun hän kääntyi pihalle, näki hän valkealla puupenkillä lehmusten
alla sisäänkäytävän sivulla istuvan erään miehen, joka näytti
päivätyöläiseltä sunnuntai hankkinassa. -- Hän näytti noin kuuskymmen
vuotiaalta ja leveän naamansa ympärillä oli harmaa täysiparta, sen
lisäksi tuuhea harmaa tukka, joka sankkana riippui otsalla, ja
näytti mies kaikessa hyvänsuopuudessaan kuin mikäkin harmaaharjainen
leijona. Lena Tarn seisoi hänen vieressään silmiinpistävän vakavana,
osoitti Jörn Uhliin ja sanoi: "Tuossa isäntä tulee."
Ukko nousi seisomaan isännän tullessa ja antoi kättä hänelle, istui
taas alas ja rupesi sitte tavan mukaan juttelemaan ilmoista ja
pelloista. Lena Tarn toi vaieten kahvia, istuutui heitä vastapäätä ja
jatkoi sen ranskalaisen sotilaslevätin korjaamista, jonka Jörn Uhl
oli tuonut mukanaan.
"Minulla olisi muuatta asiaa...", sanoi ukko. "Eukko ei antanut
rauhaa ennen. Sinähän kuuluit toiseen komppaniaan, kapteeni Gleiserin
komennuskuntaan? Noh niin, siinähän palveli Geert Dosekin, joka
sotapalveluksensa päätettyään palveli täällä sinulla? Eiköhän siten
ollut vai? Niin noh, näes, hän oli minun poikani... Hänen äitinsä
nyt..."
"Hän oli ensimmäisiä, joka tuli haavoitetuksi."
"Nyt ei hänen äitinsä jätä minulle lepoa ollenkaan: hän kysyy joka
ilta, minnehän hän oikein lienee saanut haavan, ja kummoista hänen
sitte lienee ollut tarkoitan, josko semmoisen jälkeen on täytynyt
kauankin kitua. Eukko arvelee että yhdeksän päivää. Hänhän oli nuori
terve ihminen, ja kuolema kai hyvinkin katkera. Ja vieläkö hän lienee
jotain sanonutkin ."
"Sanoi hän..."
Ukko oli nyykistynyt pienemmäksi ja katseli suurin hiljaisin silmin
käsiensä ylitse alas santaan. "Jos sinä viitsisit kertoa, kuinka
kaikki kävi. Kerrotaan että sinä viimeksi olit hänen luonaan.
Jälkeenpäin voin minä sitte kertoa hänelle niin paljon siitä, kuin
luulen hänen sietävän kuulla."
Silloin kertoi Jörn Uhl vakaana Geert Dosen haavasta, koti-ikävästä
ja kuolemasta, eikä salannut mitään.
Lena Tarn ei vielä ollut elämässään nähnyt tai kuullut mitään
muuta, kuin mitä kylässä tapahtui, ei ollut välittänytkään muusta.
Kuullessaan sanan "sota" oli hänellä ollut joku suuri, epämääräisen
kirjava ja tulinen kuva: yllä kirkkaita pyöreitä pilviä, alhaalla
palavia taloja, välissä juoksevain ja ratsastavani ihmisjoukkojen
vilinää, sotaherra rinta täynnä tähtiä, eläköönhuutoja, välkkyviä
kypäröitä, vartiotulia. "Nyt kiitos olkoon Jumalan." Niin oli
seisonut koulun lukukirjassa. Hän ei ollut tietänyt mitään yksityisen
sotamiehen hirveistä kärsimyksistä ja kamalista tuskista. Hän
kuunteli, kasvot tuskasta värähtelevinä. Mutta sielunsa syvyydessä
sykähteli ja riemuitsi salainen ilo: että sinä sentään olet päässyt
eheänä sieltä, Jörn Uhl.
Vanhus ei puhunut enää paljoa. Pienen ajan perästä nousi hän ylös ja
lähti vaieten pois. Isäntä saatti häntä puistokujanteen päähän asti.
Sitä kunnianosoitusta hän ei ole tehnyt kenellekään toiselle, ei
ennen, eikä jälkeenkään. Kauan seisoi hän ja katseli hänen jälkeensä,
kuinka hän astui jäykkänä ja raskasaskeleisena, oikeaa päivätyöläisen
käyntiä. Neljän tunnin matka oli hänellä edessä. Raskas matka ja
raskas perille tulo.
Palatessaan puukujannetta, heräsi Jörnissä taas päiväinen mielihyvän
tunto. Häilyväin kevätviherjäin lehvien välitse näki hän aurinkoisen
pihan ja sen perällä pitkänä ja leveänä lepäävän talorakennuksen:
tumma ja harmaa olkikatto lepäsi pitkänä ja korkeana, ikkunat
punaisessa seinämuurissa välkähtelivät viheriöissä puitteissaan,
sisäänkäytävän vieressä kasvoi reheväkasvuinen viinipensas,
viinipensaan edessä oli valkea istuinpenkki, edessä pöytä; penkillä
istui Lena Tarn ylpeänä ja taisteluun valmiina ja koko terveessä
täydessä nuoruuden kukoistuksessaan.
Silloin lensi mieleensä sana, jonka hän sodan aikana joskus oli
lukenut sanomalehdestä, joka oli eksynyt patterioihin. Siinä oli
eräässä joulukirjoituksessa ollut puhetta rauhasta ja oli siinä
puhuttu komeilta kaikuvia sanoja, "rauhan siunauksista." Tuo
juhlallinen sana oli silloin miellyttänyt häntä. Nyt vaikutti tuo
rauhaisa ihmeen ihana kuva edessään että hän muisti sen sanan. Ja
raskaalloisella tavallaan teki hän katekismuksen tapaan itselleen
kysymyksen: "Rauhan työt? Mitä ne ovat? Kaikki kuin ovat: kyntäminen,
kylväminen, niittäminen, talojen rakentaminen, naiminen, lasten
kasvattaminen."
Lena istui siinä pää niin vaipuneena, ikäänkuin ei hän ollenkaan
osaisikaan laulaa eikä heilahutella jakkaraa ja ikäänkuin ei hänellä
ollenkaan olisikaan vallattomia silmiään. Toukokuun aurinko riemuitsi
ja osoitti sädekäsillään tuota kumartunutta päätä: "Katsos vaan, Jörn
Uhl, kuinka se välkkyy; älä kajoo siihen, se on sulaa tulta!" Ilma
lepäsi hempeänä, suloisena ja velttona kevätauringon käsivarsilla,
ikäänkuin olisi se nauttinut itsensä raukeaksi.
Kun Jörnin piti mennä ohitse osoitti Lena luomatta katsettaan ylös
pieneen sinikantiseen vihkoon, joka oli hänen vieressään pöydällä
ja sanoi jotakuinkin nenäkkäällä äänenpainolla: "Tulin tekemään
voi-tiliä."
Semmoinen tilin teko oli hänestä hirveän vastenmielistä, siinä kun
piili jonkinmoista epäluottamusta; mutta täytyihän siihen mukautua.
Hän antoi kirjalle vielä halveksivan sysäyksen ja nousihe hiukan
suoremmaksi, Jörn istui hänen viereensä ja rupesi tarkastamaan
jokaista yksityistä lukua, jotka tyttö uhallakin osoittaakseen
vastahakoisuuttaan koko mokomiin tilientekemisiin, oli tahallaan
kirjoittanut huolettomasti niin ettei Jörn saanut selvää kaikesta.
Näyttäytyi välttämättömäksi, että tytön aina joukkoon täytyi kumartaa
palava päänsä kirjan ylitse, joka oli Jörnin kädessä. Silloin rupesi
kiemahtelemaan Jörnin silmissä, niin että hän veti otsansa ryppyihin,
eikä salannut enää paheksuntaankaan tuommoista kevytmielistä
kirjanpitoa vastaan. Sitte rupesi hän huolellisesti ja tarkkaan
laskemaan löikö summa todellakin yhteen hänen allekirjoittamansa
luvun kanssa. Puol'ääneen mainitsi hän yksityiset luvut, samalla
kun hän kankealla etusormellaan poimi jokaisen luvun ikäänkuin
heinätarikon nenään. Tyttö sovitti silloin aina pienen oikaisun sinne
pienen oikaisun tänne, taivuttihe vasemmalle, taivuttihe oikealle
ikäänkuin tarkastelisi hän miltä tuo korjattu lasku oikein rupeaa
mallaamaan, ja ääntää hyristeli koko ajan puolin hyvänsävyisästi,
puolin vihoissaan ikäänkuin mehiläinen, joka huomaa toisen jo
istumassa kukanummulla. Eipä kestänyt kauan, ennenkuin Jörnkin rupesi
kuuntelemaan tarkemmin sitä. Luvut menivät sekaisin häneltä. Häntä
suututti ja hän nousi ylös: "Lasken kammarissa tarkemmin." "Sehän
sopii hyvin", vastasi tyttö.
Illalla, kun rupesi hämärtämään, lähti hän vielä käymään laitumelle,
nähdäkseen kuinka karja siellä viihtyi. Mutta sen sijaan että hän
muutoin aina saat toi seista tuntimääriä karjaansa katsellen ja
mietiskellen sen menneisyyttä ja tulevaisuutta, katseli hän nyt sen
ohitse ilmaan ja palasi takaisin. Kun hän saapui pihalle, pyörähti
hän ympäri. Ja kun hän ei huomannut ketään ihmistä lähistöllä, nauraa
hymähti hän matalaan.
Myöhään illalla alkoi sataa. Hän istui huoneessaan avoimen akkunansa
ääressä ja veteli sauhuja puolipitkästä piipustaan ja tunsi, kuten
enimmäkseen ainakin istuessaan tähän aikaan vuorokautta kirstullaan
keskellä omaa vähäistä valtakuntaansa erinomaista mielihyvän tuntoa.
Näinä hetkinä pääsi hänessä valtaan hyvänsävyisyys, joka hänessä
oli Thiesseniläistä perintöä. Mutta sen sijaan että hän muulloin
aina istui tässä hyvästi suoritetun päivätyön tunnossa tai että
hän rakenteli tulevaisuuden suunnitelmia ja järjesteli elämäänsä,
niinkuin lapsi ylen suurta joulukakkuansa, joka sen mielestä on niin
suuri ett'ei se koskaan voi loppua, niin johtui hän tällä kertaa
taaskin kerran mietiskelemään ja ajattelemaan sitä että hän sentään
tähän asti oli saanut nauttia hyvin harvoja ilopäiviä, ja että
kuinkahan hänen oikein oli järjestettävä elämänsä että hänkin hiukan
pääsisi päivän puolelle tuosta kolakasta kylmästä varjosta. Tähän
asti oli elämänsä aina mennyt tähän tapaan: huolista oli hän joutunut
velkoihin, kovasta työstä Gravelottella äskenkynnetylle pellolle,
jossa oli niin hankalaa käydä, ja samaan suuntaan aina. Lopuksi
ajatteli hän, että olisi hänelläkin sentään jonkunverran oikeutta
päästä hänenkin vähän lempeämpään, hellempään ja hupaisempaan oloon.
Talossa oli kuoleman hiljaista. Ulkona kahisi ja rapisi sade.
Omenapuista kuului viehkeätä linnunlaulua. Ilma pensaitten välillä
oli niin pehmeän hempeää ja viehkeää, oksilta tipahteli raskaasti
ikäänkuin jokaisen kirkkaan putoavan vesihelmen mukana putoisi
oksalta oksalle maahan pienen pieni siro ja kaunis menninkäisolento.
Jörn katseli ulos ja odotteli ja oli kuulevinaan, kuin olisi ilmassa
hiljaista ilonaurua ja kuin kuulisi hän lehtien kirpoilevan auki.
Akkunan edessä oli kirjavaa liikettä ja elämää: hyttyset surisivat
ylös ja alas, hämähäkit kiipesivät esiin, etsivät ja löysivät
toverinsa ja jokainen ryhtyi tehtäviinsä.
Muisto hiekkatytöstä heräsi mielessään ja hän muisti nuo uhkeat
naiset kuvassa, jonka hän oli ostanut paperikaupasta. Hän mietiskeli
ja katseli eteensä ja johtui ajatuksissaan taas Lena Tarniin. Lena
istui taaskin hänen vieressään valkealla penkillä ja kumartui
kirjan ylitse ja hän näki edessään taaskin tuon kauniin valkean
kaulan vaaleanpunervain hiuskiehkuroidensa alla. Hän pudistautui
mietteistään, oijensihe suoremmaksi istuimellaan ja sanoi hitaasti ja
pitkään: "Rauhan siunaukset."
Silloin aukeni ovi ja Lena Tarn astui sisään, ja jäi neuvottomana
ovelle.
"Tule tänne!" sanoi Jörn. "Mitä asiaa sinulla on?" Hän oli niin
liikutettu, että tuskin sai puhutuksi.
"Tulin noutamaan kirjaa takaisin. Luulin, että te olitte vielä
laidunmatkalla." Hän etsi kirjaa kirstun kannelta.
Silloin puhutteli Jörn häntä: "Et ole viime päivinä ollut oikein
hyvällä tuulella. Vaivaako sinua mikä?"
Tyttö viskasi lettiään kerran ja vastasi lyhyesti: "Saattaahan
toisinaan vaivata; mutta se menee kyllä ohitse kohta."
"Olet kai tyytyväinen nyt, kun Wietenin täytyy nukkua sairaan luona,
ja sinä saat pitää huoneesi yksin?"
"Miksi niin? Aivan yhdentekevää minulle. Kellä on hyvä omatunto, hän
nukkuu aina hyvin, olkoon sitte yksin tai kaksin."
"Sitte täytyy sinulla olla huono omatunto, sillä eilen illalla, kun
tulin käytävän lävitse, kuulin sinun huutavan unissasi."
"Noh, niin... en kai voinut hyvin."
"Mitä vielä... että sinä et hyvin? _Kuu_ tuohon on syypää; se on
saanut kurkistaa kammariisi."
"Mutta minäpä sanon että siihen voi olla toisetkin syynsä."
"Minä sanon että syy on kuun."
Tyttö heitti häneen vihastuneen silmäyksen. "Niin kuin te kaiken
tietäisitte! Enpä huutanutkaan unissani, olin aivan valveilla. Kolme
vasikkaa oli päässyt ulos ja juoksivat ulkona heinässä. Näin ne
selvästi kuunvalossa. Silloin huusin."