Eri mielentiloissa ovat näitten seutujen asujamet eri aikoina
saaneet palata koteihinsa, ovat saaneet palata voittajina ja ovat
voitettuina. Schleswig-Holstein on nimittäin jo ammoisista ajoista
ollut oikea kansojen ja ruhtinasten kehto.
Muinoisina ammoisina aikoina, kun maa rupesi tuntumaan ahtaalta
lisääntyneelle kansalle, varustivat he leveäpohjaiset venheensä
pitkillä saarnipuisilla airoilla ja leveillä harmailla purjeilla
ja menivät meren ylitse Britanniaan. Muutamat venheistä
palasivat harvamiehistöisisinä takaisin, nämä takaisinpalanneet
kulkivat talosta taloon, pitkät hiukset koristettuina kirjavilla
villanauhoilla ja toivat viestit sinne vieraaseen maahan jääneiltä:
ihana on maa, avaria laaksoja siellä on kauniine hevoslaitumineen,
siellä on syviä kalarikkaita järviä ja kansa, joka asui siellä,
voitettuna; he olivat lähetetyt sanomaan: tulla piti Mechtildin,
hänen, kirkkaan harmaine silmineen, tulla piti punatukkaisen armaan,
ja pikku Emman ja toisten tyttöjen, tulla emänniksi sinne vieraaseen
maahan suuriin kartanoihin, tulla käskijäksi lukuisalle tottelevalla
palvelijajoukolle. Ja kun lähettiläs jatkoi matkaansa pihanportista,
viskasi hän ylimielisesti huutaa huikahuttaen peitsensä lähimpään
lehmukseen.
Eri mielentiloissa ovat tämän seudun ihmiset saaneet palata
koteihinsa. Viis' sataa vuotta jälkeenpäin: silloin olivat he
retkeilleet itäänpäin Wendejä vastaan; ne olivat hyökänneet heidän
maahansa. Mutta Neumünster'in ja Eutin'in välillä, kun heidän piti
kiertää erästä metsänkulmaa, silloin muuttui metsä eläväksi. Sieltä
ilmestyi ripeitä Vendejä, niin että silmiä hämmensi, vielä ripeämpiä
vendiläisnuolia lensi monen kunnon miehen kylkeen, niin että hänestä
tuli iäkseen lonkkapuoli. Sillä kerralla palasivat he viikset
riipuksissa ja nolonnäköisinä kotiliesiensä ääreen.
Taaskin viis' sataa vuotta: silloin oli tanskalainen hyökännyt
maahan: sen oli viekoitellut maahan maan rikkaus ja talonpoikien
pitkähiuksiset tyttäret. Mutta silloin kutsuttiin mies talosta,
kellot soivat, rantasäikillä leimuivat hätävalkeat; meri, heidän
naapurinsa ja muulloin aina heidän vihollisensa, teki kolmeksi
päiväksi liiton heidän kanssaan, ja he löivät vihollisen keskellä
omaa maataan, hävittivät heidän sotajoukkonsa ja painoivat sen
marskiensa liejuun. Ja kun Hinnerk Wiebers palasi taloonsa, heitti
hän takan ääressä istuvan vaimonsa jalkojen eteen kulta-astiat, jotka
hän oli ottanut saaliina kuninkaan vaunuista ja sitoi nauraen harmaan
talonkoiransa kaulaan kultavitjat, jotka Holsteinin herttua Adolf oli
ripustanut ritari von der Wisch'in kaulaan.
Eri mielentiloissa ovat he palanneet vierailta mailta koteihinsa.
Eivät aina voittajan mielin... Kerran liittyivät kaksikymmentäviisi
Hemmerwurthilaista yhteen -- Hemmerwurth on pieni kylä Eiderin suulla
--, miehittivät kaksi laivaa ja julistivat sodan Hampuria vastaan
ja asettuivat Elbelle. Hemmerwurth Hampuria vastaan! He otettiin
vangeiksi ja suljettiin tyrmään; suljettiin pimeimpään tyrmään.
Lopulta laskettiin ne heistä vapaiksi, jotka voivat suorittaa osansa
niistä tuhannesta markasta, jotka Hampuri vaati lunnaina heiltä.
Sen voivat tehdä kaikki muut paitsi Maas Jarring. Hänellä ei ollut
mitään. Kukaan ei myöskään ollut hänen tähtensä halukas uhraamaan
mitään, hän kun oli tuttu ilkeästä kielestään ja kun muutoinkin
oli veijarimainen. Silloin antoi hän hädissään toveriensa mukana,
kun nämä pääsivät tyrmästä ja palasivat kotiin, erään sitoumuksen,
jossa hän ylistetyn auttajan, pyhän Anna von Bösbüttel'in isonäidin
kautta vannoi ottavansa vaimokseen Telse Borkelin, joka ei juuri
ollut kaikkein kauniimpia. Silloin maksoi tämä hänen puolestaan
lunnaat. Niin pääsi hänkin tyrmästä ja palasi kotiseudulleen. Mutta
ei palannut hän voittajan mielin.
Näitä juttuja voisi jatkaa loppumattomiin. Maa on vanha, ja sen kansa
on kokenut monellaista.
Jörn Uhl ei palannut voittajan mielin. Hänestä ei ollenkaan tuntunut
että kotiseudun pitäisi hänen paluunsa johdosta pukeutua vihervään
ja siniseen ja kultaan, niinkuin se tekee silloin kun se juhlii. Hän
piti päinvastoin ihan asianmukaisena, että oli kolkko kolea ilma ja
että kummallakin puolella tietä lepäsi alavain peltojen yllä pitkiä
raskaita sumupilvekkeitä. Hän huomasi siinä hämärissä käydessään,
että oli kynnetty huonosti ja että nisu oli taitamattomasti
kylvetty. Laitumen veräjä oli rikki ja makasi tiellä niin, että
rattaittenjäljet tekivät kaarroksen sen kohdalla. Olivat kaikki
olleet niin toimettomia, etteivät olleet viitsineet nostaa sitä
puoleen. Hän laski vaatemyttynsä kostealle ruohostolle, ja nosti
veräjän pystyyn.
Kun hän astui ulos puukujanteesta näki hän korkeitten verhottomien
ikkunain heittävän leveän ja levollisen valojuovan, joka lankesi
kivilaatoille oven edessä ja heitti hiekkakivisille ovenpieluksille
heikon valoheijastuksen, niin että kimmelsivät hiukan kultakirjaimet,
jotka olivat kaiverretut niihin: niiden Uhlien nimet, jotka toinen
toisensa jälkeen olivat hallinneet taloa. Joukko nuoria miehiä tuli,
pitäen pientä puheen kertaa keskenään, ulos ovesta tähystelemään
ilmaa. Jörn väisti syvemmälle poppelien hämärään ja poikkesi renkien
tielle, joka pitkän takarakennuksen ympäritse vei sille ovelle, joka
antoi ulos puimavälikölle. Nuoret miehet näkivät epäselvästi hänen,
ja joku heistä sanoi: "Tuohan menee Älypää Wietenin ikkunan taakse."
Kohta jälkeen kuuli hän veljensä äänen: "Kuules, joll'en tietäisi,
että Jörnillä on vatsuri, niin sanoisin minä että tuo on hän."
Hän koetti herättää mahdollisimman vähimmän hälinää rautakiskoisilla
saappaillaan, tuli ovelle ja ihmetteli, kun tapasi sen avoimenaan:
Wieten piti nimittäin aina hyvän huolen semmoisesta. Haparoiden
kädellään eteensä pimeässä, asteli hän verkkaan ylös avaraa välikköä.
Kerran koski kätensä puuhun: siinä oli silppukone häkkien edessä.
Samassa tunsi hän jalkojensa alla olkia. Hän tunsi niiden pehmeästä
täyteläisestä kahinasta, että ne olivat kauran olkia. Hän kumartui ja
otti kädellään lyhteen päähän, joka oli kypsynyt ja leikattu sillä
aikaa kun hän oli ollut Ranskassa, ja joka nyt oli puitavana. Silloin
rupesi hän tuntemaan olevansa kotona.
Taaskin sai hän syytä ihmetellä sitä että keskivälikönkin ovi oli
auki ja että avoimesta kyökin ovesta lankesi häilyvä valojuova
välikölle, ikäänkuin pitäisi jonkun sen avulla löytää tie kyökkiin.
Hän läheni hiljaa ja hidastellen ovea, valmiina kohta kääntymään
kamariinsa, jos kyökissä olisi vieraita. Mutta siellä istui Wieten
yksin tuolillaan ja kutoi sukkaa takkavalkean hypähtelevässä valossa,
rillit nenällään ja katseli niiden ylitse häneen, tarttui rilleihinsä
ja sanoi hillityllä värähtelevällä äänellä: "Noh, siinähän sinä
olet... poikani... Olen koko päivän odottanut sinua. Kahvi on tulella.
Kas vaan... se rupeaa kiehumaan kohta."
Wieten oli noussut ylös ja aikoi talonpoikaiseen tapaan hillitä
itsensä ja kurotti pannua kohden, joka on tulella. Mutta kiihkeä
ikävöintinsä ja suuri ilonsa siitä, että hän nyt taas vihdoinkin oli
terveenä kotona, otti voiton hänen kurottavasta kädestään ja muutti
sen suunnan. Siinä lepäsi tuo vavahteleva käsi Jörnin käsivarrella.
"Wieten!" sanoi hän. "Mun oma vanha Wietenini!" Hän otti arasti
Wietenin käden ja piti sitä omassaan. "Noin iloiseksiko tulet, kun
taas olen kotona? Oletko koko ajan ollut terveenä, Wieten? Oletko yhä
yhtä näpsäs ja ripeä, mun vanha piikani?"
Wieten nyykäytti päätään, esiintulvivat kyynelet, kun tukahuttivat
äänensä. Sitte laski hän kutimensa pöydälle, joka oli ikkunan edessä,
ja sanoi: "Vie se tupaan, Lena."
Silloin vasta huomasi Jörn kookkaan tytön, joka seisoi pesuhommissa
ja katseli häntä. Tämä tuli nyt esiin takkavalkean valoon ja
Jörn katseli häntä, ja häntä mielytti tyttö, joka oli kookas ja
vahvarakenteinen ja muhkeannäköinen. Lisäksi olivat hänen kasvonsa
terveenväriset, valkeat ja punaiset ja pehmeänpyöreät, hiukset olivat
keltaiset ja asettuivat päänlaelle heikoissa aalloissa, ainoastaan
korvilla oli pienet kiharat, semmoiset että olisi voinut pujettaa
sormensa niihin. Jörnistä tuntui, kuin ei hän vielä koskaan olisi
nähnyt niin reipasta ja samalla niin kunnollista tyttöä. Lisäksi
miellytti häntä vielä se että tyttö nyykäytti päätä hänelle ja sanoi
"hyvää iltaa", ja sitte katseli häntä niin avonaisen uteliaasti ja
vakaan ystävällisesti, ylhäältä alas asti.
Ennustipa hyvää että hänen ensimmäinen kysymyksensä kotiinpaluun
jälkeen koski tätä tyttöä: "Mistä on _tuo_ sinulla?"
"Hänhän on Lena Tarn", vastasi Wieten. "Hän on jo marraskuusta
suurpiikana täällä... No, ota kahvia nyt. Etuhuoneissa on taas isot
kestit. Heikki on ostanut hevosia ja nyt hänen täytyy vielä kalliin
hinnan lisäksi maksaa viinit. Tyttö saa palkkaa kaksikymmentä
taalaria; aivan liikaa."
"Onko hän yhtä kunnollinen kuin hän näyttää?"
"Noh, Jörn, tiedäthän: ainahan sitä jotakin on moitittavaa... Hän
laulaa minusta liiaksi."
"Laulaako hän? Hänhän näyttää niin järkevältä."
"Sinä arvelet, että hän on pyhimys, koska hän näyttää noin puhtaalta
ja vakavalta, vai kuinka? Eipäs vainkaan, Jörn. Kaikkea muuta."
"Virmako?"
"Ei, enhän sitä voi väittää, Jörn. Hän on vaan semmoinen liiaksi
laulavainen. Sitäpaitsi on hän niin avosuinen ja semmoinen
suorapuheinen. Sitä en minä kärsi tytöissä... Kuuletko nytkin...?"
Kuulin tosiaankin kuinka hän laulaa hyräili tuvassa.
"Kutka sitte laulaisivat, Wieten, ell'eivät nuoret tytöt?... Asuuko
hän täällä sinun kanssasi tuvassa?"
"Kyllä... hän nukkuukin täällä. Se oli hänen ehtonsa palkkasopimusta
tehtäessä. Hän on kunnollisten vanhempien tytär ja tahtoo pysyä
kunnollisena. Se minun täytyy myöntää. Minä sanon vaan, että hän
ainoastaan laulaa liiaksi ja on liika omapäinen. Muuta ei minulla ole
häntä vastaan... Juo kahvia nyt, Jörn!"
Hän joi ja söi ja sanoi: "Istuhan nyt Wieten ja kerro, kuinka johduit
odottamaan minua?"
"Kuinka johduin. Luuletko sinä, etten joka jäsenessäni tuntenut, että
olit matkalla? Ovet olisivat pysyneet auki koko yön, Jörn, ja minä
olisin istunut takan ääressä. Usko se."
Hän oli aukaissut Jörnin vaatenyytin, otti esiin hänen
liinavaatteensa ja kummasteli niiden hyvää kuntoa; Jörn selitti että
eräs armelias säälivä rouva oli lahjoittanut ne hänen maatessaan
sairaalassa.
"Ja sitte Jörn", sanoi hän: "olipa jo aikakin että palasit."
Hän käväsi pesutuvassa ja palasi takaisin, kohenteli tulihangolla
turvetuhkaa ja itki. "Enhän kuitenkaan osaa pysyä väliäpitämättömänä
siitä, kuinka asiat menevät talossa, jossa on vanhentunut ja
harmaantunut. Elsbe on mennyt turmiolle. Ja kuinka on sinun
käyvä? Te molemmat olette kuin omia lapsiani, sentähden pitää
minun kertoa sinulle kaikki, isäsi ajaa jokapäivä kaupungissa, ja
kaupunginmatkan jälkeen istuu hän aina täällä kylässä Torkelin
kapakassa, jonka vaimo, kuten tiedät, on huonotapainen, ja jolla on
kaksi turmeltunutta tytärtä. Ja veljistäsikin on jo tullut pahempia
kuin juomareita ja naistenhännittelijöitä: tiedän, että muutamat
uhkaavasti vaativat heiltä takaisin rahoja, jotka he ovat huijanneet
itselleen. Minä olen saanut harmaat hiukseni kunnialla, Jörn."
Nyt oli kurjuus koko peloittavassa paljaudessaan hänen edessään. Hän
astui ikkunan eteen, Wietenkin tuli hänen rinnalleen, yhä itkien ja
katsahti sattumalta ulos ikkunasta. Kuu loisti ja näkyi tähtiäkin,
vaikka olikin sumeista ja pilvistä. Wieten rupesi tuskailemaan, kun
eivät olleet korjanneet auraa puoleen, joka oli pihan veräjällä.
Näki kuun valossa kirkkaan auranterän. "Renki oli juovuksissa eikä
lähtenyt ulos sateeseen. Kun isäsi nyt yöllä palaa kotiin, saattavat
hevoset säikähtyä."
"Hevoset ovat tottuneet yömatkoihin", sanoi Jörn. "Tule, mennään
nukkumaan."
"Etköhän mene etuhuoneihin ilmoittamaan veljillesi kotiintulostasi?"
"En... Muutenkin jo tulin heistä liika varhain. Mennään nukkumaan.
Joko tyttö on levolla? Pidä huolta, ett'ei hän joudu noiden
hulttioitten käsiin tuolla etuhuoneessa, se olisi onnetonta. Elsbe on
mennyttä; riittäköön siinä."
He erosivat vaieten, hyvääyötäkään sanomatta; sillä melkein ennen
jo kuin he olivat ennättäneet päättää lauseensa, olivat he kumpikin
vaipuneet omiin syviin ajatuksiinsa. Jörn ei riisuutunutkaan, vaan
heittäytyi vaatteissaan vuoteelleen mennäkseen vanhan tapansa mukaan
päästämään hevoset valjaista, kun isä palaisi kotiin. Mutta hän oli
niin omituisesti levoton, että hänen täytyi vielä kerran nousta
ylös, ja mennä ikkunan ääreen ja katsella ulos yöhön. Samaan aikaan
oli emännöitsijätärkin noussut ylös ja seisoi eteenpäinkumartuneena
ja tähysteli ulos auraa kohden ja näki sen välähtelevän, huoahti
raskaasti ja tunsi itsessään ikäänkuin jonkinlaista kammon
puistatusta. Sitte menivät molemmat levolla taas. Ja kun olivat
laskeuneet levolle, veti heitä vasten heidän tahtoaan ikäänkuin
pimeisiin syvyyksiin, jotka aukenivat pohjattomina alla, ja joista
ei ollut voimaa kohota ylös. Ja sillä välin kun he voihkaten
kamppailivat sen synkeyden kanssa, ja sillävälin kuin tuo nuori
tyttökin levottomana puhui unissaan, kuului kuin matelevaa ryömintää
pimeissä talleissa, kuului outoa kahinaa lattioilla ja raskasta
latkintaa ja laahaamista avaroilta väliköiltä, ja vierashuoneitten
välinen suuri kaksoisovi lensi kumeasti äännähtäen auki. Mutta kukaan
heistä ei osannut herätä unestaan, heitä pidätti siellä syvyyksissä
ikäänkuin jotkin raskaat muodottoman mustat kädet.
Aamulla, noin lähemmä kello kuutta, kun vielä oli pimeätä, tuli
Jasper Krey kyökkiin. Hän ällistyi jonkunverran nähdessään Jörnin
seisomassa Wietenin vieressä takan ääressä; mutta sitte sanoi
hän tyyneesti, ikäänkuin kertoisi hän jostain jollekin hevoselle
sattuneesta tapaturmasta: "Tuleppas mukana ulos, Jörn. Isäntä on
ajanut nurin ja langennut auraan. Pelkään, että hän on saanut hieman
liikaa." Hän osoitti otsaansa.
Älypää Wieten kirkahti ääneen ja peitti silmänsä käsillään: "Aura!"
vaikeroitsi hän. "Minä tunsin sen tapahtuvan, mutta en osannut
liikuttaa sormeanikaan sitä estääkseni."
Jörn Uhl juoksi ulos ja löysi isänsä. Hän makasi lokaisena ja
lävitseen kastuneena märässä ruohossa ja vesilätäkössä. Hänen ohuet
hiuksensa olivat aivan verissä. Epäselvällä äänellä houri hän
jotakin, että hän tahtoi jäädä tähän vuoteelleen, heidän pitäisi
mennä ulos kyntämään vaan, hän ei jaksaisi nyt. Ja hän sanoi, että
hän vakoa päättäessään oli joutunut auran alle. Hevoset olivat
raahanneet kyljellään makaavat ja särkyneet rattaat ulos tallin
ovelle ja seisoivat siellä.
Klaus Uhl kannettiin sisään ja pantiin vuoteelle. Noudettiin lääkäri,
ja tämä ilmoitti että mielenliikutus ja kova säikähdys olivat
vaikuttaneet halvauskohtauksen, johon onnettomuuteen joutuneella
jo monta vuotta oli ollut taipumus. Hän saattaisi kyllä vielä elää
kauankin, tilansa muuttuisi ehkä hiukan paremmaksikin; tuskinpa
sairas sentään enään koskaan voisi käydä, selvään järkeensä hän
arvattavasti ei enää koskaan voisi toipua.
* * * * *
Kolmantena päivänä onnettomuuskohtauksen jälkeen saapui tuo pieni
valkopää taas taloon. Hän astui Jörnin luokse, joka vaiteliaana ja
jäykin kasvoin oli antamassa ruokaa hevosille ja sanoi: "Olen kuullut
isääsi kohdanneesta onnettomuudesta ja nyt minulla olisi asiaa
sinulle hiukan. Jos ei sinulla ole vastaan, niin menemme molempain
veljiesi kanssa yhdessä samaan kammariin, jossa sinä asuit silloin,
kun olit pieni poika vielä."
"Siellä asun vielä tänäpäivänäkin", sanoi Jörn.
"Niinkö!" vastasi ukko ja katsahti tarkasti häneen. "Se onkin sinun
mukaistasi. Minua surettaa, että sisaresi Elsbe, joka silloin oli
niin ystävällinen minulle, on joutunut niin onnettomaan avioliittoon,
kuin olen kuullut."
Jörn ei vastannut siihen mitään, vei ukon vaan kammariinsa ja
lähti ulos kutsumaan veljiään. Nämä tulivatkin vastahakoisina ja
katselivat kauniilla kopeilla Uhl-kasvoillaan ylenkatseellisesti
eteensä. Henrik oli marssilla Ranskaan Düsseldorfin asemalla
juovuspäissään ja toveriensa kanssa tepastellen kompastunut vaunuun
astuessaan ja taittanut säärensä ja oli siten omasta syystään ollut
estetty olemasta mukana Ranskan retkellä. Koska hän luonnoltaan
oli suuri kerskuri, vieläpä suurempi kuin isänsäkin, häneltä kun
puuttui isän älykkyys, niin olisi hän jo rehentelemisen vuoksikin
ollut mielellään mukana matkalla. Hän ei voinut sietää sitä, ett'ei
saanut lyödä rintoihinsa. Hän olisi ollut yksi niitä, jotka näinä
ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kiertelivät viiksiään, ensin
vasempaa: "Seitsemänkymmentä!" sitte oikeaa: "Ja seitsemänkymmentä
yks'!" Sitten korskasti hymyillen kumpaakin yht'aikaa: "Ollut mukana
silloin!" Ett'ei hän nyt voinut tehdä siten, se oli riistänyt
viimeisenkin sulun hänen raakuuteen taipuvalta luonteeltaan. Kerskata
täytyi. Ja nytpä vasta oikein. Nyt piti kerskua toiset pöydän alle.
Niinpä kerskuikin hän hurjalla elämällään ja raaoilla puheillaan.
"Kuulkaa tarkkaan nyt!" sanoi ukko. "Olen säästöpankin puolesta
täällä ja puhun samalla omassa nimessänikin. Meillä kummallakin,
säästöpankilla ja minulla, oli kaksitoista vuotta sitten vapaana
suurempi rahasumma ja ilmoitimme sen lainattavaksi. Isänne otti sen
ensimmäisenä ja ainoana lainana taloansa vastaan, joka arvoltaan
juuri ja juuri vastasi summaa. Me kummastelimme, että hän otti
semmoisen velkakuorman talolleen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi
käyttää juoksevat rahat kannattavaan liikeyritykseen, josta hän
tiesi, ja me uskoimme häntä, sillä silloin vielä oli hän älykkään,
taitavan ja varakkaan miehen nimessä, vaikka elelikin vähän ylväästi
ja leveästi. Perästäpäin kyllä, kun huomasimme, että hän oli
luisuvalla pinnalla ja kun täysi-ikäiset lapset myöskin tekivät
parhaansa omaisuuden hävittämiseksi, rupesimme pitämään häntä
silmällä ja varoitimmekin pari vuotta sitten häntä ja sanoimme
viimein, kun talo uhkasi aleta arvossa, velan irti. Kolme päivää
sitten on hän saanut kirjeemme. Samana iltana sattui hänelle
tapaturma, ja vieläpä niin vaikea, että hän, kuten kuulen, kyllä voi
jäädä eloon vielä mahdollisesti kauaksikin aikaa, mutta että hän
sentään on kenties ainaiseksi menettänyt järkensä."
"Niinkö?" sanoi Henrik. "Niinkö ovat siis asiat! Vai niin, vai niin!"
Hän oli kalvennut ja katseensa oli pistävän terävä.
"Niin, sillä kannalla ovat asiat", sanoi ukko ja nyykäytti päätään.
"Ja nyt saatte valita. Joko asetamme talon konkurssitilaan: silloin
on luultavaa, että saatte kaikki kolme, ilman penniäkään rahaa
taskussa, marssia ulos maailmalle, tai jätämme sinulle, Jörn, talon
kaikkine velkoineen, ja katsomme, kuinkahan sinun isännöitsemisesi
luonnistuu. Pienemmistä veloista, joita pesällä myöskin ehkä on,
olisit sinä myöskin edesvastuussa. Teille kummallekin tarjoomme taas
2,000 markkaa, johonka te saisitte tyytyä ja jättää talon. Tämä on
ehdotuksemme."
Jörn istui ja tuijoitti kirstunkanteensa ja tunsi itsensä
onnelliseksi: "Minulle talo! Minä isännäksi!" Ja hän häpesi veljiensä
puolesta.
Heikki viittasi sivumennen Hannulle ja lähti hänen kanssaan ulos, ja
ikäänkuin itsestään tulivat he isänsä vuoteen ääreen. Wieten Penn,
joka istui sen vieressä, lähti ulos.
Muulloin olivat he aina tulleet isänsä luokse ainoastaan silloin,
kun tarvitsivat rahaa. Nyt heillä oli toista asiaa. Mutta isä oli
sikeässä unessa eikä kuullut heitä.
Silloin väitti Heikki, että tuo valkopää mahdollisesti valehteli:
eiväthän asiat niin huonosti voineet olla ja pitäisi olla varuillaan.
Mutta kun he pienen aikaa vielä keskustelivat, huomasivat he, ett'ei
kumpikaan heistä epäillyt tiedon todenperäisyyttä, ja kävivät
vaiteliaiksi, Sitte rupesivat he syyttelemään toin'toistaan. "Sinä
olet tänäkin talvena hävinnyt pelissä kuus'sataa markkaa", ja: "Sinä
taas lähemmä kaksituhatta typerässä hevoskaupassasi." He katsahtivat
toisiinsa, eikä puuttunut suuriakaan siitä, ett'eivät käyneet käsiksi
toisiinsa.
Mutta silloin muistui heille mieleen tulevaisuus, ja he muuttuivat
taaskin mietiskeliäiksi. He olivat samassa asemassa kuin sekin,
joka sanoi: Kaivaa en minä osaa, ja kerjätä en minä kehtaa. Ja
heidät valtasi kammo, ikäänkuin ihmisen, joka uneksuu, että hän on
menettänyt molemmat kätensä, ja että hänen pitää siten kädettömänä
hankkia toimeentulonsa elämässä. Heikki kääntyi vuodetta kohden,
ja huusi, kädet nyrkissä, samaa, jota vanhin veljistä viisi vuotta
sitte oli huutanut isälleen: "Mitä olet opettanut meille? Maksaa saat
tästä! Sinäkin! Tulee tuomiopäivä myöskin kerta! Saat maksaa tästä,
niin totta kuin löytyy Jumala!" Tällä hetkellä uskoi hän varmasti
tulevaiseen elämään, siksi että hän toivoi isänsä siellä saavan
koston. Hannu seisoi mykkänä ja synkeänä ja katseli isänsä kasvoille,
joissa vavahteli ja liikahteli.
Henrik riuhtasi auki isänsä takin, etsi avaimia ja löysikin ne,
aukasi ruskeaksi kiillotetun, jykevän nurkkakaapin ja haki rahaa sen
tutuista laatikoista. Sieltä ei sentään löytynyt muuta kuin palanen
paperia ja kultaiset kaulavitjat hyvää vanhaa tekoa, joihin oli
kiinnitetty sinetti ja vihkisormus. Hän aukasi paperin ja keksi sillä
lyhyen numerosarjan, velkaluettelon. Paitsi suurta kiinnityslainaa
oli vielä yli kymmenentuhannen markan vekselivelkoja. Alle oli isä
siistillä ja sirolla käsialalla, ikäänkuin olisi hän harjoitellut
kaunokirjoitusta, kirjoittanut: "Kaikki apuneuvot tukossa."
"Noh niin", sanoi Heikki. "Tuolla kannalla ovat siis asiat nyt. Tässä
sen näemme mustalla valkoisen päällä. Noh niinpä ei ole Jörnkään
kauvaa seisova Uhlilla. Häntä revitään ja nyitään vekselien vuoksi,
ja sitte ajavat he hänet talolta. Ei auta mikään, Hannu, pois meidän
täytyy ja tiehemme täältä. Täältä ei enää ole mitään saatavissa, koko
talosta ei kuulu meille enää yhtään ainoata lahoa laudansälettäkään."
Hän otti vitjat, riisti niistä koristimet ja antoi ne veljelleen.
Heikki menetti viljat jälkeenpäin korttipelissä; Hannu taas on
säilyttänyt kultaista pikkukoruansa aina tähän päivään asti muistona
äidistään ja kantanut niitä kellonperissään, kantanut niitä
silloinkin, kun oli myynyt kellonsa, saadakseen lapsineen kylliksi
syödä.
He katsahtivat vielä kerran ympärilleen ja lähtivät ulos.
Keskiväliköllä asteli valkopää edestakaisin ja kysyi: "Ette löytäneet
mitään, vai? Otatteko vastaan kaksituhatta?"
"Saammeko nostaa ne tänään?"
"Tänään iltapäivällä kello neljä on asiamiehemme puhuteltavissa
meijerissä. Hän käy kanssanne notariolla."
Sitte lähtivät he ulos, pakkasivat pyhäpäiväpukunsa
sotamieskistuihinsa ja käskivät valjastaa. Jasper Kreyn piti lähteä
kuskiksi heille. Jörn meni hänen mukanaan talliin. "Hevoset ovat
minun", sanoi hän yrmeästi ja jyrkkään, "olet edesvastuussa siitä,
että ne tänä iltana ovat takaisin Uhlilla."
Ulkona, kun he seisoivat rattaitten vierellä ja vielä kerran
katselivat taloa ja rakennuksia ja avaroita peltoja, jotka lepäsivät
länteen Ringelshörnistä, paras osa talosta, olivat he vakavia ja
vaiteliaita. Henrik seisoi hampaat kiristettyinä yhteen ja kasvot
kalpeina. Hannu sanoi nuorimmalle veljelleen: "Isän syy on suurin
tässä, mutta emme mekään ole viattomia. On ihan oikein, että sinä
tulet isännäksi taloon. Pidä sinä huoli, ett'ei se joudu vieraan
käsiin." Hän kääntyi poispäin ja nousi rattaille.
Sitte lähtivät he liikkeelle, eivätkä enää katsahtaneet taakseen.
Kun Jörn oli palannut rattailta ja kauan katsellut sitä jälkeen ja
sitte hitaasti, raskaihin ajatuksiin vaipuneena, kääntynyt ovea
kohden, seisoi siellä valkopään vieressä Thiess Thiessen lyhyenä ja
laihannäköisenä.
"Jörn, Jörn!" puheli tämä. "Ukkovanhus tässä, jonka tunnen jo
kolmekymmentä vuotta sitte, on toimittanut minut Hampurista asti
tänne, jotta minä neuvoisin sinua tässä mylläkässä. Jörn, poikani:
sitä minä olen aina sanonut: mitä liikuttaa meitä entisyys. Antaa
kuolleiden levätä lepoansa! Mitä meillä on tekemistä Wulf Isebrandin
ja Napoleonin kanssa? Niin, itse sisarestanikin sanon: levätköön
rauhassa! Ja sillä hyvä. Mutta sitä, mikä on _edessämme_, Jörn,
sitä kohden tulee meidän uteliaina tähystellä; sen täytyy olla
huolemme esineenä! Se osa maailmanhistoriaa, Jörn, joka vielä ei ole
tapahtunut, se on meille tärkein palanen siitä. Ja huomaa se, mitä
vielä puuttuu maailman historiasta, sikäli kun se sinua koskee, se on
nyt edessäsi... Kävin juuri isääsi katsomassa, Wieten kertoi kaiken
minulle. Tule sisään. Kiusankappaleet ovat poissa nyt; nyt hallitsee
järki Uhlilla. Mennään, juodaan kuppi kahvia, juodaan siellä
kirstulla kamarissasi. Minulla on terveiset sinulle Lisbethilta,
tais' olla oikein tuhatkertaiset."