Kun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka
ilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka
ohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden
mieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä
kauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka
suuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee
ihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja
kuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy
tuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun
kannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä
kukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja
rohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta
jalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.
"Me haluamme onneasi", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen
näköiseksi, "ja haluamme rahamme takaisin."
"Etenkin tätä jälkimmäistä!" sanoi Thiess. "Nyt", jatkoi ukko,
"nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi
muutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa
kunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon
pakkohuutokauppaan."
"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn", sanoi Thiess.
"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan
nousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän
vähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi
sanoa: Talo on minun."
"Mitäs tuohon sanot, Jörn?" kysyi Thiess. "Mitäkö sanon?" huudahti
Jörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden
liikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan.
"Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö
minun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?... Mitä vaan voin tehdä
tänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess."
"Hyvä", sanoi valkopää. "Puhutaan nyt jostain muusta." Hän veteli
lyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä
Jörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.
"Sinun pitää mennä naimisiin", sanoi hän. "Eipä ole hyvä, että
ihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä
eikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen
kyyröttäjäksi." Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän
häneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. "Tiedänpä tuolla", sanoi
hän, "tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin
olisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut."
Jörn Uhl vastasi siihen vaan: "Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en
minä vaimoa tarvitse."
Samassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö,
kerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun
isännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin
nokkavan ilmeen ja ajatteli: "Onpas tuokin olevinaan!"
"Tiedätkö", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, "että olen
tuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa
kertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan."
Kun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: "Jos sinulla on aikaa,
niin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla
juttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se
kaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara
kuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja
lavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä
ainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä."
Semmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta
sammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui
Thiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki
ensikerran, ja ajatteli itsekseen: "Tuopa on omituinen kolmiapilas",
ja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä
toiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui,
kuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli
Jörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen
hän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä
utetiaisuudella tarkasteli.
"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin
vanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani
kansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin
tallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa
Schwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran
synkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti
heräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun
hän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin
oli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta
ikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri,
ja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen
huomio oli ainoastaan hevosissaan.
"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli
tyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen
luokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin
hänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle
hän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli
ystävällisesti.
"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti
osoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän
arveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli
vaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista
kopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän
nuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että
sinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten
pojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi
ylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua
takaisin.
"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja
haaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja
sama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä
kaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään
unta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä
oli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi
myöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.
"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen
kanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan.
Tyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän -- kuten jokainen nuorimies
omaansa -- kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar,
kuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo,
jolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni
olento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.
"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa,
tarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä
markkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi
makuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan
kyynelet.
"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä
lähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään,
arveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen
hommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen
hommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta
semmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan
rykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen
kanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman
käytöstottumuksen.
"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen
renki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin
hänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta
ja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi
ja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan
ihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän
yksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja
kohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon -- kuten hän piti --
tuommoista hentoa haavemielisyyttä.
"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin
hoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus
ei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta
tulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut
mitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä
että hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa
kaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää
kaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti
lukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet
itse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan
pyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä
heille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai
kirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita
säilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin
koristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai
lähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat
koko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja
kuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin
semmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina
mukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut
taloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.
"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien
voimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa
moninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka
ulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta
joka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja
vapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt
nainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen
ja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko
tältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä
kun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki
pilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään
vaimonsa ja lapsensa.
"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan,
joutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan
unissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu
paljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki
näkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut
ollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä
kasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan,
jolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti
oli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton
ja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen
sairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja
Wieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.
"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset
turvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta
istuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa
ja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan
vieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja
katselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja
neuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt.
Silloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään
ja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän
otti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat
leikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.
"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi --
ainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi -- uskalsivat lapset
esiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku
vielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä
täällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään
siellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja
huolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja
kun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta
ikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan
vappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän
leikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.
"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat
vielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän
oli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi
viitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt
yksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi
hänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä
oli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti
saliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että
tuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen
lapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan
taakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti
säikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki
kaikki kolme kammioon.
"Siitä päivästä kohteli hän ankarasti lapsia. Oikeassa siinä, että
heidän yhdessä ololleen oli tehtävä loppu, antoi hän tyttärensä tädin
katsannon alaisena askaroida talon toimissa kaiket päivät. Poika sai
kyntää, paimentaa lehmiä, ja mitä muuta semmoista pikkuaskaretta
oli. Mutta silloinpa ilmeni, että häneltä puuttui kaikki luontainen
taipumus semmoiseen: hän kävi kaikkeen kömpelösti käsiksi; ei
hän myöskään koskaan osannut muodostaa mitään yleiskäsitystä
tehtävästään, ja sai usein seista hämmentyneenä, kunnes rengit
pilkkaa tehden osoittivat kuinka helppo tehtävä oli. Kun sielunsa
oli herkkänä, kun se oli aukenemaisillaan ottamaan itseensä
ystävällisiä rikkaita vaikutuksia, silloin tapahtui tuommoinen
taitamattomuus, sattui tuommoinen käytännöllinen saamattomuus, ja sai
osakseen epäystävällistä pilkkaa ja halveksivaa ivaa, ja sielunsa,
joka asusti niin kirkkaassa, keveässä ja ilmaisassa oltavassa,
sulki kohta säikähtyneenä ja hienoimpaansa loukattuna kaikki ovet
ja verhosi kaikki ikkunansa ja istui sitte ja hautoi pimeässä
kaikellaista synkkää ja kiusaavaa. Jos lasten joskus, esimerkiksi
jonakin hiljaisena sunnuntain-iltapäivänä, onnistui yhdessä pujahtaa
aittaan, silloin etsi poika ajatuksiinsa vaipuneena esille kaikki nuo
entiset korut, etsi kirjavat viitat ja paperiset kuninkaankruunut
-- jotka tekevät ihmisen onnellisemmaksi ja jotka siis myös ovat
todellisempiakin kuin moni oikea kultainen -- etsi esiin punaiset
kulkuskengät, katseli niitä kauan uneksuvin silmin ja laski ne hiljaa
paikoilleen takaisin kyynelet poskillaan.
"Tänä kevännä -- oltiin huhtikuussa, jolloin kevät niin mielellään
puhkeaisi esiin, mutta ei vielä jaksa, sillä joka ilta ahdistavat
kylmät yötuulet sitä ja hätyyttävät sen takaisin -- silloin kynti hän
kaiket päivät kaukana kylästä erästä takavainiota, jonka alapäässä,
-- se vietti nimittäin hiljaa alaspäin --, oli viljelemätön kangas,
jolla, korkean ruohoston ja kaikellaisten pensaikkojen keskellä oli
vanhoja turveskuoppia, joiden pohjalla oli syvältä vettä. Ihmiset,
varsinkin lapset välttivät paikkaa mielellään, sitä kun pidettiin
aaveiden tyyssijana ja koska se todella olikin kammottava. Autio
epätasainen maa, jota peitti rehevä ja sankka rikkaruohokasvullisuus,
ja jossa siellä täällä oli syviä, jyrkkiä hautoja, joiden pohjalla
vesi aina seisoi liikkumattomana, herätti ihmisessä kaamean tunteen,
ikäänkuin olisi maanpintaan tässä viilletty syviä avonaisia haavoja,
jotka ihmiset olivat jättäneet parantamatta ja ikäänkuin kuurottaisi
ja väijyisi noissa avonaisissa syvänteissä nyt synkkiä pahaasuopia
maan haltioita, jotka halusivat kostaa äitinsä kärsimykset.
"Kolme päivää kynti hän siellä, aamusta iltaan, päivälliseine oli
hänellä mukanaan ja nautti hän sen siellä ulkona pellolla, joka ilta
palasi hän raskasmielisempänä kotiin. Kun lapsille kolmantena päivänä
taas tuli tilaisuus istua hetken yhdessä aitassa, kertoi poika, ensin
sentään pitkän ajan istuttuaan aivan vaiti, leikkitovereilleen, että
hän jok'ainoa päivä oli aikaiseen aamulla ennen auringon nousua,
ja illalla, kun se laski mäkien taakse, ja turvekuopat peittyivät
varjoon, kuullut kankaalta käsin äänen, joka kuului kuin jonkun tytön
tai jonkun vanhan heikon naisen ääni, ja oli se aina kutsunut: 'Tule
tänne, tule tänne!' Hän oli joka kerta ollut suuressa tuskassa, niin
että hänen oli täytynyt pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta samassa oli
hän aina tuntenut suurta sisällistä vetoa totella kutsua; pelko ja
sisällinen veto sinne taistelivat hänessä aina... Semmoista puheli
hän, tuki otsaansa kädellään ja tuijotteli heihin.
"Kun sisarensa kuuli tämän, pudisti hän ensin päätään, sitte puistatti
koko hänen ruumistaan, ikäänkuin tuntisi hän jo jonkun kummituksen
turvekuopista tarttuvan itseensä ja katseli hätääntyneenä veljeensä.
Sitte helkähti hän äänekkääseen nauruun, ja sanoi kaikkea tuota
vallan mielettömyydeksi.
"Hänessä oli nimittäin äidin kuoltua tapahtunut suuri muutos.
Jokapäiväinen työ, jossa hän nyt oli, ja joka myöskin sai hänet
tekemisiin kaikellaisten ihmisten kanssa, herätti ja vahvisti hänen
luonteessaan kaikkea sitä, joka siinä oli isältä perittyä. Se mikä
säikähdytti hänen saamattomampaa ja herkkämielisempää veljeänsä
ja synkistytti hänen sieluansa, sitä oli hän lähennyt tyttömäisen
uteliaana, notkeana ja mukauvana ja oli tottunut siihen. Ikäänkuin
raskaista kauniista unista heränneenä, katseli hän ympärilleen
todelliseen elämään, ja siitä oli hänelle suurta kirkasta riemua.
Mutta kun ei hän kuitenkaan niin nopeasti voinut toipua noiden
kirjavien unien lumosta ja kun hän siis astui todellisen elämän
piiriin ikäänkuin olisi olallaan yhä kuninkaan viitta ja jaloissaan
punaiset kulkuskengät, niin ei hän astunut elämään, hän hoiperteli
sen piiriin yhä uniensa humalassa, ja hoiperteli sitä pahemmin, kun
oli perinyt vahvan annoksen äitinsä tulisuutta. Hän oli perinyt tämän
nuorekkaat ruskeat silmätkin, jotka aina kuulsivat kosteina. Siten
hoiperrellen oli hänellä onni sentään mukanaan. Hän tuli kylässä
tuttavuuteen erään nuoren miehen kanssa, erään käsityöläisen pojan,
joka oli kotonaan paranemassa, oltuaan nuorempana perämiehenä eräässä
rahtihöyrylaivassa ja tehtyään ensimatkansa, jolla oli sairastunut.
Nuo reippaat verevät nuoret, jotka ulkona peltotiellä olivat
eräänä päivänä kohdanneet toisensa ja vaihtaneet keskenään jonkun
turhanpäiväisen sanan, olivat ihastuneet ja rakastuneet toisiinsa
niin, että koko muu maailma oli heidän silmissään kuin sumuharson
takana. Senpä vuoksi täytyikin hänen nauraa sydämensä pohjasta, kun
hän nyt kuuli veljensä äänen noilta epätodellisilta mielikuvien
mailta. Kohta jälkeenpäin lähtikin hän kammarista ulos puutarhaan,
jossa perämies seisoi tiheän pihlajapuun takana.
"Mutta toinen leikkitovereista, pieni Wieten Penn, hän kuunteli
hehkuvin poskin ja avoimin suin tätä kertomusta, jonka mukaan nuo
salaiset voimat, jotka siihen saakka aina olivat seisoneet mykkinä ja
silmät sulkeutuneina kaukana sumun verhossa, ensikerran ilmoittivat
olemassaolostaan sanoilla ja viittauksilla. Sitäpaitsi piti hän
pojasta paljon, koska hän oli niin hyvä ja viisas, ja koska hänellä
oli niin ihmeelliset elävät silmät, ja oli hän syvästi surrut sitä,
että viime viikkoina niin harvoin oli saanut puhua hänen kanssaan, ja
oli kerran jo yöllä sydän sykkivänä seisonut hänen ovensa takanakin
ja tahtonut hiukan puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Nyt iloitsi
hän tietämättään siitä että hänen sisarensa oli lähtenyt ulos ja
että heillä nyt oli yhteinen salaisuus keskenään. Hän valitti, että
poika näytti niin kalpealta ja oli niin suruisa ja rupesi arasti
silittämään hänen poskeansa ja suutelikin häntä lopuksi. Se oli
pojalle äärettömästi mieleen. Sillä vaikka kappaleissa, joita he
olivat näytelleet, kyllä usein oli ollutkin puhetta suuteloista,
ei hän sentään vielä ollut koskaan itse semmoista koettanut. Nyt
koettelivat he lapsellisesti, millä tapaa se kävisi parhaiten päinsä,
innostuivat siitä ja nauroivat ja olivat kuin taivaan enkelit. Ja
melkeinpä oli tuo ystävällinen lapsi nuorilla punaisilla huulillaan
suudella hänet paikalla terveeksi; mutta hänessä oli liika paljon
äitinsä heikkoutta. Hän vaipui taaskin hätäyneeseen tuskaansa,
vapisi ja epäröi ja kysyi: 'Mitä pitää minun tehdä? Menenkö minä,
jos se taaskin kutsuu?' Silloin lupasi tyttö juosta aamulla varhain
lehmälaitumelta, jossa hän oli lypsämässä, ja tulla hänen luokseen.
"Samana iltana pyysi hän sydäntä liikuttavasti isältään, että tämä
antaisi kyntötyön siellä takavainiolla jollekin toiselle, syytä
pyyntöönsä hän ei sentään sanonut. Isä huomasi kyllä poikansa tuskan,
mutta tahtoi kovuudella valjastaa hänet niin sanotun elämäntehtävän
eteen, pyyntö muistutti hänelle myöskin hänen syyllisyyttään, ja hän
eväsi pyynnön pudistaen pilkallisesti ja sanaakaan sanomatta päätään.
"Niinpä tapahtui onnettomuus.
"Oli kylmä, kolkko ja pimeä kevätaamu. Leveät sumusiekaleet lepäsivät
vielä notkelmien pohjilla juroina ja tumpeina kuin suuret laiskat
eläimet. Kuitenkin oli maassa ikäänkuin jotakin nousevaa heräämistä,
ikäänkuin odottaisi runsas määrä nuorta uneksuvaa elämää hiljaista
kirkasta synnyinsanaansa. Länsituuli humusi mereltä käsin tyyneenä
ja tasaisena ikäänkuin laulu ennen näytelmän alkua. Kuitenkin oli yö
vielä kuningattarena ja sen kammot ruhtinaina, jotka pyysivät vielä,
ennenkuin valtakunta oli menetetty, tehdä pimeitä tekojaan.
"Silloin läheni lapsi lehmälaitumelta käsin juosten viistoon pellon
yli pojan luokse. Tämä kynti juuri mäkeä alas, niin ettei hän
huomannut tyttöä. Hän asteli levottomana hevostensa jäljissä, pää
kumarassa ikäänkuin kuulustelisi hän jotakin, hän nyökäytti päätään,
pudisti sitä sitte taas ja puristi kätensä nyrkkiin hellittäen auran
kurjesta. Tyttö luuli että hän puheli hevosilleen kuten kyntäjillä
on tapana, ja tuli juosten lähemmä. Mutta yht'äkkiä kohotti poika
molemmat kätensä ja huusi kovasti: 'Minä tulen', juoksi auran ja
hevosten ohitse ja huusi: 'Minä tulen! minä tulen', ja oli muutamalla
hypähdyksellä pensaikossa. Tyttö näki epäselvästi hämärässä, kuinka
hän kaatui ja katosi. Hänkin meni tainnoksiin, juostessaan kaatui
hän. Aurinko nousi.
"Hetken päästä tuli suurpiika vainiolle hakemaan tyttöä, hän kun luuli
että tämä oli juossut kyntäjän luokse ja lapsen tapaan kuluttaisi
aikaa hukkaan siellä laverrellen, hän tapasi hevoset paikallaan
seisomassa, ilman ajajaa, ja tytön, pitkällään maassa, lähellä
auraa, kyntövaossa, sormet rutistettuina multaan, ikäänkuin tahtoisi
se pitää itseään kiinni. Hän saatiin virkoamaan, ja kertoi sitte
vavisten ja lopuksi ääneen itkien, minkä oli nähnyt. Perästäpäin
makasi hän kokonaisen vuorokauden kuumeessa. Lähemmä puoltapäivää
löydettiin poika hukkuneena eräästä kuopasta."
Valkopää otti piippunsa esiin ja kuroitti kädellään Thiessiä kohden,
sanomatta sanaakaan. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa, iski
tulitikulla tulta ja antoi hänelle.
"Miksipä kertoisin tästä lavealti ja pitkälti. Isä tuli myöhään
illalla kotiin ja tapasi poikansa salissa parilla raudanpalasella
makaamassa. Hän kumartui eteenpäin, ja katseli häntä hämmästyneenä,
muuttui yhä jäykemmäksi ja seisoi viimein ihan suorana hänen
edessään. Kun naapurit hautajais-päivänä ilmoittivat osaanottoaan
hänelle, kysyi hän: 'Miksikä? Vaimoni ja hänen poikansa olivat
kaksi elämään kelpaamatonta sunnuntai-ihmistä, He ovat hiljaisessa
toimettomassa haudassa paremmin paikallaan kuin todellisessa
elämässä'.
"Kahdeksan päivää jälkeenpäin sai hän kuulla tyttärensä
rakkaussuhteesta. Hän vaati lyhyesti ja tylysti, että hän jättäisi
lemmittynsä. Mutta tyttö oli yhtä jäykkäluontoinen kuin isänsäkin
ja sanoi hänelle, että hän tahtoi tulla onnellisemmaksi kuin
äitiraukkansa, ja ett'ei hän aikonut jättää perämiestään. Silloin
ajoi isä hänet talostaan.
"Siitä päivästä menivät hänen asiansa huonosti. Kahdeksan kurjaa
viikkoa viipyi Wieten Penn, kokematon lapsi, vielä yksin hänen
luonaan. Hän ei katsahtanutkaan tyttöön eikä puhunut sanaakaan
hänelle. Aluksi matkusteli hän yhä vielä paljon ja harjoitteli
vanhaan tapaansa kauppaa, osti ja myi. Mutta kun hän kauppansa
ohessa vaati jokaisen suostumaan omiin ankaroihin ja synkkiin
mielipiteisiinsä, vetäytyivät hänen vanhat hyvät liikeystävänsä
hänestä pois. Niiden sijaan ilmestyi epäiltäviä ihmisiä, ne
tungeskelivat hänen seuraansa, ilmoittivat meluavasti suostumustaan
hänen mielipiteisiinsä ja saattivat hänet yhä syvemmälle uhmaan ja
luulotteluun. Lopuksi huomasi hän takertuneensa pahaan ikäänkuin
käärmeen kiemuroihin, mutta syyllisyytensä ja uhmamielensä estivät
häntä katkaisemasta niitä siteitä. Kun yhä kävi selvemmäksi että
hänen taistelunsa oli taistelua itse iäisyyttä vastaan, sitä vastaan,
joka on kaiken pohjana, ja että tämä taistelu oli turha, se kun oli
epäinhimillinen, silloin iletti ja kammotti häntä itseänsäkin itsensä
puolesta. Tyttöparka asusti silloin vieläkin neljä päivää ja neljä
yötä yksin hänen kanssaan. Katkerassa tuskassa katseli hän hänen
levotonta edestakaisin kävelemistään ja kuunteli hänen epätoivoisia
yksinpuhelujaan. Viidentenä aamuna tavattiin hän kuolleena.
"Semmoinen, Jörn, oli Wieten Penn'in nuoruus, hänen, joka nyt istuu
isäsi vuoteen ääressä. Hän tuli tänne alas marskeille ja rupesi
pienpiikaksi täällä Uhlilla. Kaikki se peloittava, jonka hän oli
saanut kokea, oli murtanut hänen nuoruutensa ikäänkuin kukkasen,
hän näki näkyjä ja hänellä oli aavistuksia, oli sekainen ja synkeä.
Ajattelemattomat ihmiset rupesivat kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi
ja tekivät parhaansa saadakseen hänet kokonaan sulkeumaan itseensä.
Mutta sinun äitisi, Jörn, joka oli hyvä ja ystävällinen ihminen tuki
ja holhoi häntä, ja sai hänet taas oikealle tolalle, kuitenkin on hän
koko elämäkseen jäänyt omituiseksi, ja usein on hän raskasmielinen.
Hän ei kelpaa seuraksi sellaiselle kuin sinä, Jörn, jolla on
samallaista raskasta verta; sinä tarvitset varsinkin nyt, kun sinulla
on raskas työ edessäsi, hyvän nuoren toverin."
* * * * *
Kun valkopää oli päättänyt kertomuksena, otti hän keppinsä ja
sanoi aikovansa lähteä. Hän antoi valjastaa ja ajoi Thiess
Thiessenin kanssa kaupunkiin. Jörn Uhl meni isänsä sairasvuoteelle,
vuorottaakseen Wieten Penn'in kanssa. Kun tämä meni ulos ovesta,
katsoi Jörn pitkään hänen jälkeensä.
Hän vietti yönsä avarassa nojatuolissa, jossa äitinsä oli ollut
tapana istua talvipuhteina, ja valvoi levottomasti nukkuvan isänsä
vieressä. Ja kun hän istui siinä ja mietiskeli, lähtivät ajatuksensa
varsinkin kahdelle tolalle. Milloin tunsi hän sitä, kuinka hän
järjestäisi taloudenpitonsa siinä ja siinä suhteessa ja kuinkahan
nyt tulevaisuutensa oli muodostuva; milloin taas oli hän aivan kuin
keskellä niitä ihmeellisiä mieltäjärkyttäviä tapauksia, joista
valkopää oli kertonut.
Ja vähitellen, kun yö muuttui pimeämmäksi ja läheni puoliyö
-- länsituuli riipi ja kohisi poppeleissa ja viskeli raskasta
rankkasadetta vinoon ikkunanruutuja vastaan, sairas tuijotteli
elottomin silmin ylös lakea kohden ja Jörn Uhl ajatteli lääkärin
lausuntoa: "Elää saattaa hän kyllä kauankin vielä; mutta jäseniään
ei hän arvatenkaan enää koskaan voi vapaasti liikuttaa", -- silloin
tunsi Jörn Uhl ensi kertaa ihmisvoimien riittämättömyyden, ja
hänessä heräsi avuttomattomuuden tunne, tämä tunne: Minne pyrit,
sieluni peloittavassa yksinäisyydessäsi ja turvattomuudessasi? Ja
nytpä oli kuitenkin onni, että hän koulussa oli saanut oppia "Isä
meidän", muutoin olisi hän tänä hetkenä liiaksi pelännyt noita
masentavan suuria synkkiä haamuja, jotka vihamielisinä tuijottelivat
hänen ympärillään yönpimeydessä, olisi ehkä masentunutkin niiden
alle. Mutta nyt pakeni hän pelonalaisessa luottamuksessa niiden
näkymättömien väkevien ja siunaavien voimien turviin, jotka ovat
kätkettyinä evankeliumissa.
Ja tämä oli suuri askel, jonka tuo tähän asti aina niin varma Jörn
Uhl tässä teki. Sillä ainoastaan nöyrtyvä löytää armon Jumalan
edessä, niinkuin eräs viisas ihminen kerran on sanonut. Ainoastaan
niille, jotka syvästi ja syvällisesti tutkivat, jotka kysyvät paljon
ja hartaudella, ainoastaan niille, jotka ihmettelevät, ihastuvat ja
nöyrinä kunnioittavat, ainoastaan niille avautuu tie täydelliseen,
suureen ihmisyyteen. Ihmisolemisen ihmeellisiin ja ihaniin
avaruuksiin ja syvyyksiin saavat nähdä ainoastaan ne, joiden sielussa
asuu itsetiedottomuuden vilpitön hartaus.